Henry Moore

Mooren vanhemmat olivat Mary Baker ja Raymond Spencer Moore. Isä oli kotoisin Irlannista ja oli kaivosinsinööri, josta tuli Castleford in Wheldalen hiilikaivoksen apulaisjohtaja. Isä oli päättänyt, ettei pojasta tule kaivostyöntekijää ja halusi kouluttaa hänet.[3] Henry oli seitsemäs kahdeksan lapsen köyhässä perheessä. Moore kävi paikallisia kouluja, joissa hän muovaili savea ja teki veistotöitä. Yksitoistavuotiaana hän päätti ryhtyä kuvanveistäjäksi kuultuaan Michelangelon aikaansaannoksista.

Samana vuonna eräs opettaja pani merkille hänen lahjansa ja kiinnostuksensa keskiaikaiseen kuvanveistoon ja hankki hänelle stipendin paikalliseen tekniikka- ja urheilupainotteiseen lukioon,[3] jota jotkut hänen sisaruksistaan olivat käyneet. Taideopettaja perehdytti häntä taiteeseen. Tämän kannustamana hän päätti ryhtyä taiteilijaksi aloittaen sen hakemalla apurahaa paikalliseen taidekouluun.

Lupaavasta alusta huolimatta Mooren vanhemmat eivät kannattaneet kuvanveistokoulutusta. He pitivät sitä käsityönä, jolla ei ollut ammatillisia mahdollisuuksia. Saatuaan lyhyen koulutuksen opettajaksi Moore opetti koulussa, jota oli itse käynyt. 18-vuotiaana Moore sai kutsun armeijaan. Hän haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa kaasuhyökkäyksessä Cambrain taistelussa.[4] Toivuttuaan sairaalassa hän toimi sodan loppuajan kunto-ohjaajana. Toisin kuin monet aikalaisensa Moore koki sodan ongelmattomana. Hän muisteli myöhemmin: ”Minulle sota oli pelkkää utuista yritystä tulla sankariksi.”[5]

Sodan päätyttyä Moore sai veteraaneille myönnetyn apurahan opintojen jatkamiseen, ja 1919 hänestä tuli ensimmäinen kuvanveiston oppilas Leedsin taidekouluun, johon perustettiin veistosateljee erityisesti häntä varten. Taidekoulussa hän tutustui Barbara Hepworthiin, opiskelutoveriin, josta myös tuli maineikas brittiläinen kuvanveistäjä, ja heidän ystävyytensä säilyi vuosikausia. Moorella oli mahdollisuus tutustua moniin yliopiston varakanslerin Michael Sadlerin omistamiin teoksiin.[6] Vuonna 1921 Moore sai stipendin Lontoon Royal College of Artin opiskeluun, jonne hänen ystävänsä Hepworth oli mennyt edellisenä vuonna. Lontoossa Moore laajensi tietämystään primitiivisestä taiteesta ja kuvanveistosta tutkien Victoria and Albert Museumin sekä British Museumin etnografisia kokoelmia.

Sekä Mooren että Hepworthin ensimmäiset veistokset noudattavat vakiintunutta romanttista viktoriaanista tyyliä, ja niissä on luonnon muotoja, maisemia ja eläinten esittäviä muotoa. Myöhemmin Moore hylkäsi klassiset ihanteet. Hänen myöhempi perehtyneisyytensä primitivismiin ja Constantin Brâncușin, Jacob Epsteinin ja Frank Dobsonin vaikutus saivat hänet omaksumaan taille directen eli suoran kuvanveistotyylin, jossa materiaalin viat ja työkalujen jättämät jäljet kuuluivat valmiiseen veistokseen. Tekniikan omaksuttuaan Moore joutui ristiriitaan opettajiensa kanssa, koska he eivät osanneet arvostaa niin modernia suhtautumista. Eräässä Royal College of Artin kuvanveiston professorin laatimassa harjoituksessa Moorea pyydettiin tekemään kopio Domenico Rossellin marmorireliefistä Neitsyt ja lapsi[7] tekemällä sen ensin kipsiin, sitten marmoriin pistemittausmenetelmää käyttäen. Hän kuitenkin veisti reliefin suoraan ja teki siihen jopa ne jäljet, jotka olisivat jääneet pistesiirtolaitteesta.

Moore sai vuonna 1924 puolen vuoden matka-apurahan, jonka hän käytti Pohjois-Italian-matkaan tutustuakseen Michelangelon, Giotto di Bondonen, Giovanni Pisanon ja eräiden muiden vanhojen mestareiden merkittäviin teoksiin. Samalla matkalla hän kävi myös Pariisissa katsomassa Louvren kipsivalosta maya-tolteekki-kulttuurin veistoksesta Chac Moolista[2]

Palattuaan Lontooseen Moore otti vastaan opettajanviran Royal College of Artissa. Hän työskenteli kahtena päivänä viikossa, joten hänellä jäi aikaa omalle työlle. Hänen ensimmäinen julkinen tilaustyönsä West Wind (1928–1929) oli yksi kahdeksasta ”tuulireliefistä”, jotka on sijoitettu Lontoon maanalaisen pääkonttorin seinille.[8] Muut ”tuulet” ovat Eric Gillin ja muiden aikalaistaiteilijoiden veistämiä. Heinäkuussa 1929 Moore avioitui venäläis-puolalaisen Irina Radetskyn kanssa, joka opiskeli maalaustaidetta Royal Collegessa. Pian hän ryhtyi Mooren malliksi.

West Wind, 1928–1929; Mooren ensimmäinen julkinen veistos on veistetty Portlandin kiveen. Siinä näkyy vaikutteita Medicien kirkossa olevista Michelangelon luomista hahmoista ja Chac Mool -hahmosta.

Avioliiton solmimisen jälkeen Mooret muuttivat ateljeehen Hampsteadiin Parkhill Roadille, jossa jo vaikutti pieni avantgarde-taiteilijoiden yhteisö. Hepworth sekä hänen kumppaninsa Ben Nicholson muuttivat pian lähistölle, jossa asuivat myös Naum Gabo, Roland Penrose ja taidekriitikko Herbert Read.[9] Seurauksena oli se, että he suodattivat toistensa ideoita, ja Read julkisti niitä edistäen näin Mooren julkisuutta. Alueelle poikkesivat myös monet pakolaisarkkitehdit ja -muotoilijat siirtyessään manner-Euroopasta Amerikkaan 1930-luvulla, ja monet heistä tilasivat myöhemmin Moorelta teoksia.

Vuonna 1932 Moore otti vastaan lontoolaisen Chelsea School of Artin kuvanveisto-osaston johtajan viran.[10] Taiteellisesti Moore, Hepworth ja muut Seven and Five Society -ryhmän jäsenet kehittivät tyyliään abstraktimpaan suuntaan,[11] osittain niiden vaikutteiden ansiosta, joita he saivat useilla Pariisin-matkoillaan ja yhteyksillään johtaviin progressiivisiin taiteilijoihin, erityisesti Pablo Picassoon, Georges Braqueen, Jean Arpiin ja Alberto Giacomettiin. Moore leikitteli surrealismilla ja liittyi Paul Nashin modernistiseen suuntaukseen ”Unit One Group” vuonna 1933. Moore ja Nash toimivat Lontoon kansainvälisen surrealistinäyttelyn järjestelykomiteana vuonna 1936. Vuonna 1937 Roland Penrose osti Moorelta abstraktin kiviveistoksen Mother and Child , joka sijoitettiin hänen Hampsteadin-talonsa etupuutarhaan. Teos herätti muissa asukkaissa ristiriitaisia tunteita, ja paikallinen lehdistö aloitti kaksivuotisen kampanjan veistosta vastaan. Tuona aikana Moore vähitellen siirtyi suorasta veistämisestä pronssivaluun ja teki alustavat mallit saveen tai kipsiin.

Tämä luova ja tuottelias kausi päättyi toiseen maailmansotaan. Chelsea Scool of Art siirrettiin Northamptoniin ja Moore luopui opettajanvirastaan. Sodan aikana Moore toimi sotataiteilijana ja teki voimakkaita piirustuksia lontoolaisista nukkumassa maanalaisen tunneleissa suojassa pommihyökkäyksiltä.[12] Nuo piirustukset lisäsivät Mooren kansainvälistä mainetta etenkin Amerikassa. Kun heidän Hampsteadin-taloonsa osui pommi 1940, pariskunta muutti Lontoosta maalaistaloon nimeltä Hoglands Perry Greenin kylään lähelle Much Hadhamia Hertfordshireen. Siitä tuli Mooren koti ja työtila hänen loppuelämänsä ajaksi. Vaikka Moore myöhemmin vaurastui, hän ei halunnut muuttaa suurempaan taloon, eikä tuokaan talo juuri muuttunut lukuun ottamatta myöhemmin rakennettuja ulkorakennuksia ja työtiloja.

Sodan jälkeen perheeseen syntyi tytär Mary Moore vuonna 1946.[13] Lapsi sai nimensä Mooren äidin mukaan, joka oli kuollut muutama vuosi aiemmin. Äidin kuolema ja vauvan syntymä saivat Mooren keskittymään enemmän perheeseen, mikä sai ilmauksensa hänen työssään niin että hän teki useita ”äiti ja lapsi” -aiheisia teoksia, vaikkakin lepäävät hahmot olivat edelleen suosiossa. Samana vuonna Moore kävi Amerikassa, kun hänen teostensa retrospektiivinen näyttely avattiin Museum of Modern Artissa New Yorkissa.[14] Kenneth Clarkista tuli yllättävä mutta vaikutusvaltainen Mooren työn esitaistelija,[15] ja asemassaan Ison-Britannian taideneuvoston jäsenenä hän sai aikaan taiteilijalle näyttelyjä ja toimeksiantoja. Vuonna 1948 Moore sai kansainvälisen kuvanveistopalkinnon Venetsian biennaalissa[16] ja oli yksi merkittävimpiä vuonna 1951 pidetyn Festival of Britainin[17] ja vuonna 1955 pidetyn ensimmäisen Documenta-näyttelyn taiteilijoita.

Pronssinen Family Group (1950) Barclayn koulun ulkopuolella Stevenagessa Hertfordshiressa oli Mooren ensimmäinen suurikokoinen toimeksianto toisen maailmansodan jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Moorea oli lähestynyt pedagogi Henry Morris, joka pyrki uudistamaan opetusta kehittämällään Village College -järjestelmällä. Morris oli palkannut Walter Gropiuksen arkkitehdiksi toiseen village collegeen, jota suunniteltiin Impingtoniin lähelle Cambridgea, ja hän halusi Mooren suunnittelevan sen alueelle suuren julkisen veistoksen. County Council ei kuitenkaan pystynyt rahoittamaan Gropiuksen koko suunnitelmaa ja supisti hanketta, kun Gropius muutti Amerikkaan. Varojen puutteessa Morris joutui perumaan Mooren veistoksen, joka ei ollut edennyt alustavaa vaihetta pitemmälle.[18] Moore käytti suunnitelmaa uudestaan vuonna 1950 samanlaisessa toimeksiannossa veistoksesta uuden Stevenagen kaupungin kouluun. Tällä kertaa hanke toteutui ja Family Group oli Mooren ensimmäinen suuri julkinen pronssiveistos.