Henrik Purjehtija
Henrik Purjehtija (4. maaliskuuta 1394 – 13. marraskuuta 1460) oli portugalilainen prinssi, joka perusti purjehduskoulun Sagresin niemelle ja varusti laivoja pitkiä matkoja varten. Hän houkutteli purjehtijoita jättämään kotoisen Välimeren ja suuntaamaan lähes tuntemattomalle Atlantille. Tätä varten kehitettiin entistä merikelpoisempia laivatyyppejä. Prinssi Henrik pani alulle Portugalin löytöretket ja sai tästä lisänimen "Purjehtija", vaikkei itse osallistunutkaan pitkille matkoille. Hänestä käytetään myös nimeä Henrik Merenkulkija. Huomattavasta urastaan huolimatta hän ei missään vaiheessa ollut Portugalin kuninkaana.[1]
| Henrik Purjehtija | |
|---|---|
 |
|
| Viseun herttua | |
|
1394–1460
|
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Henrique de Avis |
| Syntynyt | 4. maaliskuuta 1394 Porto |
| Kuollut | 13. marraskuuta 1460 (66 vuotta) Sagres |
| Vanhemmat |
Juhana I Lancasterin Filippa |
| Tiedot | |
.jpg.webp) Nimikirjoitus |
|
Perhesuhteet
Henrik oli kuningas Juhana I:n neljäs poika. Hänen äitinsä, Lancasterin Filippa, oli englantilaisen Juhana Gentin tytär. Henrikistä tuli Kristuksen veljeskunnan suurmestari ja hän otti tavoitteikseen laajentaa tunnettua maailmaa Cape Bojadorin toiselle puolen, avata uusia kauppareittejä ja levittää kristinuskoa.[2]
Henrik aloittaa löytöretket
Portugalin kuningas Juhana I oli jo 1415 noussut maihin Afrikassa ja muun muassa valloittanut Ceutan, joka oli Pohjois-Afrikan kaupan solmukohta. Henrik oli tuolloin 21-vuotiaana osallistunut valloitukseen, ja kuningas nimitti hänet Ceutan kuvernööriksi. Henrik oleskeli enimmäkseen Sagresissa Euroopan lounaisimman niemen Cabo de São Vicenten rannalla koettaen tähtitieteilijöiden ja maantieteilijöiden seurassa parannella kompassia ja muita apuvälineitä merenkulun helpottamiseksi. Tunnetuin hänen avustajistaan oli katalonialainen kartografi Jehudà Cresques. Henrikin pyrkimyksenä oli päästä käsiksi Afrikan tuottoisaan kulta- ja norsunluukauppaan.[1]
Sagresin merenkulkukoulu Lagosin pikkukaupungissa kokosi yhteen laivanrakennuksen ja merenkulun ammattilaisia. Heillä oli kokemusta kalastuksesta Pohjois-Atlantilla 1300-luvun karavelityyppisillä aluksilla. Karaveli oli kevyt ja nopea alus, ja sillä saattoi luovia vastatuuleen. Se oli matalakulkuinen, joten se sopi rannikoiden tutkimiseen.[1]
Tähän asti tunnettiin Afrikan länsirannasta ainoastaan se osa, joka oli Marokon eteläisen niemen Cabo Nãon pohjoispuolella. Siitä niemestä katsottiin alkavan kuuman vyöhykkeen eikä etelämmäksi ollut uskallettu purjehtia. Merimiestarinoissa kerrottiin, että siellä on ilma hehkuvaa ja vesi kiehuvaa. Kanariansaaret kuitenkin tunnettiin, koska genovalaiset laivat olivat käyneet siellä jo noin 1340. Paavi oli silloin lahjoittanut saaret Kastilian kuninkaalle.[3]
Seitsemän menestyksellistä matkaa
Vuosina 1421-1433 Henrik lähetti matkaan 15 retkikuntaa, joiden tavoitteena oli kiertää Länsi-Saharan Kap Bojador. Matkaa oli Gibraltarilta 1 400 km. Syksyllä 1415 lähtenyt retkikunta saapui jo Cabo Bojadorin lähelle, mutta palasi sieltä tyhjin toimin. Osa retkikunnista ei koskaan palannut. Kukaan ei tiennyt, mitä niemen takaa löytyisi. Saharan hiekka värjäsi paikoin meren ruskeaksi, joka sai merimiehet pelkäämään veden kiehuvan. Myös asukkaiden musta ihonväri todisti heille samaa. Henrik kutsui luokseen Gil Eanesin ja Alfonso Baldalan, jotka kunniasanallaan vakuuttivat, etteivät palaa ennen kuin löytävät jonkin uuden maan. Vuonna 1434 he purjehtivat Kap Bojadorin taakse ja 1435 sieltä löytyi joki, jolle annettiin nimi Rio de Oro, kultainen joki. Saavutus lasketaan Gil Eanesin ansioksi.[1]
Jo tätä ennen merenkulkijat näkivät kirkkaalla ilmalla pohjoisessa etäällä näköpiirin reunalla saaren. Madeiralle purjehti vuonna 1419 João Gonçalves Zarcon ja Tristão Vaz Teixeiran johtama retkikunta. Koko saari oli yhtenä ainoana tiheänä metsänä, joka portugalilaisten tultua syttyi tuleen. Henrik perusti sinne siirtokunnan ja kuljetutti viljelyä varten Kyprokselta öljypuita ja Sisiliasta sokeriruokoa. Vuonna 1432 löytyivät vielä etäämpää pohjoisesta Azorit, jotka silloin olivat asumattomat. Sinnekin perustettiin siirtokunta.[3]
Länsi-Afrikan orjakauppa
Etelän suunnassa seuraava voitto oli Kap Blanco, johon perustettiin ensimmäinen Portugalin linnoitettu kauppa-asema. Nykyisin paikka on Länsi-Saharan ja Mauritanian rajalla. Yksi tapa saada tietoa kaupankäynnin mahdollisuuksista oli vangita paikallisia asukkaita kuulusteltaviksi. Jo 1440-luvulla kuljetettiin ensimmäinen orjalasti Länsi-Afrikasta Portugaliin. Tästä eteenpäin orjia tuotiin noin 200 vuodessa, mutta 1450-luvulla määrä nousi tuhanteen vuodessa. Tämä kauppa rikastutti suunnattomasti Henrik Purjehtijaa.[1]
Orjakaupan keskus oli vuodesta 1488 alkaen Elminan linna nykyisessä Ghanassa. Sen tyrmiin mahtui kerrallaan tuhat orjaa. Sen kautta myytiin länsiafrikkalaisia orjiksi Portugalin uuteen siirtomaahan Brasiliaan.[4]
Jokainen retkikunta ja merimatka toi lisää tietoa ja osaamista Afrikan rannikolla liikkumisesta. Henrik ulotti Portugalin vaikutusvallan Kap Palmasiin, nykyiseen Liberiaan saakka. Vuonna 1460 perustettu Kap Palmas oli paikassa, jossa rannikko kääntyi suoraan itään. Se oli 4 000 kilometrin päässä Lissabonista. Rannikon ulkopuolelta löytyi Kap Verden saariryhmä 1450-luvulla. Sinne perustettu siirtokunta muodostui kaukokaupan solmukohdaksi. Henrik sai vanhoilla päivillään ilokseen nähdä laivojensa tuovan kotimaahan kultaa, norsunluuta, pippuria ja muita kalliita tavaroita. Löytöretkien aikakausi oli alkanut. Portugalin merimahti kesti noin sata vuotta, vuoteen 1588 saakka.[1]
Lähteet
- Stine Overbye: Portugali nousi merivallaksi. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 3, s. 38–49. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
- Prince Henry the Navigator Catholic Encyclopedia. Viitattu 4.12.2014.
- Sjögren, Otto: ”Vanha ja Keski-aika”, Historiallinen lukukirja. WSOY, 1888. Teoksen verkkoversio.
- Else Christensen: Afrikan orjakauppa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 6, s. 52–59. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
