Home rule

Termin ”home rule” teki tunnetuksi protestanttinen poliitikko Isaac Butt, joka perusti vuonna 1870 Home Government Association (vuodesta 1873 Home Rule League) -nimisen järjestön. Sen tavoitteena oli saada Irlannille oma parlamentti ja itsehallinto. Vuoden 1874 vaaleista alkaen enemmistö Irlannin edustajista Britannian parlamentin alahuoneessa oli home rule -liikkeen kannattajia, mikä teki siitä poliittisesti vaikutusvaltaisen tekijän. Buttin maltillinen politiikka vaikutti kuitenkin melko tehottomalta, sillä brittiläiset puolueet eivät olleet halukkaita tukemaan Irlannin itsehallintoa. Niinpä Buttin syrjäytti nopeasti vuonna 1875 parlamenttiin valittu Charles Stewart Parnell, josta tuli home rule -liikkeen kiistaton johtaja Buttin kuoltua vuonna 1879. Parnell kannatti hyökkäävämpää politiikkaa ja jarrutuskeskustelujen käyttöä huomion saamiseksi Irlannin asioille parlamentissa. Hän lisäsi puolueensa ohjelmaan myös vaatimuksen maareformista ja muista yhteiskunnallisista uudistuksista. 1880-luvulta alkaen myös Irlannin katolinen papisto alkoi tukea Parnellin home rule -liikettä.[1][2][3] Vuodesta 1882 Parnellin parlamentissa johtama ryhmä tunnettiin nimellä Irlantilainen puolue tai home rule -puolue.

Pääministeri William Gladstone puolustaa ensimmäistä home rule -lakiesitystä alahuoneessa 8. huhtikuuta 1886. Illustrated London News -lehdessä julkaistu piirros.

Vuoden 1885 parlamenttivaaleissa Parnellin puolue sai alahuoneessa vaa’ankieliaseman liberaalien ja konservatiivien välissä. Tässä tilanteessa liberaalien johtaja Gladstone päätti liittoutua irlantilaisten kanssa ja lupasi ryhtyä tukemaan home rulea. Lordi Salisburyn johtamat konservatiivit eivät hyväksyneet tätä, ja Irlannin itsehallintokysymyksestä tuli seuraavien kolmen vuosikymmenen ajaksi kaikkein voimakkaimmin Britannian pääpuolueita erottanut kiistakysymys. Gladstone kohosi helmikuussa 1886 irlantilaisedustajien tuella pääministeriksi ja antoi huhtikuussa ensimmäisen home rule -lakiesityksen, mutta se ei saanut yksimielistä tukea edes hänen omalta puolueeltaan. Esitys hylättiin alahuoneen käsittelyssä.[2][1][3]

Seuraavana vuonna Salisbury palasi pääministeriksi ja pysyi vallassa viisi vuotta. Sinä aikana Irlantilainen puolue hajaantui sisäisesti Parnellin yksityiselämää koskeneen skandaalin seurauksena ja Gladstonen painostuksesta Parnell syrjäytettiin. Gladstone palasi pääministeriksi vuonna 1892 ja esitteli vuonna 1893 parlamentille toisen home rule -lakiesityksen. Tällä kertaa se hyväksyttiin alahuoneessa, mutta konservatiivien hallitsema ylähuone hylkäsi sen. Parnellin erosta alkanut Irlantilaisen puolueen sisäinen hajaannus jatkui vuoteen 1900, jolloin John Redmond sai puolueen yhdistettyä.[2][1][3]

Tämän jälkeen konservatiivit olivat yli vuosikymmenen ajan vallassa ja pyrkivät murentamaan Irlannin itsehallintovaatimusten pohjan toteuttamalla Irlannissa muita toivottuja uudistuksia. Niistä merkittävin oli vuonna 1903 säädetty niin sanottu Wyndhamin laki, joka antoi vuokraviljelijöille mahdollisuuden lunastaa vuokratilat itselleen edullisilla ehdoilla ja valtion tuella. Liberaalipuolue palasi valtaan vuonna 1906 mutta ei ryhtynyt välittömästi ajamaan uutta home rule -esitystä. Uuden esityksen arveltiin kokevan edellisen kohtalon, sillä konservatiiveilla oli edelleen pysyvä enemmistö ylähuoneessa. Tilanne muuttui, kun liberaalit vuoden 1910 vaaleissa menettivät enemmistönsä myös alahuoneessa ja jäivät jälleen riippuvaisiksi Irlantilaisen puolueen tuesta. Herbert Henry Asquithin liberaalihallitus sääti vuonna 1911 Parliament Act -lain, joka muutti ylähuoneen absoluuttisen veto-oikeuden vain lykkääväksi veto-oikeudeksi ja poisti siten kyseisen esteen.[2][1][3]

Vuonna 1912 Asquithin hallitus antoi kolmannen home rule -lakiesityksen parlamentin käsittelyyn.[1] Sen mukaan Irlantiin perustettavan parlamentin toimivaltaan olisivat kuuluneet muut asiat paitsi ulko- ja sotapolitiikkaa sekä imperiumia ja kruunun asemaa koskeneet päätökset. Irlantilaiset olisivat saaneet edelleen valita myös 42 edustajaa Ison-Britannian parlamenttiin.[4] Ylähuone käytti lykkäysoikeuttaan ja hylkäsi lain kahdesti vuoden 1913 aikana. Esitys sai vastaansa varsinkin Edward Carsonin johtamien Ulsterin unionistien militantin vastarinnan, sillä he pelkäsivät Irlannin itsehallinnon jättävän protestantit enemmistönä olevien katolisten ylivallan alle.[3][2][1] Lähes 450 000 ulsterilaista allekirjoitti Ulsterin liittokirjana (Ulster's Solemn League and Covenant) tunnetun adressin, jossa he julistivat käyttävänsä ”kaikkia tarpeellisia keinoja kukistaakseen home rule -salaliiton”.[4] Unionistit perustivat tammikuussa 1913 Ulsterin vapaaehtoisjoukot turvatakseen vastaisuudessa oman asemansa väkivalloin. Radikaalia separatismia edustaneet Irlannin tasavaltalaiset perustivat marraskuussa samana vuonna omaan käyttöönsä Irlannin vapaaehtoisjoukot.[3][2]

Vaadittuaan aluksi home rulen torjumista kokonaan Carson tyytyi lopulta vaatimukseen, että Ulsterin alue tulisi jättää pois tulevan itsehallinnon piiristä. Konfliktia pelännyt kuningas Yrjö V suositteli tätä hallitukselle, mutta Asquith kieltäytyi aluksi. Lakiesitys hyväksyttiin alahuoneessa kolmannen kerran 25. toukokuuta 1914[5], ja sen odotettu voimaanastuminen näytti johtavan sisällissodan uhkaan Irlannissa.[3][2] Lopulta hallitus kuitenkin lupasi, että Ulsterin alueen yhdeksän kreivikuntaa saisivat halutessaan jättäytyä tilapäisesti tulevan itsehallinnon ulkopuolelle kolmeksi tai kuudeksi vuodeksi. Tämä tilapäiseksi ajateltu ratkaisu herätti tyytymättömyyttä varsinkin Irlannin nationalisteissa, joille Irlannin jakaminen kahtia oli ajatuksena mahdoton hyväksyä.[4] Väkivallan uhka Ulsterissa näytti pahenevan, kun maaliskuussa 1914 Curraghin varuskunnan brittiläiset upseerit ilmoittivat kieltäytyvänsä toimimasta unionistien vapaaehtoisjoukkoja vastaan, mikäli heidät siihen määrättäisiin. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen ehkäisi lopulta välittömät väkivaltaisuudet Irlannissa.[4][2] Home rule -laki astui nimellisesti voimaan 18. syyskuuta 1914, mutta sen toimeenpano jäädytettiin toistaiseksi sotatilan vuoksi.[1]

Maailmansodan aikana home rule -liikkeen kannatus hiipui. Liberaalit ja konservatiivit muodostivat yhteishallituksen, jolloin Irlantilainen puolue menetti vaa’ankieliasemansa. Puolueen johtaja Redmond oli sitoutunut tukemaan Ison-Britannian sotaponnistuksia, mikä alkoi sodan pitkittyessä vieraannuttaa hänen kannattajiaan ja lisätä vallankumouksellisten separatistien kannatusta. Vuoden 1916 pääsiäiskapinan ankara tukahduttaminen ja pelko kutsuntojen toimeenpanosta Irlannissa viimeistelivät tämän kehityksen. Irlantilaisen puolueen kannatus romahti joulukuun 1918 parlamenttivaaleissa ja suurin osa Irlannin edustajainpaikoista meni radikaalille tasavaltalaiselle Sinn Féin -puolueelle, jonka edustajat kieltäytyivät vastaanottamasta paikkojaan ja perustivat sen sijaan oman parlamentin Dubliniin tammikuussa 1919. Se julisti Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi.[2][3]

Vuonna 1920 David Lloyd Georgen hallitus sääti Government of Ireland Act -lain, jonka mukaan Irlanti jaettaisiin kahteen erilliseen itsehallintoalueeseen: Ulsterin kuudella kreivikunnalla olisi oma parlamentti ja muun Irlannin 26:lla kreivikunnalla omansa. Näiden oli määrä nauttia suunnilleen aiempien home rule -esitysten laajuisesta itsehallinnosta. Tämä laki tuli voimaan Pohjois-Irlannissa, ja Belfastin parlamentti aloitti toimintansa kesäkuussa 1921, mutta Sinn Féinin vastarinta esti lain toimeenpanon muussa Irlannissa. Irlannin vapaussota päättyi heinäkuussa 1921 solmittuun aselepoon ja joulukuussa allekirjoitettuun Ison-Britannian ja Irlannin sopimukseen, jolla 26:sta kreivikunnasta muodostettiin Irlannin vapaavaltio. Se merkitsi home rulea pidemmälle vietyä ratkaisua, mutta Irlanti jäi vielä dominion asemaan. Vuoden 1937 perustuslainmuutos vahvisti käytännössä Irlannin täydellisen itsenäisyyden lakkauttamalla kenraalikuvernöörin viran ja Ison-Britannian hallitsijan veto-oikeuden Irlannin asioissa. Irlanti katkaisi muodollisestikin suhteensa vanhaan emämaahan eroamalla vuonna 1949 Brittiläisestä kansainyhteisöstä.[2][3][1]