Hieronta

Hieronta pohjautuu potilaan huolelliseen anamneesiin haastattelun, inspektion, palpoinnin ja nivelten liikeratojen tutkimisen avulla. Hieronnan perusotteita ovat sively, hankaus, pusertelu, täristys ja ravistelu sekä taputtelut[1]. Erikoistekniikoita ovat muun muassa vipuvarsihieronta ja poikittaishieronta sekä fasciatekniikat. Esihoitona voidaan käyttää esimerkiksi kylmä- tai lämpöhoitoja. Hyvä anatomian (luusto, hermosto, lymfanestekierto, lihaksisto, nivelet) tuntemus on välttämätöntä hierontatyössä. Hierontaan kuuluu myös potilaan ohjaus ja neuvonta sekä käynnin dokumentointi ja salassapitovelvollisuus. Tieteellistä näyttöä hieronnan vaikuttavuudesta on muun muassa subakuutin ja akuutin selkäkipupotilaan hoidossa yhdistettynä terapeuttiseen harjoitteluun ja ohjaukseen.

Selkähierontaa.

Koulutettu hieroja on nimikesuojattu, joten sitä saa Suomessa käyttää vain näyttötutkinnon hyväksytyn suorittamisen ja Valviran hyväksynnän jälkeen. Tällöin on oikeutettu myös potilasvakuutuksen käyttämiseen sekä ammatinharjoittamiseen arvonlisäverovapaasti.

Katso myös

Lähteet

  1. hieronta. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.