Helsingin historia

Rautakaudella Helsinki, kuten valtaosa muustakin Uudestamaasta, kuuluivat hämäläisten alueisiin. Heidän reittinsä merelle kulkivat sisämaasta Vantaanjokea pitkin. Vaatimaton, kalanmädistä nimensä saanut Mätäoja, yhdisti Vantaanjoen mereen Huopalahden kohdalla jota pitkin kulkiessaan välttyi joen merenpuoleisilta koskilta. Tämän väylän lisäksi Etelä-Hämeen asukkaat käyttivät myös Sipoonjokea kulkiessaan merelle. Hattulaan aiemmin kuuluneen Orimattilan väestö osasi vielä myöhään kertoa kalastusmatkoistaan merelle ja vuodelta 1347 on säilynyt kirjallinen lähde, jossa mainitaan hattulalaisten ja hauholaisten alueella sijainneet kalastusalueet.[2][3] Paikannimissä on säilynyt jäänteitä varhaisesta hämäläisasutuksesta. Esimerkiksi Konala-nimen tulkittu juontuvan nimestä Konhola, jolloin alueen asutus olisi alun perin peräisin Akaan pitäjän Konhon kylästä.[4] Hämäläisten lisäksi myös Virolaiset käyttivät rannikkoaluetta kalastukseen ja muuttoliike Suomenlahden eteläpuolelta oli pidempiaikainen ilmiö läpi aikojen.[2]

Ruotsalaiset tulivat Helsingin alueelle keskiajalla hämäläisiä vastaan tehdyn voitokkaan ristiretken myötä. Ruotsalaisten kolonisaatiolla pyrittiin vahvistamaan tuoreita aluevaltauksia.[3] Helsingin vaakuna on suunniteltu myöhemmin kuvaamaan tätä tapahtumaa. Helsingin seudun ruotsalainen asutus on kuitenkin varsin nuorta verrattuna Sipooseen, Pernajaan ja Porvooseen, jotka olivat alueen tärkeimmät ruotsalaisen kolonisaation kohteet 1200-luvun lopulla ja erityisesti 1300-luvulla. Itäisen Uudenmaan ruotsalaissiirtolaisuuden on arveltu alkaneet yhdestä suuresta väestönsiirrosta Keski-Ruotsista Porvooseen, josta väki olisi sitten levinnyt alueelle.[5] Paikannimen Helsinge (Helsinki) on tulkittu viittaavan siirtolaisten alkuperään Hälsinglandissa.[6] Nykyisin käsitystä pidetään kuitenkin kyseenalaisena, sillä murretutkimuksen perusteella uudisasukkaat tulivat Uplannista ja sen lähiseuduilta.[7] Osa pitäjän länsi- ja pohjoisosasta säilytti kuitenkin suomalaisen asutuksensa. Pitäjässä sijaitsikin kylä nimeltä Tolkby, jossa on katsottu tapahtuneen tulkitsemista ja kääntämistä uusien ja vanhojen asukkaiden välillä. Helsingin pitäjän synty voidaan ajoittaa suunnilleen 1300-luvun loppuun.[5]

Helsingin perustaja Kustaa Vaasa.

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Vironniemen Helsinki

Helsingin kartta vuodelta 1645 näyttää sekä vanhan Helsingin Vantaanjoen suulla että uuden Helsingin nykyisellä paikallaan.

Vuonna 1640 Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen johdolla etsittiin kaupungille uutta paikkaa. Esille nostettiin jälleen Santahamina, mutta sen kallioinen ja epätasainen maaperä olisi ollut hankalaa rakennusmaata, eikä saarella ollut syviä satamapaikkoja. Sörnäistenniemi (ruots. Södernäs) nähtiin ihanteellisena satamalle, mutta asemakaavan laatimisen jälkeen huomattiin, että kaupungin kasvu olisi ollut alueella vaikeaa.[8] Paikaksi valittiin lopulta Vironniemi (Estnäs), joka sijaitsi Sörnäistenniemen ja Helsinginniemen (Helsingenäs) välissä. Nykyisin alueella sijaitsee Kruununhaan kaupunginosa ja Senaatintori. Vanha, 90 vuotta asutettu kaupunki Vanhankaupunginlahden rannalla jätettiin tyhjilleen.[10] Alue tunnetaan nykyisin Vanhanakaupunkina.

Helsingin pormestari Anders Larsson Ehredt kirjoitti vuonna 1639 Pietari Brahelle, että kaupungin tulisi säilyttää uudella paikalla vanha nimensä. Nimeä Helsingfors ei saisi vaihtaa uuteen nimeen, esimerkiksi Södernäsiksi (Sörnäisiksi), vaikka se olisi ilmaissut paremmin kaupungin sijainnin. Pormestarin mukaan nimi Helsingfors oli ”muistuma meidän esi-isiemme voitokkaista aseista” ja ylistys Ruotsista Hälsinglannista alueelle keskiajalla tulleille maahanmuuttajille. Kenraalikuvernööri hyväksyi pyynnön ja näin kaupunki sai perustamiskirjassa 2. lokakuuta 1639 säilyttää nimensä sekä Uudenmaan vaakunasta jäljennetyn Helsingin vaakunan. Vaakuna kuvaa merellä kulkevaa laivaa, joka kuljettaa hälsinglantilaisia heidän uuteen maahansa.[14]

Vuoden 1654 tulipalo tuhosi yli puolet Helsingin taloista.[15] Katovuosina 1695–1697 Helsingin kuolleisuus kaksinkertaistui nälänhädän ja aliravitsemuksen seurauksena. Venäjän keisarikunnan voimistuminen ja Pietarin kaupungin perustaminen vuonna 1703 vaikuttivat merkittävästi Helsinkiin. Isovihan aika oli kaupungille rankkaa. Ensin vuonna 1710 kaupunkiin tuli rutto, joka surmasi noin puolet eli 650 kaupungin asukkaista – Kampin hautausmaalle haudattiin lisäksi noin 500 kuollutta ulkopaikkakuntalaista, yhteensä 1 185 ihmistä neljän kuukauden aikana. Vuoden 1713 Helsingin taistelun yhteydessä perääntyvä Ruotsin armeija poltti kaupungin, jottei vihollinen voisi käyttää sitä hyväksi, ja lopuksi venäläiset sotajoukot miehittivät hylättyä kaupunkia vuosina 1713–1721. Alue oli venäläisten hallussa vuoteen 1721, jolloin Uudenkaupungin rauha päätti isonvihan. Sodan jälkeen Helsinkiä alettiin rakentaa uudelleen vanhan asemakaavan mukaan. Kaupungin kehitys pysyi kuitenkin heikkona.[16]

Hattujen sodan ja Pikkuvihan aikana 1742–1743 kaupunki oli uudelleen venäläisten miehittämä, mutta rakennukset säilyivät ehjinä. Ruotsin menetettyä Turun rauhassa 1743 Venäjälle Haminan rajalinnoituksen ryhdyttiin Helsingin edustalle rakentamaan uutta merilinnoitusta Sveaborgia (Suomenlinna).[16] Suomenlinnan suunnitelmat laati ruotsalainen kreivi ja linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd.[17] Linnoitustyömaa kasvatti kaupungin asukaslukua ja taloutta, ja kaupunkiin perustettiin useita tiilitehtaita ja kartanoita.

Napoleonin ja Aleksanteri I:n valtapolitiikan vuoksi Ruotsi vedettiin sotaan Venäjää vastaan 1808. Suomen sodassa venäläiset valloittivat Helsingin kaupungin 1808. Viaporin piirityksen aikana kaupungissa syttyi tulipalo, joka tuhosi lähes koko kaupungin.[16]

J. E. Lindh, Johan Carl Ludvig Engel.

Uudenmaan läänin maaherra Gustav Fredrik Stjernvall teki 1810 ehdotuksen pääkaupungin siirtämisestä Helsinkiin. Ehdotus keräsi kannatusta muun muassa Viaporin linnoituksen ansiosta, ja lopullisesti pääkaupunki siirrettiin Turusta 4 000 asukkaan Helsinkiin vuonna 1812 kolme vuotta sen jälkeen, kun Suomi oli siirtynyt Venäjän keisarikunnan osaksi.[18] Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I halusi Suomen pääkaupungin lähemmäksi Pietaria ja kauemmaksi Ruotsista. Samassa yhteydessä Carl Ludvig Engel valittiin suunnittelemaan Helsingin keskusta uudelleen palon jäljiltä, enemmän keisarikunnan hallintokaupungin näköiseksi. Rakennustöiden toinen johtaja oli helsinkiläinen Johan Albrecht Ehrenström, joka loi myös Helsingin asemakaavan. Monet Helsingin uusklassisista rakennuksista, erityisesti Senaatintorin ympäristö Tuomiokirkkoineen ovat Engelin käsialaa.[19] Helsingin kantakaupungin monien kaupunginosien katukuvaa vallitsevat tyyliltään jugendia edustavat rakennukset ovat kuitenkin peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilta.

Turun palon jälkeen vuonna 1827 myös yliopisto, joka oli jäänyt pääkaupungin siirron yhteydessä Turkuun, siirrettiin Helsinkiin. Helsingistä kehkeytyi hallinto-, yliopisto- ja varuskuntakaupunki, ja se kasvoi maan todelliseksi teollisuuskeskukseksi. Teollisuusalueina tunnettiin ennen kaikkea Hakaniemi, Sörnäinen ja Munkkisaari.[20]

Vuonna 1840 kaupungissa oli jo 20 000 asukasta.[21] Tärkeät rautatieyhteydet rakennettiin Hämeenlinnaan 1862 ja Pietariin 1870. Vuonna 1890 asukkaita oli yli 65 000 ja vuonna 1920 yli 120 000.[22] Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingin ympärille rakennettiin kolme linnoitusvyöhykettä osana Pietarin puolustusta.[23] Vuonna 1906 Viaporin kapinassa paukkuivat tykit muutaman päivän ajan Helsingin edustalla.[24]

Helsingin kartta vuodelta 1878.

Helsinkiä vuoden 1900 tienoilla.

Ilmakuva Helsingin niemestä.

Helsinki 1930.

Teollistuminen toi mukanaan massamuuton kaupunkeihin. Tämä yksihuoneinen työläiskoti Helsingistä vuodelta 1911 edustaa kaupungin yritystä parantaa työläisten oloja muun muassa sähköllä ja juoksevalla vedellä. Silti tällaisissa pienissä asunnoissa saattoi asua kymmenenkin henkeä eri sukupolvissa.

Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki heti itsenäisyysjulistuksen myötä 6. joulukuuta 1917.[9] Suomen sisällissota kuitenkin alkoi jo seuraavassa kuussa, 27. tammikuuta 1918, kun Hakaniemessä Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Punakaarti otti pian Helsingin haltuunsa, ja senaatti joutui lähtemään evakkoon Vaasaan. Korkeinta kunnallista valtaa kaupungissa käytti sodan aikana Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta. Suomen kansanvaltuuskunta ja muu punaisten johto pakeni 8. huhtikuuta Viipuriin, jonka jälkeen saksalaiset joukot kenraali Rüdiger von der Goltzin johdolla valtasivat kaupungin 12.–13. huhtikuuta, ja Mannerheimin johtama valkoinen armeija saapui Helsinkiin 16. toukokuuta. Sisällissodan jälkeen Viaporin linnoituksessa toimi Suomenlinnan vankileiri.[27] Vuonna 1918 Viaporin linnoituksen nimeksi vaihdettiin Suomenlinna.[28]

Ensimmäiset demokraattiset, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit pidettiin Helsingissä 27.-28. joulukuuta 1918. Kaupunginvaltuustoon valittiin yhteensä 60 valtuutettua. Sosiaalidemokraattien listalta valittiin 26 edustajaa, näiden joukossa muun muassa Väinö Tanner, Miina Sillanpää ja Matti Paasivuori. Kokoomuksen listalta valittiin kahdeksan edustajaa, kuten Hedvig Gebhard, K. A. Paloheimo ja Eino Suolahti. Edistys sai neljä edustajaa, joista jälkimaailma tuntee ehkä parhaiten Santeri Ivalon. Ja valtuuston suurin porvarillinen ryhmä, RKP:n lista, sai 22 valtuutettua. Tähän kuuluivat muun muassa valtuuston puheenjohtajaksi valittu Alexander Frey, E. von Frenckell ja Jenny af Forselles.[29]

Toisen maailmansodan aikana kaupunkia pommitettiin useaan otteeseen. Suurinta tuhoa aiheuttivat Helsingin suurpommitukset jatkosodan aikana, mutta tuhot jäivät suhteellisen vähäisiksi, jos niitä vertaa muiden sotaan käyneiden maiden kaupunkeihin.[9] Lontoon ja Moskovan ohella Helsinki jäi ainoaksi sotaan osallistuneen eurooppalaisen maan pääkaupungiksi, jota ei valloitettu sodan aikana.

Helsingille oli myönnetty vuoden 1940 olympialaiset, mutta ne jäivät toisen maailmansodan takia pitämättä. Vuoden 1940 olympialaisia varten kaupunkia rakennettiin paljon funkis-arkkitehtuurin hengessä. Tältä ajalta ovat esimerkiksi Olympiastadion, Tennispalatsi, Käpylän olympiakylä ja Lasipalatsi. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset.[30]

Vuonna 1975 Finlandia-talossa järjestettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETY) huippukokous, jonka päätösasiakirja on nimeltään Helsingin sopimus. Konferenssiin otti osaa 35 maan valtionpäämiehet. Kokouksessa vahvistettiin Euroopan sodanjälkeiset rajat.[31] Elokuussa 1982 avattiin Helsingin metro välille Rautatientori – Itäkeskus.[9] Helsinki oli vuonna 2000 yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Vuonna 2006 tapahtui Ateenassa, Kreikassa Suomen ensimmäinen voitto Eurovision laulukilpailuissa, jonka johdosta seuraavan vuoden kilpailu pidettiin Helsingin Hartwall Areenalla.

Pääartikkeli: Helsingin alueellinen laajeneminen

Helsinki perustettiin alun perin Koskelan kylän alueelle Vantaanjoen suulle, nykyisen Arabianrannan lähettyville Vanhankaupunginlahden viereen. Kaupunki sai nimensä lähettyvillä olleesta Helsinginkoskesta. Nopeasti huomattiin kuitenkin, ettei kaupunki vastannut odotuksia, lähinnä Vanhankaupunginlahden mataluuden takia. Kenraalikuvernööri Pietari Brahe päätti siirtää kaupungin paremmalle satamapaikalle tuuliselle Vironniemelle vuonna 1640, nykyisen Kruununhaan eteläosaan.

Varsinainen kaupunkimaisesti rakennettu alue käsitti vain pienen alueen nykyisen Senaatintorin ympärillä, mutta kuningatar Kristiina lahjoitti Helsingin kaupungille koko Töölön kylän alueen, johon kuului suurin osa nykyistä kantakaupunkia. Suurin osa nykyisen kantakaupungin alueesta rakennettiin vähitellen kaupunkimaisesti 1900-luvun puoliväliin mennessä. Vuonna 1906 Helsinkiin liitettiin myös alueita naapurikylistä, muun muassa Meilahti sekä Kumpulan ja Käpylän alue.

Kaupunkimaista asutusta syntyi jo 1900-luvun alussa myös kantakaupungin ulkopuolelle. Useista esikaupungeista muodostettiin taajaväkisiä yhdyskuntia, ja 1920-luvulla muutamat niistä erotettiin Helsingin maalaiskunnasta erillisiksi kunniksikin. Sellaisia olivat Huopalahden kunta, Haagan kauppala, Oulunkylän kunta ja Kulosaaren huvilakaupunki. Ne jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi, sillä ne kaikki liitettiin Helsinkiin vuonna 1946 suuressa alueliitoksessa, samoin kuin huomattava osa Helsingin maalaiskunnan silloisesta alueestakin. Helsingin alue viisinkertaistui, ja kaupunki sai 51000 asukasta. Myöhemmin Helsingin maalaiskunnasta liitettiin Helsinkiin myös Vuosaari vuonna 1966.[9]

Sotien jälkeen Helsingin alueen kasvu kiihtyi ja vuonna 1965 kaupungissa oli yli puoli miljoonaa asukasta. 1970- ja 1980-luvuilla kaupunkiin rakennettiin lukuisia esikaupunkien lähiöitä. Kasvavia kaupunkimaisia keskuksia syntyi esimerkiksi Malmille, Tapanilaan ja Puistolaan.[9]

Viimeisin merkittävä alueliitos tapahtui vuoden 2009 alussa, kun Sipoon länsiosasta liitettiin 2 660 hehtaarin ja Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Kaupunginvaltuusto oli 21. kesäkuuta 2006 päättänyt ehdottaa valtioneuvostolle, että Länsi-Sipoosta liitettäisiin 5 000 hehtaarin alue ja Kaakkois-Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Selvitysmies Pekka Myllyniemi esitti, että liitettävän alueen kokoa pienennettäisiin 3 000 hehtaariin. Valtioneuvosto päätti 28. kesäkuuta 2007 hyväksyä alueliitoksen selvitysmiehen ehdotuksen mukaisesti.[32] Korkeimman hallinto-oikeuden hylättyä[33] 15. tammikuuta 2008 päätöstä koskeneet valitukset, tuli liitos voimaan 1. tammikuuta 2009 alkaen.

Osana keskustelua valmisteilla olevasta Suomen kuntauudistuksesta on ehdotettu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten yhdistämistä, joskin muut kaupungit suhtautuvat erittäin kielteisesti ajatukseen Helsingin kanssa liittymisestä.

• Helsingin pitäjän kirkonkylä

• Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 9789515832122.
• Erävuori, Jukka: Helsingin sataman ja satamahallinnon historia. Helsingin kaupunki, 1981.

• Aalto, Seppo: Sotakaupunki: Helsingin Vanhankaupungin historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26234-3
• Inha, I. K.: Helsinki. Valon kaupunki. Toimittaneet Jukka Kukkonen, Riitta Toiviainen ja Kjell Westö. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35022-5.
• Kervanto Nevanlinna, Anja: Helsingin historia vuodesta 1945. 4. Voimat jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26836-9
• Klinge, Matti: Pääkaupunki, Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0
• Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Helsingissä: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0.

• Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina 2012 -sivut.
• Yleisradio: Kaksi lukua Helsingin historiaa.