Holkerin hallitus

Keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell olivat sopineet loppuvuodesta 1986 niin kutsutulla ”kassakaappisopimuksella”[1] puolueidensa muodostavan yhteisen hallituksen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Tärkeä taustavaikuttaja neuvotteluissa oli silloinen Nokian pääjohtaja, vuorineuvos Kari Kairamo. Kairamon ja eräiden muiden teollisuusjohtajien mielestä ns. konsensuspolitiikkaa oli toteutettu liian pitkälle ja liian kauan SDP:n ehdoilla ja oli tullut aika osoittaa, että Suomea voitaisiin hallita myös ilman sosialidemokraatteja. He pitivät porvarihallitusta välttämättömänä vero- ja rakenneuudistusten käynnistämiseksi.

Väyrynen, Suominen ja Taxell sopivat, että mikäli heidän puolueensa saisivat uuteen eduskuntaan enemmistön ilman Suomen Maaseudun Puoluetta tai Kristillistä liittoa, he tarjoaisivat ensin yhteistyötä SDP:lle, ja ellei tarjousta hyväksyttäisi – kuten he olettivat –, keskusta, kokoomus ja RKP muodostaisivat yhteisen hallituksen Paavo Väyrysen johdolla. Sopimusta tarvitsi etenkin Suominen, koska monet kokoomuksen kannattajat suhtautuivat epäluuloisesti keskustaa ja etenkin Väyrystä kohtaan. Väyrysen arveltiin käyttävän sopimusta valttikorttinaan kiristääkseen SDP:lta paremmat ehdot ja ne saatuaan hylkäävän jälleen kokoomuksen ja palaavan punamultakoalitioon. Sopimuksen salaaminen oli tärkeää myös Väyryselle ja Taxellille, koska keskustan kentällä vallitsi yhä vahva punamultahenki ja myös RKP:ssa oli monia, jotka suhtautuivat porvarihallitukseen epäillen tai jopa kielteisesti.[2]

Porvaripuolueet menestyivät vuoden 1987 eduskuntavaaleissa odotettuakin paremmin, ja puoluejohtajien sopimusta ryhdyttiin heti vaalien jälkeen toteuttamaan valitsemalla Ilkka Suominen eduskunnan puhemieheksi. [3] Uuden hallituksen muodostamisen ensimmäisenä virallisena vaiheena presidentti Mauno Koivisto nimitti ministeri Esko Rekolan selvittämään, oliko olemassa edellytyksiä kolmen suurimman puolueen yhteisen hallituksen muodostamiselle. Rekola pyysi vastaukset keskustalta, kokoomukselta, sosialidemokraateilta ja RKP:n pyynnöstä myös näiltä. Asia raukesi SDP:n ilmoitukseen, jonka mukaan kolmen suurimman puolueen hallitukselle ei ollut mahdollisuuksia. Eduskuntaryhmille esitettyyn kysymykseen keskusta, kokoomus ja RKP vastasivat kirjelmillä, joissa puolue oli ensimmäisenä ja eduskuntaryhmä toisena allekirjoittajana. SDP:n vastaus oli allekirjoitettu vain puolueen puolesta. Rekolan mielestä tämä osoitti, että edellisen eduskunnan hyväksymää periaatetta eduskuntaryhmien kuulemisesta uutta hallitusta muodostettaessa ei ollut kolmessa puolueessa vielä täysin omaksuttu ja SDP:lta se oli kokonaan unohtunut.[4]

Esko Rekolalle ei paljastettu puoluejohtajien keskinäisen sopimuksen olemassaoloa. Tämän niin sanotun kassakaappisopimuksen[lower-alpha 1] tultua presidentti Mauno Koiviston tietoon Koivisto närkästyi siitä, että hänelle oli osoitettu sivullisen rooli. Niinpä hän nimitti seuraavan hallituksen muodostajaksi kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka toimi tuolloin Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä, eikä Ilkka Suomista, jonka johdolla kokoomuksen paikkaluku oli kasvanut yhdeksällä edellisvaaleista, 53:een, mikä on puolueen historian suurin paikkaluku eduskunnassa. Näin syntyi ensimmäistä kertaa kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut sinipunahallitus ja keskusta jäi oppositioon. [5]

Holkerin hallituksen erikoisuuksiin kuuluu myös se, että hallituksen suurin puolue kahdeksalla ministerinpaikallaan oli SDP, ei kokoomus. Tämä johtui siitä, että SDP säilytti vuoden 1987 eduskuntavaaleissa paikkansa eduskunnan suurimpana puolueena, vaikka puolueen ääniosuus laski 2,6 prosenttiyksikköä edellisvaaleista.

Hallitusohjelmassa sovittiin verojen alentamisesta sekä talouspoliittisista uudistuksista, joista käytettiin nimitystä hallittu rakennemuutos. Talouspoliittiset ratkaisut johtivat kuitenkin taloudelliseen ylikuumenemiseen 1980-luvun loppupuolella.

Hallittu rakennemuutos oli hallitusohjelmaan kuulunut ajatus Suomen talouden rakenteen uudistamisesta vastaamaan paremmin yleismaailmallisen taloudellisen kilpailun vaatimuksia. Tarkoituksena oli mm. monipuolistaa tuotantotoimintaa. Talouden rakennetta oli tarkoitus kehittää hallitusti, niin että suurelta työttömyydeltä olisi vältytty. Keinoina tähän esitettiin mm. työvoiman liikkuvuuden lisäämistä. Laman ja nopean teknologisen kehityksen myötä talouden rakenne muuttuikin, joskaan ei hallitusti. Merkittävältä osaltaan rakennemuutokseen vaikutti Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan äkillinen romahtaminen 1990-luvun alussa, minkä seurauksena useita rakennusliikkeitä – valtaosa Neuvostoliittoon suuntautuneen viennin arvosta oli rakennustoimintaa – ja muita idänkaupan varassa toimineita yrityksiä ajautui konkurssiin. [6]

Suomen Maaseudun Puolue hangoitteli elokuussa 1990 vastaan hallituksen budjettineuvotteluihin liittyneessä kansaneläkekysymyksessä, minkä muut hallituspuolueet tulkitsivat SMP:n lähdöksi hallituksesta.[7] SMP:n ainoa edustaja hallituksessa, liikenneministeri Raimo Vistbacka, ilmoitti aluksi, ettei hän aikonut jättää eronpyyntöä. Asiasta uhkasi kehittyä perustuslaillinen ongelma, kunnes Vistbacka taipui ja erosi tehtävästään. Uudeksi liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminut Kokoomuksen Ilkka Kanerva, jonka entinen ministerinpaikka jätettiin täyttämättä. SMP:n puheenjohtajan Heikki Riihijärven näkemyksen mukaan puolue heitettiin ulos hallituksesta.[7]

Ulkoministeri Kalevi Sorsa siirtyi kesken hallituksen toimikauden eduskunnan puhemieheksi,[8] liikenneministeri Pekka Vennamo Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi,[9] sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola Kansaneläkelaitoksen johtajaksi,[10] valtiovarainministeri Erkki Liikanen Suomen EY-suurlähettilääksi Brysseliin[11] ja opetusministeri Christoffer Taxell Partek Oy:n pääjohtajaksi.[12] Vennamo ja Liikanen erosivat samalla myös eduskunnasta. Ympäristöministeri Kaj Bärlund nimitettiin vesi- ja ympäristöhallituksen pääjohtajaksi joulukuun 1990 alusta lukien, mutta hän jatkoi ministerin tehtävissä hallituksen toimikauden loppuun saakka.[13]

• Harri Holkerin hallituksen ohjelma. Valtion painatuskeskus. (Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive))

• Kortteinen, Matti: Hallittu rakennemuutos? Hanki ja jää, 1987. ISBN 951-99888-8-2

• Blåröda regeringen hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)

Edeltäjä: Sorsan IV hallitus

Suomen valtioneuvosto 30. huhtikuuta 1987 – 26. huhtikuuta 1991

Seuraaja: Ahon hallitus