Herbartilainen kasvatusfilosofia

Herbartilainen kasvatusfilosofia on saksalaisen filosofin J. F. Herbartin (1776–1841) mukaan nimensä saanut kasvatusfilosofinen suuntaus, joka nousi uushumanistisen pedagogiikan rinnalle 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla. Se ei syrjäyttänyt uushumanismia, vaan sulautui siihen uutena tuoreena ajatussuuntana. Herbartilaisuus sai ”ajan sanana” hallitsevan aseman 1900-luvun alkuvuosikymmenien opettajakoulutuksessa, ja siitä tuli virallinen pedagoginen doktriini uushumanismin saadessa vanhentuneisuuden leiman.

Uushumanismista poiketen Herbart ei pitänyt älyä, tahtoa ja tunnetta erillisinä henkisinä kykyinä, vaan tähdensi, että mieli ("sielu") on yksi kokonaisuus. Ihanteena oli monipuolinen harrastuneisuus, toisin sanoen kyky kiinnostua aidosti erilaisista ilmiöistä ja tiedonhalu. Kasvatuksen perimmäinen päämäärä oli siveellisesti luja luonne ja henkinen riippumattomuus, mihin oikein ohjattu harrastuneisuus johtaisi. Se oli pohjimmiltaan eettinen, sillä ihmisen arvo ei ollut siinä, mitä hän tiesi, vaan tietämiseen ja järkeen perustuva siveellinen tahto. Herbart katsoi, että kasvattaminen voi toteutua vain opettamalla eli että kasvattaminen on opettamista. Tärkeintä on herättää kiinnostus ja halu (”harrastus”) tietää ja ohjata tiedonhalua sivistysihanteen mukaisesti tavoitteena ajatteleva eettinen persoonallisuus. Opetussisältöjen hyödyllisyys oli alisteinen kasvatuksen siveellisen päämäärän rinnalla.Herbart loi muodollisen asteen teorian opetukseen:selkeys, assosiaatio,systeemi ja metodi.

Herbartilaisuuden alkuperäinen idealismi vaihtui opetuksen arjessa usein opettajakeskeiseksi kuivakkuudeksi, jolloin tietopainotteisuudesta ja muotojen noudattamisesta tuli tärkeämpi elementti kuin opetuksen kasvattavuudesta, elävyydestä ja elämänläheisyydestä. Sen asemesta päädyttiin usein ”tietojen jakamiseen” ja niiden muistiin pänttäämiseen. Vaikka Herbartin mukaan oppiminen tarkoitti kokonaisuuksien muodostumista ja tietojen kytkeytymistä oppijan aikaisempiin tietoihin ja vaikka hän korosti opetuksen keskittämisen merkitystä, tiedoista muodostui käytännössä usein irrallisia ja ulkokohtaisia ”tiedonjyviä”. Näin kasvatuspäämääränä oleva siveellinen kokonaispersoonallisuus jäi usein taka-alalle tai unohtui kokonaan. Harrastuneisuus voitiin käsittää puuhasteluksi monien asioiden parissa ymmärtämättä, että Herbart tarkoitti käsitteellään ”harrasta”, kysyvää, keskittyvää ja tutkivaa perusasennetta.