Hollannin kieli

Belgian pohjoisosassa Flanderissa puhutaan hollannin kielen murretta tai murteita. Kirjakielenä siellä on sama hollannin kieli kuin Alankomaissa. Suomessa on aiemmin kutsuttu Flanderin asukkaiden puhumaa kieltä flaamiksi,[2] mutta Kotimaisten kielten keskuksen nimistöneuvonta suosittelee flaamin kieli -termin jättämistä historiallisiin yhteyksiin.[3] Flaami ei myöskään ole missään virallisena kielenä. Belgian viralliset kielet ovat hollanti (Nederlands, néerlandais, Niederländisch), ranska ja saksa.

Flaami tarkoittaa myös Belgian Flanderin alueen asukasta.

Alankomaiden koillisosassa on laaja Hollannin alasaksin murrealue, joka käsittää lähes kokonaan Groningenin, Drenthen ja Overijsselin provinssit. Sen eteläpuolella, osin myös Saksan puolella, puhutaan pienellä alueella Zuid-Geldersin murretta. Alankomaiden länsiosassa puhutaan hollannin murretta ja lounaassa lähellä Belgian rajaa zeelandin murretta. Alankomaiden eteläosissa puhutaan kahta murretta, brabantin murretta ja limburgin murretta, joiden alueet jatkuvat Flanderiin asti. Limburgin murretta puhutaan näistä idempänä, Saksan rajan tuntumassa. Flanderin länsiosissa puhutaan länsiflaamia ja itäflaamia. Lisäksi on huomionarvoista, että hollannin murre (Hollands) on eri asia kuin hollannin kieli eikä kieli ole kehittynyt pelkästään murteen pohjalta.

Hollannin alasaksilla ja limburgilla on Alankomaissa alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevassa eurooppalaisessa peruskirjassa määritelty oikeudellinen asema alueellisina kielinä, minkä vuoksi jotkut pitävät niitä murteiden sijaan erillisinä kielinä.

Hollannissa sanoilla on kaksi sukua: aiemmasta maskuliinista ja feminiinistä muodostunut yhteinen suku sekä neutri, eli samoin kuin esimerkiksi ruotsin kielessä. Epämääräinen artikkeli kaikilla suvuilla on een ja määräinen yhteisessä suvussa de ja neutreilla het. Monikossa on vain määräinen artikkeli ja se on kummallakin suvulla de.

Monikko muodostetaan yleensä päätteellä -en.

Hollannin substantiiveilla on englannin ja ruotsin tapaan kaksi sijamuotoa: nominatiivi ja genetiivi. Akkusatiivimuoto erotetaan nominatiivista kuitenkin persoonapronomineissa. Datiivi on nykykielestä käytännössä kuollut.

Yks.

ik (’k) minä

jij (je) sinä (epämuod.)

u sinä (muod.)

hij (ie) hän (m.)

zij (ze) hän (f.)

het (’t) se

Mon.

wij (we) me

jullie te

u te (muod.)

zij (ze) he

Tuntemattomia ihmisiä puhuteltaessa käytetään u-pronominia

Hollannin kielessä on neljäntyyppisiä verbejä: 3:ntyyppiset heikot verbit, jotka luokitellaan imperfektintunnusten mukaan (-d-, -t-, -cht-) ja vahvat verbit. Verbit päättyvät yleensä -en perusmuodossa, mutta poikkeuksia on myös (esimerkiksi zijn). Hollannin kielen yleinen pitkä-/lyhytvokaalivaihtelu esiintyy heikossa verbeissä seuraavasti: lyhyt vokaali esiintyy perusmuodossa, preesensin monikkomuodossa ja konjunktiivin preesensissä (eren, ere), pitkä esiintyy kaikissa muissa muodoissa (eert, eerde, geëerd). Samalla tavalla toimii myös pitkä-/lyhytkonsonanttitoiminta (eggen, egt, geëgd). Samaa vaihtelua on f-v-vaihtelu (hoven, hoofden) ja s-z-vaihtelu (verhuizen, verhuisde).

Kuten saksassa, hollannissakin verbin liittotempukset (perfekti ja pluskvamperfekti) muodostetaan joko verbillä hebben tai zijn ja pääverbin supiinilla (had gedood, was geweest).

Hollanninkielinen kyltti Leidenin yliopistolla.

• eu – [øː] tai [øʏ̯], kuten ransk. ’feu’ – esim. heus (ystävällinen), leunen (nojata), deur (ovi)
• ie – [i] – esim. fiets (polkupyörä), dier (eläin)
• oe – [u], kuten suomen lyhyt u – esim. boek (kirja), zoek (kadonnut), moeder (äiti)

• aa – [ɑː] – esim. laat (maaorja), maat (kaveri), raaf (korppi)
• ee – [eɪ] – kuten engl. ’lay’ – esim. leed (suru), leef (elänyt)
• oo – [ou], kuten suomen ou-diftongi – esim. brood (leipä), roos (ruusu)
• uu – [yy], kuten suomen yy tai saksan ü – esim. muren (seinät), zuur (happo/hapan)

• auw, ou(w) – [ʌu] – esim. blauw (sininen), lauw (haalea), vouwen (taitella) → Huom., jos ’auw’:ta tai ’ouw’:ta seuraa äänne, äännetään ’w’:nä kuten englannissakin.
• ei/ij – [ɛi],yleensä kuten suomen äi, joskus [eɪ] kuten engl. ’lay’ – esim. ei (muna), bij (-ssa, -lla), bereid (valmis), ijzer (rauta)
• ui – haastava äänne – [ʌy], jokseenkin ’’äy’’. Kuten suomen äy. – esim. huis (talo), kruipt (ryömii), muis (hiiri)

• aai – [aɪ] (aa + ie) – esim. kraai (varis), saai (tylsä), haaien (hait)
• eeuw – [eu] (ee + oe) – esim. leeuw (leijona), meeuw (merilokki), sneeuwen (sataa lunta)
• ieuw – [iʋ] (ee + oe) – esim. hieuw (pidetty), nieuw (uusi)
• oei – [ui̯] (oe + ie) – esim. boei (poiju), snoei (leikkaukset (paperista))
• ooi – [oːi̯], kuten kirjoitettukin – esim. mooi (kaunis (ihmisestä)), hooi (heinä) → Huom. ’ode’ äännetään (puhekielessä ja joissakin murteissa) kuten ooie – esim. rode (punainen), dode (kuollut)
• uw – [yw] (uu + oe) – esim. ruw (karkea), sluw (ovela), uw (sinun)

(Tässä kohdassa mainitaan ainoastaan suomen kielestä poikkeavat seikat ääntämisessä)

• d – äännetään sanan lopussa (ja joskus myös keskellä) t:nä
• Kirjaimen g ja ’ch’-äänteen ääntyminen ovat mutkikkaita. Nämä kirjaimet edustavat velaaria ([ɣ] ja [x]) tai uvulaarista frikatiivia ([χ]). Kirjain g lausutaan joissain lainasanoissa tavallisena g:nä.
• n ja m - assimiloituvat seuraavaan äänteeseen: molemmista tulee [m] ennen p:tä ja b:tä, [ɱ] ennen f:ää ja v:tä sekä n:stä [ŋ] ennen velaareja (tai [ɴ] jos puhuja ääntää velaarifrikatiivin uvulaarisena) ja [ɲ] ennen j:tä, /sj/:tä ja /zj/:tä
• p – ilman aspiraatioita
• r – äännetään aina [r]. Jos r:ää seuraa vokaali, käytetään usein alveolaarista napausäännettä [ɾ] – esim. holl. Peru [peˈɾu]

Sanan lopussa yleensä alveolaarinen approksimantti [ɹ] – holl. door (läpi) [doə̯ɹ]

• sch – äännetään [sx]
• v – kuten englannin v, voidaan ääntää myös kuin f
• w – kuten suomen v
• z – kuten englannin z, voidaan ääntää myös kuten s