Henrik V (Ranska)

Chambordin isä oli salamurhan uhriksi joutunut Berryn herttua Charles Ferdinand, Ranskan kuningas Kaarle X:n nuorempi poika.[2] Hänen äitinsä oli Molempain Sisiliain kuninkaan Frans I:n tytär, prinsessa Caroline.[3] Chambord syntyi seitsemän kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Tämä varmisti hallitsijasuvun jatkumisen, sillä kruununprinssi, Berryn herttuan isoveli Ludvig d'Angoulême oli lapseton. Bourbonien tukijat puhuivat ”ihmelapsesta” (l’enfant du miracle) ja hänet kastettiin Jordanjoesta haetulla vedellä. Tuleva kruununperillinen sai aluksi tittelin Bordeaux’n herttua. Yksityiset legitimistit ostivat hänen käyttöönsä Chambordin linnan, sillä kansalaisten vastustuksen vuoksi ostoa ei haluttu suorittaa valtion varoilla.[2]

Kaarle X ja hänen vanhempi poikansa Ludvig luopuivat kruunusta 2. elokuuta 1830 heinäkuun vallankumouksen seurauksena 9-vuotiaan Bordeaux’n herttuan hyväksi. Hänet huudettiinkin Rambouillet’n linnassa viimeisten Bourboneille uskollisten joukkojen edessä kuningas Henrik V:ksi, mutta hän joutui pian pakenemaan edeltäjiensä tavoin ulkomaille, aluksi Skotlantiin.[2] Kansalliskokous julisti 9. elokuuta kuninkaaksi Orléansin herttua Ludvig Filipin.[4] Lähinnä legitimistit tunnustivat Chambordin seitsemän päivää hallinneeksi kuninkaaksi.

Chambord vietti nuoruutensa pääosin Itävallassa. Hänen kasvatuksestaan huolehti paroni Damas ja hän sai neuvonantajikseen maanpaossa asuneita jyrkkiä legitimistejä. Hänet kasvatettiin uskomaan itsevaltiuteen ja ultramontanismiin.[2] Hänen äitinsä yritti vuonna 1832 nostattaa Ranskan Vendéen alueella legitimistien kapinan nostaakseen hänet valtaan, mutta yritys epäonnistui täydellisesti.[3] Chambord mursi jalkansa pudottuaan vuonna 1841 hevosen selästä ja ontui sen jälkeen loppuikänsä. Aikuistuttuaan hän matkusteli runsaasti Euroopassa, tapasi vuodesta 1843 alkaen maanpaossa ranskalaisia legitimistejä ja ilmoitti pitävänsä itseään ainoana Ranskan kruunuun oikeutettuna.[2] Hän ei kuitenkaan aktiivisesti tavoitellut valtaanpääsyä Ranskassa heinäkuun monarkian (1830–1848), toisen tasavallan (1848–1852) eikä toisen keisarikunnan (1852–1870) aikana.[1] Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1848 hän ei vastakkaisista odotuksista huolimatta pyrkinyt Ranskaan, vaan päätti vain odottaa kärsivällisesti, että ranskalaiset kutsuisivat hänet takaisin valtaan, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Chambord meni vuonna 1846 naimisiin Modenan herttuan tyttären Maria Teresian kanssa, mutta heidän liittonsa oli lapseton.[2]

Napoleon III:n kukistuttua Chambord lopulta ilmoitti halukkuudestaan palata valtaistuimelle 9. lokakuuta 1870 antamassaan julistuksessa. Rojalistien saatua enemmistön kolmannen tasavallan ensimmäisissä kansalliskokouksen vaaleissa monarkian palauttaminen vaikutti mahdolliselta. Chambord palasi Ranskaan ja asettui omistamaansa Chambordin linnaan. Ongelmaksi muodostui kreivin vanhoillisuus ja jyrkän kielteinen suhtautuminen aiempien vallankumousten perintöön, minkä hän teki julkisesti tiettäväksi.[1][2] Hän esitteli mielipiteitään julkaisemissaan teoksissa Mes idées (1872), Manifestes et programmes politiques, 1848–73 (1873) ja De l’institution d’une régence (1874).[1] Ranskalaisille vuonna 1871 antamassaan julistuksessa hän asetti mahdollisen kuninkuutensa ehdoksi muun muassa trikolorilipusta luopumisen ja palaamisen Bourbonien valkoiseen lippuun. Tämä jyrkän legitimistinen linja vieroitti muut rojalistiryhmät, ennen kaikkea orleanistit, joiden tuki olisi ollut välttämätön. Mahdollisuus Chambordille vaikutti kuitenkin vielä aukenevan, kun Orléans-suvun päämies, Pariisin kreivi Philippe d’Orléans 5. elokuuta 1873 julkisesti tunnusti hänet lailliseksi kruununtavoittelijaksi. Syksyn 1873 edetessä odotettiin jo oikeiston nostavan Chambordin tavalla tai toisella valtaan, mutta 27. lokakuuta hän julkaisi avoimen kirjeen, jossa ilmoitti kieltäytyvänsä sitoutumasta mihinkään ehtoihin kuninkuudelleen tai antamasta takeita kansalaisvapauksien säilyttämisestä. Tämä vei häneltä uudelleen ratkaisevan kannatuksen.[2] Jopa rojalistinen presidentti, marsalkka Patrice de Mac-Mahon veti lopulta tukensa pois.[1]

Esitys Bourbon-monarkian palauttamisesta hävisi Ranskan kansalliskokouksen äänestyksessä kesäkuussa 1874 äänin 279–79 ja seuraavassa tammikuussa tasavaltalainen valtiosääntö hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä. Tämän jälkeen Chambordin kuninkuus muuttui epätodennäköiseksi ja hän eli loppuikänsä vapaaehtoisessa maanpaossa.[1] Hän asui omistamassaan Frohsdorfin linnassa Ala-Itävallassa. Koska hänellä ei ollut lapsia, kruununtavoittelijan asema siirtyi hänen kuoltuaan vuonna 1883 Philippe d’Orleansille.[2] Pariisin kreivi olikin mielipiteiltään vapaamielisempi ja joustavampi, mutta tässä vaiheessa tasavallan kannatus oli kuitenkin jo ehtinyt vakiintua Ranskassa.[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Henrik V (Ranska) Wikimedia Commonsissa

• The Birth of the duc de Bordeaux (29 September 1820) (englanniksi)