Alankomaiden Itä-Intia

Alankomaiden Itä-Intia (holl. Nederlands-Indië) on niiden alueiden nimitys, jotka olivat Alankomaiden siirtomaaimperiumin osa Kaakkois-Aasiassa vuodesta 1815 joulukuuhun 1949, jolloin Indonesian vallankumouksen seurauksena syntyi itsenäinen Indonesian valtio.[1]

Alankomaiden Itä-Intia
Nederlands-Indië
1816–1949
lippu vaakuna


Kartta Alankomaiden Itä-Intian laajenemisesta vuodesta 1800 vuoteen 1942.
Valtiomuoto Alankomaiden siirtomaa
Monarkki Ensimmäinen:
Vilhelm I (1816–1840)
Viimeinen:
Juliana (1948–1949)
Kenraalikuvernööri Ensimmäinen:
Pieter Gerardus van Overstraten (1800–1801)
Viimeinen:
Tony Lovink (1949)
Pääkaupunki Batavia
Muita kaupunkeja Surabaya
Bengkulu
Palembang
Väkiluku (1930) 60 727 233
Uskonnot Alankomaiden reformoitu kirkko
Viralliset kielet hollanti
Kielet malaiji, jaava, kiina
Valuutta Alankomaiden Itä-Intian guldeni
Kansallislaulu Wilhelmus van Nassouwe
Edeltäjät  Acehin sulttaanikunta
 Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppania
Balin kuningaskunta
Portugalin Malakan lippu Portugalin Malakka
Riau-Linggan sulttaanikunnan lippu Riau-Linggan sulttaanikunta
Seuraajat Alankomaiden Uuden-Guinean lippu Alankomaiden Uusi-Guinea
 Etelä-Molukkien tasavalta
 Indonesia

Hallinto

Eri alueilla siirtomaavaltaa toteutettiin eri tavoin. Jaavalla sijaitsi neljän nimellisesti itsenäisen monarkian joukko, joista käytettiin nimitystä Vorstenlanden (suom. ruhtinaskunnat). Osa muualla pätevistä laeista ei koskenut niitä, mutta niissäkin kenraalikuvernöörin edustaja oli ylin auktoriteetti.[2]

Vorstenlandien ulkopuolella valtaa käyttivät nimellisesti bupati-nimellä tunnetut paikallissyntyiset virkamiehet.[3] Heidän valtansa kuitenkin väheni ajan myötä, ja alankomaalaiset alkoivat luottaa enemmän heidän avustajiinsa (patih) ja piirikuntien päihin (wědana).[4]

Kulttuuri

Eurooppalaisperäiset kuvataiteet tulivat 1800-luvulla tunnetuiksi Alankomaiden Itä-Intiassa. Semarangilaissyntyinen Raden Saleh vietti – aluksi kenraalikuvernööri Godert van der Capellenin sponsoroimana – yli 20 vuotta Euroopassa, missä sai vaikutteita Eugene Delacroix’lta ja maalasi myös Alankomaiden hovissa.[5] Palattuaan Jaavalle 1851 hänestä tuli joksikin aikaa maalari Yogyakartan ja Mangkunegaranin hoveihin.[6]

Uskonto

1800-luvulla kristinuskosta tuli ensimmäistä kertaa tekijä Jaavan paikallisväestölle. Vaikka eurooppalainen lähetystyö ei ollut tuloksekasta, syntyi paikallisten kristinuskosta vaikutteita ottaneiden gurujen johtamia lahkoja.[7] Näillä oli usein huomattavia vaikeuksia sekä lähetyssaarnaajien että paikallisten hallitsijoiden kanssa.[8] Siirtomaahallitus ei sallinut lähetyssaarnaajien toimia kaikkialla, vaan muun muassa Bali, Flores, Kalimantan ja suuri osa Sumatraa oli näille kiellettyä aluetta.[9]

Alankomaalaiset pelkäsivät Mekkaan pyhiinvaellukselle lähtevien muslimien olevan mahdollinen kapinahengen lähde. Tämän vuoksi pyhiinvaelluksia Mekkaan pyrittiin aluksi estämään vaatimuksella passista ja 110 guldenin verolla ja pitämällä yllä perinnettä, jonka mukaan seitsemän pyhiinvaellusta entisen Demakin sulttaanikunnan alueelle vastasi yhtä pyhiinvaellusta Mekkaan. Verosta luovuttiin 1852, ja vuosina 1926–1927 Mekkaan matkusti Alankomaiden Itä-Intiasta 52 412 henkeä, mikä oli enemmän kuin mistään muusta maasta.[10]

Liikenne

Rautatieliikenne

Rautatiet olivat Alankomaiden Itä-Intiassa keskittyneet Jaavalle ja liittyivät läheisesti sokeriteollisuuden kehitykseen. Ensimmäiset luvat rautatieliikenteeseen myönnettiin vuosina 1863 ja 1864, ja ensimmäiset rautatiet, joka yhdistivät Semarangin, Surakartan ja Yogyakartan sekä Batavian ja Bogorin, aloittivat toimintansa vuonna 1872. Kolmas Surabayan, Pasuruanin ja Malangin yhdistänyt rata valmistui vuonna 1879, ja rataverkko laajeni myöhemmin kattamaan koko Jaavan.[11] Myös Sumatralle ja siellä Acehiin rakennettiin ratoja.[12]

Vuodesta 1884 lähtien kapearaideradat (yleensä kahden jalan eli 610 millimetrin levyisinä[12]) alkoivat toimia lyhyen matkan syöttöliikenteessä sokeriteollisuuden[11], kaivosten ja teollisuuden apuna. Sekä matkustajien että rahdin matkat rautateillä olivat yleensä lyhyitä.[12]

Rautatieverkko alkoi vuoden 1931 jälkeen rappeutua. Vuonna 1942 Alankomaiden Itä-Intiassa oli 1 870 mailia valtion rautateitä ja 531 mailia yksityisten yritysten rautateitä. Japanin miehityksen aikana kalustoa ja raiteita poistettiin käytöstä laajalti.[12]

Vesiliikenne

Surabayassa rakennettiin vuonna 1825 höyrylaiva van der Capellen, jota käytettiin Jaavan ja muiden saarten väliseen postin liikennöintiin. Valtio huolehti postiliikenteestä 1860-luvun puoliväliin asti, jolloin sen hoito annettiin brittiläiselle Netherlands Indies Steam Navigation Co. (NISN) -yhtiölle. Sillä oli käytännössä monopoli saarten välisessä vesiliikenteessä, kunnes vuonna 1890 se menetti postinkuljetuslupansa alankomaalaiselle Koninklijk Paketvaart Maatschappij (KPM) -yhtiölle. Jotkin pienemmät toimijat palvelivat KPM:ää täydentävänä syöttöliikenteenä, jolloin vuonna 1935 KPM perusti Celebes Kustvaart Maatschappij -yhtiön niiden kilpailijaksi.[13]

Suezin kanavan avaamisen jälkeen 1869 Stoomvaart Maatschappij Nederland -yhtiö aloitti säännöllisen liikenteen Alankomaiden Itä-Intian ja siirtomaaisäntä Alankomaiden välillä vuonna 1870.[13]

Katso myös

Lähteet
  • Ricklefs, M. C.: A History of Modern Indonesia since c.1200. 4th edition. Macmillan International Higher Education, 2008. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Cribb, R. B.; Kahin, Audrey: Historical Dictionary of Indonesia. The Scarecrow Press, 2004. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Keat Gin Ooi (toim.): Southeast Asia: A Historical Encyclopedia, from Angkor Wat to East Timor. ABC-CLIO, 2004. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet
  1. William H. Frederick and Robert L. Worden (toim.): The National Revolution, 1945-50 Indonesia: A Country Study.. 1993. Library of Congress. Viitattu 4.10.2012.
  2. "In theory the four princely houses [--] ruled their own territories (the vorstenlanden), and Dutch rule was indirect. In fact the Dutch Residents exercised real control there, although there were differences between the principalities and directly ruled areas because of the different legal standing of Dutch authority." Ricklefs 2008
  3. "The bupatis [--] remained in theory the supreme indigenous officials and leaders of their society." Ricklefs 2008
  4. "Increasingly, however, Dutch practice bypassed them and placed greater reliance on their assistants, the patihs. The wědana (district heads, of whom there were 434 in 1900) also grew in importance [--]" Ricklefs 2008
  5. Cribb & Kahin 2004, s. 381
  6. "Raden Saleh (1811–1880), a descendant of the family which ruled Sěmarang under the VOC, spent over twenty years in Europe where he was influenced by Delacroix and became a well-known court painter. After his return to Java in 1851 he painted at the courts of Yogyakarta and the Mangkuněgarang for a time." Ricklefs 2008
  7. "Christianity became, for the first time, an element in indigenous life in the nineteenth century. European missionaries had little success in converting Javanese Muslims, as was also the case in other parts of the Islamic world. But there grew up remarkable communities of indigenous Christians, led by local Christian gurus [--] willing to assimilate Christianity within their Javanese identity and lifestyles [--]" Ricklefs 2008
  8. "[--] having [--] significant conflict with the conventional missionaries sent by Dutch churches. [--] was seen as a threat both by the missionaries and by the government." Ricklefs 2008
  9. Cribb & Kahin 2004, s. 358
  10. Cribb & Kahin 2004, s. 168
  11. Keat Gin Ooi (toim.) 2004, s. 571-572
  12. Cribb & Kahin 2004, s. 365
  13. Cribb & Kahin 2004, s. 388-389

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.