Henry Benedict Stuart

Pian syntymänsä jälkeen hänen maanpaossa ollut isänsä nimitti hänet Yorkin herttuaksi. Stuart keräsi Ranskassa joukkoja auttaakseen Skotlannissa taistellutta vanhempaa veljeään epäonnistuneen jakobiittikapinan aikana 1745–1746, mutta kapina murskattiin ennen kuin joukot ehdittiin ottaa käyttöön. Vietettyään tuloksetta useita kuukausia Dunkerquessa hän palasi Roomaan aikomuksenaan siirtyä kirkolliseen virkaan veljensä vastustuksesta huolimatta. Vuonna 1747 paavi Benedictus XIV nimitti hänet muodollisesti Yorkin kardinaaliksi 22-vuotiaana, ja seuraavan vuonna hänet vihittiin papiksi. Hänet nimitettiin välittömästi Pietarinkirkon arkkipapiksi ja pian sen jälkeen camerlengoksi. Stuart suhtautui tehtäviinsä hurskaan vakavasti, uudisti papistoa ja perusti laadukkaalla kirjastolla varustetun seminaarin. Hän oli yksi aikakauden rikkaimmista kirkonmiehistä.[1][2]

Hänet vihittiin nimellisesti Korintin arkkipiispaksi vuonna 1758, ja vuosina 1761–1803 hän oli Frascatin kardinaalipiispa. Hänen veljensä kuoltua vuonna 1788 Stuart julisti olevansa "Henrik IX, Ison-Britannian, Ranskan ja Irlannin kuningas". Hän menetti omaisuutensa Napoleonin valloitettua Italian, ja vanhana ja heikkokuntoisena hän pakeni Padovaan ja sieltä Venetsiaan. Vuoden 1800 jälkeen hän selvisi Englannin kuningas Yrjö III:n hänelle myöntämällä vuosittaisella eläkkeellä. Vastineeksi tästä ystävällisyydestä Stuart testamenttasi Walesin prinssille, sittemmin Yrjö IV:lle, Jaakko II:n kruununjalokivet. Syyskuussa 1803 hänestä tuli Ostian ja Velletrin piispa ja kardinaalikollegion dekaani. Stuartin kuoltua Yrjö IV osti hänen hallussaan olleet Stuart-suvun paperit kuninkaallista kirjastoa varten. Stuart on haudattu Pietarinkirkkoon.[1][2]