Herrnhutilaisuus

Herrnhutilaisuus syntyi noin vuonna 1722 Böömissä kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin maatilalla 1700-luvulla, josta Zinzendorf tarjosi turvapaikan uskon tähden vainotuille kristityille, kuten böömiläisveljille ja hussilaisille.[1] Paikalle annettiin nimi Herrnhut, "Herran suoja". Loppuvaiheessa alueella asui noin 500 protestanttista kristittyä. Varsinainen herätys alkoi vuonna 1727.[2]

Liike alkoi vuonna 1731 julkaista Päivän Tunnussanaa, jossa oli valittuja Raamatun jakeita.[2] Herrnhutilaisuus erkani opillisesti ortodoksiluterilaisista ja pietismistä ja se alkoi saada omia painotuksiaan. Se erkaantui myös läheisestä toiminnasta metodistien kanssa.^lähde?

Elokuussa 1732 kaksi ensimmäistä herrnhutilaista lähetystyöntekijää lähtivät Herrnhutista Karibialle Saint Thomasin saarelle. Tanskan Länsi-Intian kauppakomppania ei kuitenkaan antanut heille matkustuslupaa. He jopa tarjoutuivat orjiksi päästäkseen laivaan, mutta tähänkään ei myönnytty, koska valkoihoiset eivät voineet olla orjia. Lopulta he saivat tukea Tanskan kuninkaalta Kristian VI:lta ja pääsivät lähtemään. Grönlantiin lähti lähetystyöntekijöitä vuonna 1733. Ensimmäisten sadan vuoden aikana herrnhutilaiset aloittivat lähetystyön Ruotsin Lapissa, Etelä-Amerikan Surinamessa ja Guayanassa, intiaanien keskuudessa, Venäjällä, Etelä- ja Länsi-Afrikassa, Baltiassa, Sri Lankassa, Algeriassa, Persiassa, Labradorissa, Karibialla, kalmukkien keskuudessa, Intiassa ja Kaukasiassa. Osassa näistä maista työ jäi vain yritykseksi; esimerkiksi Etelä-Afrikasta lähetystyöntekijät karkotettiin, koska "he olivat kohdelleet mustia liian hyvin". Lähetystöntekijät tutkivat myös alueiden kieltä ja kulttuuria, tekivät etnologista tutkimustyötä ja perustivat sairaaloita ja kouluja.[2]

Herrnhutilaiset toimivat luterilaisessa kirkossa ja kävivät niissä ehtoollisella. Heillä oli kuitenkin myös omaa veljeskunnan sisäistä hengellistä toimintaa. He halusivat erottua maailmasta omalla toiminnallaan ja noudattivat lähetyskäskyä. He pitivät omia hartauksia, lauluhetkiä ja jalkojenpesuseremonioita. Koska maatilalle oli tullut väkeä monista suuntauksista, se oli myös ekumeeninen. Seurakunnalla oli omia virkoja, esimerkiksi seurakuntavanhimmat, opettajat, diakonit ja myöhemmin myös oma piispa, joka oli vastuussa seurakuntavanhimmistolle. Toiminta oli pitkälti maallikkojohtoista, ja sakramentit nautittiin luterilaisen kirkon papeilta.^lähde?

Päivän Tunnussanaa julkaistaan edelleen noin 62 kielellä.[2] Nykyään herrnhutilaiseen veljesseurakuntaan arvioidaan kuuluvan noin 300 000 jäsentä. Sillä ei ole tarkkaa opillista näkökantaa uskontoon, ja se on ekumeeninen liike. Se hyväksyy esimerkiksi naispappeuden. Herrnhutilaisnuoret tuntevat Taizé-liikkeen omakseen.^lähde?

• Luterilainen ortodoksia

• Herrnhutilaisuus (Arkistoitu – Internet Archive) Kirkkohistorian kurssi, Opintoverkko.
• Olavi Peltola: Mitä on pietismi?