Henry Laporte

Henry Laporte (1880–1938) oli ranskalainen insinööri, joka myöhemmin toimi pankkialalla. Hän palveli upseerina ensimmäisessä maailmansodassa ja diplomaattina Venäjällä ennen vallankumousta. Hän julkaisi kirjan La guerre rouges et blancs: Le premier èchec des rouges, jossa hän kuvaa kokemuksiaan Venäjällä ja Suomessa alkuvuodesta 1918.[1]

Laporte työskenteli terästeollisuuden palveluksessa ja ajautui sittemmin pankkialalle. Hän haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa eikä voinut palata rintamalle, ja hänet määrättiin erikoislähettilääksi Ranskan Pietarin-lähetystöön. Hänen tehtävänään oli pelastaa mahdollisuuksien mukaan ranskalaisten ja belgialaisten investointeja vallankumouksen jaloista.[1]

Teos La guerre rouges et blancs: Le premier èchec des rouges on suomennettu, ja se on ilmestynyt nimellä 1918 ranskalaisen silmin. Pietari – Helsinki – Tampere. Teos perustuu Laporten päiväkirjamerkintöihin. Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen käsittelee Laporten kokemuksia Venäjällä, toinen oleskelua Suomessa sisällissodan aikana. Kimmo Lehtimäen mukaan kirja on ollut varsin tuntematon Suomessa, vaikka se tuo sisällissotaan uusia näkökulmia, muun muassa sen, miten vähäinen osa venäläisillä sotilailla oli sisällissodassa punaisten puolella, vaikka heidän osuuttaan on valkoisen puolen kirjoituksissa eri vaiheissa korostettu. Lehtimäki hämmästelee, kuinka tietoinen Laporte oli Suomen tilanteesta, sisällissodan taustoista, etenemisvaiheista ja jo ennalta selvänä pitämästään lopputuloksesta. Ranskan lähetystön päästyä Tampereelle Matkalla Tornioon hän asui hotelli Centralissa, nykyisessä Commercen talossa. Silminnäkijänä Laporte kuvaa Tampereen taistelujen vaiheita seurattuaan niitä hotellin ikkunasta henkensä vaarantaen.[1]

Laporten mukaan ne vähät venäläiset, joita Tampereen taisteluihin osallistui, ammuttiin heti kun heidät oli vangittu. Teloitus perustui Laporten mukaan Mannerheimin käskyyn.[1]

Lehtimäki arvelee syyksi teoksen jäämiselle katveeseen sitä, että Laporten kannanotot eivät välttämättä sopineet sodan voittajille, jotka kirjoittivat historiaa sisällissodan päättymisen jälkeen. Ranskalainen Laporte toisaalta edusti saksalaismielisille upseereille vihollismaata. Samanhenkisiä näkemyksiä kuin Laporte esitti myös toinen ranskalainen kirjoittaja, Claude Anet.[1]