Hjalmar Siilasvuo

Siilasvuo syntyi ruotsinkieliseen perheeseen[2], hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Frans Fridolf Strömberg (1860-1892) ja Hulda Sofia Röman.

Heinäkuussa 1920 syntyi tyttölapsi, jonka äiti oli tuolloin 25-vuotias haminalainen Iida Maria Pousi. Kasteessa Maire Martta Pousiksi ristityn vauvan isä oli Hjalmar Strömberg (myöh. Siilasvuo). Strömberg tunnusti isyytensä, kävi katsomassa vastasyntynyttä lastaan ja ilmoitti myöhemmin tyttärensä käymiin kouluihin sukulaissuhteesta. Strömberg piti läpi elämänsä aktiivisesti yhteyttä ensimmäiseen tyttäreensä. [1]

Lokakuussa 1920 Hjalmar Strömberg meni naimisiin kihlattunsa farmaseutti Salli Kolsin kanssa ja heille syntyi kolme lasta: Pehr Hjalmar Ensio vuonna 1922, Rolf Torsten Erland 1923 ja Irja Rakel 1926.

Jatkosotaan osallistunut esikoinen Ensio jäi niin ikään sotilasuralle, ja hänestä tuli aikanaan maineikas YK-joukkojen kenraali. Myös Rolf osallistui isänsä johtamien joukkojen mukana Tornion maihinnousuun ja Lapin sotaan, mutta sodan jälkeen hänestä tuli Limingan kansanopiston rehtori. Rakel Siilasvuo oli puolestaan Oulun tyttölyseon pitkäaikainen rehtori.

Strömberg kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911 ja liittyi Nylands Nationiin. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1911–1915 Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Hän kävi hyökkäysvaunukurssin vuonna 1922 ja korkeamman päällystön kurssin vuonna 1923 sekä Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1924–1926. Lisäksi hän suoritti Taistelukoulun orientoivan kurssin vuosina 1929 ja 1930.[3][4]

Nuori ylioppilas Strömberg keskeytti lakitieteen opintonsa 1915 ja matkusti salaa muiden vapaaehtoisten lailla Saksaan saamaan sotilasopetusta. Hän saapui Lockstedtin leirille heti ensimmäisten perässä, 23. maaliskuuta 1915. Hän osallistui Pfadfinder-kurssille, jossa hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan, missä komppaniassa hän oli myös Jääkäripataljoona 27:n perustamisen jälkeenkin. Hän otti osaa ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Saksan itärintamalla komppaniansa mukana Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saavutti Gruppenführerin eli ryhmänjohtajan arvon.

Strömberg palasi jääkäreiden pääjoukon mukana höyrylaiva SS Arcturuksella Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Suomen hallituksen kokoamaan valkoiseen armeijaan 3. jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan 3. komppanian päälliköksi, mistä hänet siirrettiin 29. huhtikuuta 1918 5. jääkäripataljoonan komentajaksi. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa.[3][4]

Polkupyöräpataljoona 1. upseerikerhorakennus Terijoella (SA-Kuva).

Sodan jälkeen Strömberg jäi 5. jääkäripataljoonan komentajaksi. Tänä aikana Strömberg suoritti myös Sotakorkeakoulun Yleisen osasto 1:n ja sai ylennyksen everstiluutnantiksi. Vuonna 1927 tuli käsky Kaarlo Heinosen johtaman puolustusministeriön tehtäviin muun muassa sota-asiainosaston päälliköksi.

Istuminen pöydän takana ei kuitenkaan kiinnostanut toimeliasta koulutuksesta ja johtamisesta kiinnostunutta upseeria. Seuraavana vuonna hän saikin siirron Karjalankannakselle Polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi. Strömberg hioi kurittomasta joukosta eliittipataljoonan ja vaikutti edistävästi myös upseerikerhon rakentamiseen Terijoelle. Samainen kerho palveli talvisodan aikana Otto Wille Kuusisen Terijoen nukkehallituksen kokoontumistilana.

Vuonna 1933 Strömberg ylennettiin everstiksi ja hänet määrättiin johtamaan Savon jääkärirykmenttiä. Seuraavana vuonna hän sai siirron Ouluun Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentajaksi. Oulussa ollessaan hänet valittiin Oulun kaupunginvaltuustoon, jossa hän toimi vuosina 1937–1940. Helmikuussa 1936 hän vaihtoi nimensä Strömbergistä Siilasvuoksi, mahdollisesti Kilpisjärven Siilasvuoman mukaan[1].

Kartta Suomussalmen taistelusta.

Talvisodan syttyessä hyökkäyksen odotettiin tulevan Etelä-Suomessa. Hyökkäys kuitenkin jakaantui pitkin rajaa, ja Oulua kohti suunnattu Neuvostoliiton 163. divisioona valtasi pian Suomussalmen. Oululaisista ja muista pohjoispohjalaisista koottu 9. divisioona jaettiin Oulussa kahteen osaan ja Siilasvuon johtama prikaati Siilasvuo lähetettiin lyömään vihollinen takaisin. Tilanne vaikutti kovastikin epätasaiselta, mutta Siilasvuon joukot olivat tuhonneet tai ajaneet pakosalle 163. divisioonan joukot joulukuun loppuun mennessä ennen kuin suomalaisten 9. divisioona oli edes ehtinyt täydentyä.

Siilasvuo tilannekatsauksessa Suomussalmen taistelun aikana. (SA-Kuva)

Puna-armeija lähetti 163. divisioonan tueksi pitkin Raatteen tietä pääosan, kaksi rykmenttiä Neuvostoliiton 44. divisioonasta, perinteikkäältä nimeltään "Sininen divisioona". Suomalaisten 11. joulukuuta 1939 alkanut vastahyökkäys Suomussalmen kirkonkylälle katkaisi rykmenttien etenemisen Raatteen tien kylän itäpuolella, Kuomasjoella, ja esti näin avun tulon. Samalla se katkaisi 163. divisioonan lyhimmän perääntymistien. Kun taistelu kirkonkylän seudusta oli päättynyt 163. divisioonan vetäytymiseen pitkin Kiantajärven jäätä Juntusrantaan, Siilasvuon joukot keskitettiin Raatteen tielle. 44. divisioonan yhteydet itään katkaistiin, ja kovassa pakkasessa 4.–7. tammikuuta 1940 käydyssä Raatteen tien taistelussa ukrainalaisdivisioonan Raatteessa olleet joukot tuhottiin.

Kaatuneita neuvostoliittolaisia ja tuhottua kalustoa Raatteen tien taistelujen jälkeen.

Suomussalmen taistelut antoivat toivoa ja uskoa, ettei Suomen kohtaloa ole vielä ollenkaan ratkaistu. Lisäksi sotasaaliiksi jäi suuri määrä kipeästi kaivattuja aseita, tarvikkeita ja varusteita. Samoin paikalle tullut ulkomaisista kirjeenvaihtajista koostunut reportterijoukko teki tapahtuneesta myytin, niin sanotun Raatteen tien ihmeen ja Siilasvuosta Suomussalmen sankarin. Ei liene syytä väheksyä Siilasvuon esikunnan merkitystä, jossa oli yksi Suomen menestyneimmistä upseereista nimittäin kapteeni Alpo Marttinen ja joka sittemmin sai evestin kannuksensa Tiehaaran taistelussa juhannuksen aikoihin kesällä 1944. Tällöin hän oli Suomen nuorin eversti. Marttinen kunnostautui myös Yhdysvaltain sotavoimissa sekä saavutti sielläkin everstin arvon ja toimi suomalaisten upseerien "nokkamiehenä".

Heti talvisodan alkaessa oli Kuhmoon hyökännyt Neuvostoliiton 54. divisioona, joka oli koottu paljolti vienankarjalaisista. Sen tavoitteena oli ensin Kuhmo, sitten Sotkamo ja edelleen Kajaani ja Oulu, joka oli myös Suomussalmelle hyökänneiden divisioonien tavoitteena. Divisioonan hyökkäys pysäytettiin Kuhmon kirkonkylän eteläpuolelle, Jyrkänkoskelle. Suomussalmen taistelujen ratkettua Siilasvuo sai seuraavaksi tehtäväkseen lyödä myös tämän divisioonan. Siilasvuon 9. divisioona saikin saarrettua vihollisen, ja paloiteltua sen joukot useaan mottiin. 54. divisioonalla oli kuitenkin ollut aikaa ja kykyä kaivautua maahan, ja se puolustautui hyvin sitkeästi, eikä kaikkia motteja kyetty laukaisemaan. Puna-armeija yritti myös päästä saarretun divisioonan avuksi. Helmikuussa Dolinin hiihtoprikaati pyrki apuun metsien kautta, mutta metsiin se myös tuhottiin. Neuvostoliitosta tulevan tien suunnasta apuun pyrkivät vahvat joukot, muun muassa 44. divisioonan kolmas rykmentti. Täällä puna-armeija pystyi myös käyttämään ylivoimaista tykistöään, jonka merkitys jäi muuten Kainuun talvisodassa suhteellisen vähäiseksi. Suomalaiset torjuivat nämä hyökkäykset Löytövaarassa ja Kilpelänkankaalla, jossa tykistötulen jäljet näkyvät maastossa vielä vuonna 2006. Taistelut Kuhmossa jatkuivat Moskovan rauhaan saakka, joskin Siilasvuon mukaan taistelu olisi ratkaistu voitoksi, jos rauhaa olisi viivytetty parilla päivällä.

Hjalmar Siilasvuo kirjoitti talvisodan tapahtumista kaksi teosta, Suomussalmen taistelut ja Kuhmo talvisodassa, jotka ilmestyivät Otavan kustantamina vuoden 1940 aikana. Varsinkin edellisestä tuli suurmenestys; sitä myytiin kaikkiaan liki 34 000 kappaletta. Siilasvuo sai Päämajasta luvan kirjojen kirjoittamiseen, vaikka marsalkka Gustaf Mannerheim ei tiettävästi pitänyt ajatuksesta. Kirja-arviossaan professori V. A. Koskenniemi luonnehti Siilasvuon lyhyttä ja toteavaa kirjoitustyyliä "monumentaaliseksi". Suomussalmen taistelut -kirjan haamukirjoittajaksi epäiltiin aikanaan eversti Alpo Marttista, minkä Marttinen itse kuitenkin kiisti.[5]

Kenraali von Falkenhorst ja kenraalimajuri Siilasvuo jatkosodan alussa.

Siilavuo ylennettiin kenraalimajuriksi 8. huhtikuuta 1940.

Kesällä 1941 jatkosodan syttyessä hän oli kenraali Nikolaus von Falkenhorstin johtamien saksalaisten esikunnalle alistetun III armeijakunnan (III AK) komentaja. Vihollisuuksien alettua III armeijakunta eteni Vienan Karjalaan, jossa vihollisia oli aluksi vain vähän. Saksalaiset tavoittelivat Muurmannin rataa ja Vienanmeren rantaa, mutta eteneminen ei oikein sujunut muun muassa puuttuvan tieverkoston ja vihollisen vahvistumisen takia. Falkenhorstin kehotuksesta Siilasvuo painosti joukkojaan etenemään Sohjananjoelle ja tappioita alkoi kertyä. Eversti Jussi Turtolan komentama Ryhmä J, Jalkaväkirykmentti (53) (JR53) jäi Kiestingissä mottiin. Vaikka suomalaiset pääsivät aikanaan murtautumaan motista, eversti Turtola kaatui yhdessä satojen miestensä kanssa näissä taisteluissa. Joukkoihin kuului myös JR 12 II pataljoona eli Koskimaan pataljoona ja heti sodan alusta asti. Muut pataljoonat olivat Sallan suunnan taisteluissa. Uhtuan rintamalta irrotettiin myös yksi sissipataljoona Turtolan avuksi.

Tappioiden kasvaessa ja taistelumoraalin laskiessa joukot alkoivat kutsua johtajaansa "Jalmari Veriseksi" ja epäilivät tilanteita pitkittävän Siilasvuon uhraavan suomalaisia miellyttääkseen saksalaisia. Divisioona J:ksi muuttunut Ryhmä J oli harvennut alkuperäisestä 2 800 miehestä 800:aan. Marraskuun puolivälissä 1941 Siilasvuo omavaltaisesti ja enempiä selittelemättä keskeytti hyökkäämisen. Jo aiemmin huonontuneet välit saksalaisten kanssa puhkesivat molemminpuoliseen syyttelyyn. Tapahtumista masentunut 6. divisioonan komentaja eversti Verner Viikla jopa tappoi itsensä. Marraskuun hyökkäyksessä oli suurvaltapolitiikka mukana. Mannerheimia painostettiin keskeyttämään hyökkäys, mutta hän ei voinut käskeä saksalaisille alistettua Siilasvuota suoraan vaan joutui vihjailemaan "ettei olisi viisasta katkaista Muurmannin rataa".^lähde?

Seuraavan vuoden kesällä, 3. heinäkuuta 1942, hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi, mutta vuoden lopulla hänet siirrettiin sotakoulujen ylitarkastajaksi Helsinkiin aina helmikuuhun 1944 saakka. Vaikka komennus vaati pätevyyttä, ei Siilasvuo ollut tyytyväinen pöytätyöhön.

Kevättalvella 1944 Siilasvuo palasi rintamalle, tällä kertaa Karjalankannakselle, takaisin välillä hajotetun ja uudelleenkootun III armeijakunnan komentajaksi. Armeijakunnan muodostivat 15. divisioona ja 19. prikaati, ja sillä oli rintamavastuu Itä-Kannaksesta, eli rintaman Laatokkaan päättyvästä osasta. 9. kesäkuuta 1944 käynnistyneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Siilasvuo joukkoineen sai vaikeuksien jälkeen taltutettua omalla kaistallaan heinäkuun puolivälin jälkeen. Rintamatilanne vakiintui, aselepo astui voimaan 4. syyskuuta 1944 ja osapuolet tekivät 18. syyskuuta 1944 Moskovassa sopimuksen välirauhasta. Sota Neuvostoliittoa vastaan oli ohi.

Saksalaisten tuhoamaa Ivaloa.

Neuvostoliiton kanssa solmitun välirauhansopimuksen ehtojen täyttämiseksi suomalaisten tuli ajaa saksalaisten joukot rajojensa sisältä. Tasavallan presidentti C. G. E. Mannerheim, joka pelkäsi uutta venäläisten väliintuloa, valitsi Lapin tuntevan Siilasvuon Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten karkottajaksi. Mannerheim oletti hänen toimivan nopeammin kuin monien muiden, joko saksalaisystävällisten tai vihamielisyyksiä entisten aseveljien kanssa välttelevien kenraaleiden.

Hyökkäyssuunta oli etelästä pohjoiseen ja Siilasvuo asetti päämajansa Ouluun. Lapin sodan alku sujui rauhallisesti. Suomalaisten ja saksalaisten välille oli solmittu sopimus rauhallisesta perääntymisestä, jonka mukaisesti saksalaiset vetäytyivät aiemmin laaditun Operaatio Birke -suunnitelman mukaisesti kohti pohjoista, ja suomalaiset seurasivat häiritsemättä. Laukaustenvaihto oli nimellistä ja osapuolten välillä käytiin jopa valetaisteluita. Neuvostoliitto painosti kuitenkin Suomea tehostamaan operaatiota. Mannerheim kiiruhti Siilasvuota, jolla oli työn alla maihinnousu Kemiin iskeäkseen saksalaisia selustaan. Suunnitelma näytti paljastuneen, joten päämaja kielsi operaation kokonaan, mutta Siilasvuo piti ajatuksesta kiinni, siirsi maihinnousua päivällä ja vaihtoi kohteeksi Tornion. Mannerheimille hän ei tästä kertonut, lupasi vain hyvien uutisten seuraavan pian.[6]

1. lokakuuta 1944 toteutettu Röytän maihinnousu oli hyvin uhkarohkea, sillä joukkoja kuljettaneilla aseistautumattomilla kauppalaivoilla ei ollut suojaavia aluksia tai ilmatukea. Kaikesta huolimatta maihinnousu onnistui, joskin osa taktisista tavoitteista jäi saavuttamatta. Neuvostoliitto oli näkyvään toimintaan kuitenkin tyytyväinen ja uhka sen mukaantulosta väistyi kauemmaksi.

Pari viikkoa tämän jälkeen, ehkä sodan alun vitkastelun vuoksi, ehkä Tornion maihinnousussa osoitetun omavaltaisuuden tähden Mannerheim asetti Siilasvuolle esimieheksi kenraaliluutnantti Harald Öhquistin. Siilasvuo, joka piti tätä alennuksena ja luottamuspulan osoituksena raivostui, tekeytyi jopa sairaaksi ja pyysi eroa. Hän sai kuin saikin jatkaa Lapin ryhmän komentajana. 21. joulukuuta Siilasvuo palkittiin toiminnastaan kolmessa sodassa toisen luokan Mannerheim-ristillä.

Hyökkäyksen ollessa vielä kesken kokeneita joukkoja kotiutettiin rauhansopimusten ehtojen mukaisesti loppuvuodesta 1944. Siilasvuo sai viimeisiä Lapissa käytäviä taisteluita varten komentoonsa nuorista asevelvollisista kootun 1. divisioonan. Sodan loppuvaihetta kutsutaankin tämän vuoksi Lasten ristiretkeksi. Divisioona kärsi kovia tappioita muun muassa vetäytyvien saksalaisten kylvämien miinojen vuoksi.

Voitto Lapissa, suomalaiset nostavat lipun Norjan ja Suomen välisellä rajalla (SA-Kuva).

Hjalmar Siilasvuo pysyi Ouluun sijoitetun 1. divisioonan komentajana ja osallistui kunnallispolitiikkaankin. Hän joutui myös todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä muun muassa saksalaisten ja suomalaisten joukkojen yhteisistä operaatioista ja toiminnasta. Hän ehti myös kirjoittaa toisenkin kirjan talvisodan kokemuksistaan, Kuhmo talvisodassa.

Hjalmar Siilasvuo kuoli kotonaan Oulussa 11. tammikuuta 1947 vain 54 vuoden iässä. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle sankarihauta-alueen läheisyyteen.

Siilasvuo tunnettiin äkkipikaisena joskin seurallisena sotilaana. Hän ei juurikaan arvostanut virkasotilaana olemista ja toimistossa istuskelua, vaan sotilasurassa parasta Siilasvuon mielestä oli kouluttaminen ja joukkojen johtaminen. Tässä hän olikin hyvä, ajoittain loistava kyetessään juuri impulsiivisuutensa vuoksi tekemään nopeita ratkaisuja toinen toistaan seuraavissa hyvinkin hankalissa tilanteissa. Siilasvuo koki itsensä päteväksi johtajaksi ja halusi mieluummin täyden päätäntävallan ja vastuun. Tästä syystä hän arvosti komentajuutta eikä halunnut esikuntaupseeriksi.^lähde?

Alaisilleen hän antoi liikkumavaraa varsinkin asioiden sujuessa eikä kyllä muutenkaan seurustellut näiden kanssa, vaikka muuten piti hyvästä ja hauskasta seurasta. Esimiehiään hän osasi hermostuttaa monella tavalla, muun muassa raivostumalla ja puhumalla suoraan. Hälyttävistä tilanteista rintamalla Siilasvuo saattoi lähetellä viestejä päämajaan samaan tyyliin kuin tavallisesti huolestunutta vaimoa lepytellessään suorien tilanneraporttien sijasta.^lähde?

Siilasvuo toimi 1. divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuosina 1921–1924 ja Uudenmaan rykmentin kunnianeuvoston puheenjohtajana vuosina 1921–1922 ja 1924 sekä 2. divisioonan kunniatuomioistuimen varapuheenjohtajana vuonna 1933. Lisäksi hän toimi valtioneuvoston asettaman palkkauskomitean jäsenenä vuonna 1924 ja kutsuntalaitoksen keskuslautakunnan sotilasjäsenenä vuosina 1927–1928 sekä Vakuutusneuvoston toisena sotilasjäsenenä vuosina 1926–1928. Siilasvuo oli Suomen upseeriliiton Terijoen alaosaston puheenjohtajana vuosina 1929–1933 ja Kannaksen ilmapuolustusyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1929–1934 sekä toimi Terijoen kunnanvaltuuston jäsenenä vuosina 1931–1933. Hän toimi myös Terijoen terveydenhoitolautakunnan jäsenenä vuonna 1931 ja varapuheenjohtajana vuosina 1932–1933 sekä oli Terijoen Keskikylän kansakoulun johtokunnassa vuosina 1931–1933 ja kuului Terijoen säästöpankin isännistöön vuosina 1932–1933. Terijoen sotilaskotiyhdistyksen johtokunnan jäsenenä hän toimi vuosina 1932–1933 ja toimi Käkisalmen sotilaskotiyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuonna 1934. Hän toimi Oulun ilmapuolustusyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1935 alkaen ja oli Jääkäriliiton Oulun alaosaston puheenjohtajana vuodesta 1935 alkaen. Lisäksi hän oli Oulussa Oulun kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1937–1940 ja Oulun terveydenhoitolautakunnan jäsenenä vuonna 1937 ja puheenjohtajana 1938–1940.[3][4]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 5. helmikuuta 1916 Gruppenführer 4. huhtikuuta 1916 Yliluutnantti (Kapteeni) 11. helmikuuta 1918 Majuri 6. joulukuuta 1920 Everstiluutnantti 6. joulukuuta 1926 Eversti 6. joulukuuta 1933 Kenraalimajuri 1940 Kenraaliluutnantti 1942 Yleisesikuntaupseerin arvonimi 30. joulukuuta 1926 [3][4]		Vapaudenristin suurristi rintatähden kera Vapaudenristi 1. lk. rintatähden kera Mannerheim-risti 2. lk. Vapaudenristi 1. lk. Vapaudenristi 2. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jääkärimerkki Saksan 1. lk. Rautaristi Saksan 2. lk. Rautaristi Saksan Kotkan ritarikunnan 2. lk. ansioristi rintatähden kera Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Ruotsin Miekkaritarikunnan komentajamerkki [3][4]

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Lauerma, Matti: Jääkäreiden tie. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1.
• Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.): Talvisodan historia. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08145-0.
• Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.): Jatkosodan historia. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15326-5.
• Järventaus, Jorma (toim.): Suomi Sodassa. Oy Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
• Brantberg, Robert: Sotakenraalit. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1998. ISBN 952-5170-04-7.
• Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.

• Seppälä, Raimo: Kenraali ja pahat linnut - Hj. Siilasvuo 1892-1947. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1984. ISBN 951-1-08040-7.
• Vapaasti ladattavia Hjalmar Siilasvuon e-kirjoja Projekti Lönnrotilta.
• Siilasvuosta kertova lyhennelmä Robert Brantbergin kirjasta Sotakenraalit (Arkistoitu – Internet Archive)
• Talvisodan monumentti: Suomussalmen taisteluista (Arkistoitu – Internet Archive)
• Veteraanien perintö: Lapin sodasta (Arkistoitu – Internet Archive)