Herne

Herneestä on olemassa monia muunnoksia, jotka vakiintuneesti jaetaan kahteen pää­ryhmään, tarha­herneisiin (Pisum sativum var. sativum) ja pelto­­herneisiin (Pisum sativum var. arvense)[3]. Pelto­herneen kukat ovat punaisenkirjavat ja pienehköt, siemenet tuleentuneina ruskehtavat tai harmaat. Tarha­herneen kukat ovat valkoiset, siemenet vihreät tai keltaiset. Nykyään nämä vanhat nimitykset eivät kuitenkaan enää täysin vastaa käyttö­muotoa, sillä esi­merkiksi Suomessa viljellään lähes yksin­omaan tarha­­hernettä sekä puutarha- että peltokasvina.[4].

Tarhaherneitä on edelleen monia tyyppejä, kuten silpo­-, silpo­ydin-, taitto­- ja sokeri­herne.[5]

Silpo- ja silpoydinherneiden palossa on niin sitkeä kalvo, ettei sitä voi syödä[4]. Sokeri- ja taittoherneen palko on murea. Taittoherneen mehukas palko on parhaimmillaan siementen ollessa litteitä ja keskenkasvuisia.[6]

Palkoja ja siemeniä

Monet hernelajikkeet eroavat toisistaan selvästi myös lehtiensä osalta. Alkuperäisin on lehti, jonka tyvessä on kaksi korvaketta, sitten pareittain lehdyköitä ja kärjessä kärhet, joiden avulla kasvi voi ottaa tukea jostakin. Monilla lajikkeilla, joita sanotaan puolilehdettömiksi, ovat kuitenkin lehdykät muuttuneet kärhiksi, ja joiltakin, lehdettömillä lajikkeilla myös korvakkeet ovat surkastuneet. Kärhissäkin on lehtivihreää, joten ne pystyvät yhteyttämään.[4]

Vaikka herneen kukat ovat varsin näyttäviä, vain harvat hyönteiset voivat pölyttää niitä, ja herne on lähes täysin itsepölytteinen kasvi. Tästä syystä sen toisistaan selvästi poikkeavat tyypit ovat varsin pysyviä. Monet herneen näkyvät ominaisuudet johtuvat vain yhdestä geenistä, minkä ansioista Gregor Mendelin onnistui selvittää perinnöllisyyden perusasiat jo 1800-luvulla juuri herneillä tekemillään kokeilla.[4]

Herneen vihreä siemen muuttuu tuleentuessa vaaleankellertäväksi, jolloin sen maku muuttuu hyvin miedoksi. Tuleentuneita herneitä käytetään lihankorvikkeiden valmistukseen ja myös hernekeittoon.

Herneistä valmistetaan muun muassa hernekeittoa. Silpo­ydin­herneitä käytetään enimmäkseen tuleentumattomina, ja niitä viljellään runsaasti pakaste­herneiksi.

Hernerouhe on valmistettu kuorituista, kuivatuista herneistä.[7] Hernerouheessa on 21 prosenttia proteiinia. Liotettua hernerouhetta käytetään monenlaisten ruokien lisänä.[8]

Hernettä viljellään etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon subtrooppisella ja lauhkealla vyöhykkeellä. Kuivien herneiden tärkeimmät tuottajamaat ovat Ranska, Ukraina, Venäjä, Kiina ja Kanada, vihreitä herneitä viljellään varsinkin Yhdysvalloissa ja laajalti Euroopassa. Suomessa hernettä viljellään pääasiassa linjan Pori-Tampere-Kotka lounaispuolella.[4]

Herne kuuluu palkoviljoihin papujen ohella. Kasvi on peräisin Lähi-idästä, jossa hernettä on syöty tiettävästi 7500 eaa. Vanhimmista löydöistä on kuitenkin vaikea päätellä, onko kyseessä viljelty vai villi herne.[4] Platinan mukaan herne on vähemmän haitallinen kuin härkäpapu. Väite johtuu ilmeisesti siitä, että herneessä on vähemmän sitä kasvinsyöjiltä puolustavia haitta-aineita kuin härkäpavussa ja näin ollen sen esikäsittely ruuaksi valmistettaessa on lyhyempi kuin härkäpavun.

Arkeologit ovat kaivauksissa löytäneet merkkejä siitä, että hernettä olisi kasvatettu jo esihistoriallisena aikana Suomessa[9]. Suomessa viljeltiin ja syötiin aikaisemmin ruskeankirjavaa hernettä, jota sittemmin on nimitetty rehuherneeksi (Pisum sativum var. arvense). Sen maku on nykyisiin ruokaherneisiin verrattuna varsin kitkerä.

Herneenviljelyssä tuholaisista on suurta haittaa ja Suomen oloissa hernekääriäisen (Cydia nigricana) toukat tuhoavat osan sadosta, jollei torjunta-aineita käytetä. Muita herneen tuholaisia ovat herneripsiäinen (Kakothrips pisivorus), hernekirva (Acyrthosiphon pisum), hernepiilokas (Bruchus pisorum) ja hernekärsäkkäät (Sitona). Luomuviljelyssä tuhoja voidaan vähentää esimerkiksi seosviljelyllä ja alueellisella viljelykierrolla.[10]

Vuonna 2021 julkaistussa laajassa tieteellisten tutkimusten yhteenvedossa havaittiin, ettei herneiden syönti edistä terveyttä. Tutkijat pitivät herneiden runsasta tärkkelyspitoisuutta todennäköisenä selityksenä tälle.[11]

Herne sisältää runsaasti B₁-vitamiinia eli tiamiinia[12]. Siinä on myös jonkin verran C-vitamiinia. Herneen proteiinipitoisuus vaihtelee välillä 6–10[4] ja hiilihydraattipitoisuus välillä 10-16[13][14]. Rasvaa herneissä on alle prosentin[13].

Oheisessa taulukossa on vertailtu porkkanan,[15] herneen,[16] appelsiinin,[17] ruisleivän[18] ja mansikan ravintoarvoja.[19]

• Nieminen, Jere: Herne rokkaa: Herneruokakirja. Helsinki: Multikustannus, 2008. ISBN 978-952-468-164-3.

• Fineli: herne (Arkistoitu – Internet Archive)
• Herne ja papu opetus.ruokatieto.fi.
• Puutarha.net: Herneen ja pavun taudit ja tuholaiset
• Den virtuella floran: Herne (Pisum sativum) (ruotsiksi)
• Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Pisum sativum (englanniksi)
• Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Pisum sativum (pea) (englanniksi)