Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja

Cato vanhempi kirjoitti teoksen noin vuonna 160 eaa. Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja on Caton ainoa kokonaan säilynyt teos ja samalla varhaisin säilynyt latinankielinen proosateos. Eräänä teoksen esikuvana on Hesiodoksen eeppinen runoelma Työt ja päivät. Teos osoittaa myös, että Cato on tuntenut aikaisempaa kreikkalaista luonnon- ja lääketieteellistä kirjallisuutta.[1]

Teos on tarkoitettu ensisijaisesti tilanomistajille, mutta se antaa neuvoja myös tilanhoitajille. Caton neuvot koskevat lähinnä Keski- ja Etelä-Italian pieniä maatiloja, joiden pääasiallinen tulonlähde oli viinin ja oliivien viljely.[1]

Caton teksti on jossain määrin hajanaista ja viimeistelemättömän oloista. Teoksella oli kuitenkin paljon vaikutusta myöhempään latinankieliseen kirjallisuuteen, ja muut roomalaiset kirjailijat lainaavat Catoa usein. Vaikutteita Caton yksinkertaisesta tyylistä saivat muun muassa Cicero, Marcus Terentius Varro, Lucius Junius Moderatus Columella, Sallustius, Titus Livius ja Vergilius. Teoksen vaikutus jatkui vielä keskiajallakin.[1]

Teoksen on kääntänyt suomeksi klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén vuonna 2006.

»[S]ekä riuskimmat miehet että urhoollisimmat sotilaat tulevat maalaisten keskuudesta. Maataloudesta saatava ansio on kaikkein oikeudenmukaisinta, luotettavinta ja vähiten kateutta herättävää, ja sen ammatin harjoittajat ovat vähiten pahantahtoisia.[2]»

Caton teos pyrkii auttamaan maanviljelijöitä tekemään oman tilansa kannattaviksi. Kirja koostuu 162 suhteellisen lyhyestä luvusta. Esipuheessa Cato toteaa, että maanviljelys on paras keino ansaita tuloja ja että maanviljelijöitä pidetään yleensä kunnon kansalaisina.[2]

Tämän jälkeen Cato käsittelee maatilan hankkimista, tilanomistajan ja tilanhoitajan tehtäviä ja velvollisuuksia, sekä erityyppisiä viljelyksiä ja niillä tarvittavia asioita, kuten henkilökuntaa ja varusteita.[3] Tämän jälkeen Cato antaa ohjeita maatalon ja tilan eri rakennusten rakentamiseksi. Maatilalla kannattaa olla tuotteille säilytystilaa, jotta tuotteet voidaan myydä silloin, kun niistä on puutetta ja hinta on korkein.[1] Samalla hän antaa yksityiskohtaisia ohjeita muun muassa viinin- ja oliivinpuristimien kokoamisesta. Tästä hän siirtyy käsittelemään itse viljelystoimia sekä eri vuodenaikojen ja sääolojen töitä.[4]

Tämän jälkeen Cato käsittelee härkien ruokkimista sekä orjien osuuksia ruoasta ja näiden vaatettamista.[5] Yleisesti Cato suosii orjien sijaan palkattua työvoimaa, koska se voidaan palkata tai erottaa suhdanteiden mukaan.[1] Erilaisten sekalaisten ohjeiden ohella annetaan ohjeita muun muassa härkien hoitamisesta.[6]

Tämän jälkeen Cato siirtyy antamaan ruokaohjeita erilaisiin kakkuihin ja piiraisiin.[7] Tätä seuraa ohjeita muun muassa suolan valkaisusta, siipikarjan lihottamisesta, tuotteiden säilömisestä, viinin valmistamisesta ja parantamisesta, koirista sekä polttopuista.[8]

Cato antaa myös ohjeita erilaisista uskonnollisista uhritoimituksista, kuten kylvöuhrista,[9] sadonkorjuu-uhrista[10] ja suovetauriliauhrista;[11] parhaista ostospaikoista; sekä härkien käytöstä juhlapäivinä.[12] Tämän jälkeen käsitellään jälleen tilanhoitajan ja taloudenhoitajattaren tehtäviä, kuten viljelytoimia ja erilaisten sopimusten solmimista.[13]

Teoksen lopussa Cato antaa vielä erilaisia terveyteen liittyviä ohjeita. Hän käsittelee laajalti muun muassa kaalin hyviä ja terveellisiä ominaisuuksia. Aivan lopussa poiketaan vielä parsan kylvämiseen ja lihojen suolaamiseen.[14]

• Cato: De Agricultura (latinaksi) (englanniksi)