Helsingin alueellinen laajeneminen

Uuden kaupungin asukkaat halusivat kaupungin keskipisteeksi kivikirkon. Koska kaupungin tulot ja kruunun antamat avustukset eivät riittäneet edes puukirkon rakentamiseen, piti jostain saada lisätuloja. Töölön kylässä olevan kruununtilan haltijan kuoltua heräsi ajatus saada tila kaupungin haltuun. Se olisi nimittäin oiva paikka tiiliruukille, sillä sen mailla oli hyvää savea ja riittävästi puuta tiilien polttoon.[12]

Päätöksessään 20. marraskuuta 1643 kuningatar Kristiina myöntyi uuden Helsingin porvariston anomukseen. Hän lahjoitti tilan kaupungille, jotta kaupunki voi laittaa sen tiluksille "tiilenkuivausladon". Tiiliruukin tulot kaupungin oli käytettävä kirkon rakentamiseen. Tilaa hallitseva leski sai korvaukseksi koko elinaikansa vuosittain 16 tynnyriä viljaa. Vasta tällä lahjoituksella kaupunki sai haltuunsa kaupunkialueen maapohjan Vironniemellä.[12]

Toinen puoli Töölön kylästä eli 27 kyynärää (veroluku) oli autiona. Kaupungin oikeuspormestari anoi hallitsijalta sitäkin aluetta kaupungille ja kuningatar myöntyi anomukseen 1644.[13]

Kirkko ei ehtinyt pitkään palvella helsinkiläisiä, sillä 5. elokuuta 1654 se ja kolme neljäsosaa muusta kaupungista tuhoutui tulipalossa.[14]

Ratsumestari Skytten kuoltua hänen hallinnassaan Helsingin pitäjässä olleiden tilojen verot siirtyivät kruunulle. Kruunu puolestaan luovutti verotulot Helsingin kaupungin menojen kattamiseen. Asiasta riideltiin pitkään perillisten kanssa ja se ratkesi syksyllä 1653. Helsinki sai maistraatin palkkatiloiksi, mutta ei siis omistukseensa, Pikku-Haapalahden, Hindersnäsin (Meilahden), Talin ja Lauttasaaren.[15]

Suomenlinnan saaret kuuluivat vanhojen karttojen mukaan Töölön kylän tilusalueeseen ja sijaitsivat siis kaupungin rajapyykkien sisäpuolella. Koska saaret Helsingin edustalla olivat sotilaallisesti tärkeitä, alkoi kruunu rakentaa sinne valleja jo 1656. Kaupungin suojaksi ja laivaston tukikohdaksi tarkoitetun linnoituksen rakentaminen alkoi 1748. Helsinkiläisten mielestä Ruotsin kruunu anasti nämä saaret pakkotoimin ja sai ainoastaan hallintaoikeuden niihin määräämättömäksi ajaksi. Asia selkiytyi lopullisesti vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa, jossa saarista tuli Helsingin kaupunginosa numero 52.[16]

On hyvä muistaa, että ennen kaupungiksi kutsuttu yhdyskunta oli erilainen kuin nykyisin. Kaupunki nimittäin muodostui ennen 1873 kunnallishallinnon uudistusta kolmesta julkisoikeudellisesta yhdyskunnasta: 1) maaomaisuuden ja oikeuden hoidosta sekä järjestyksestä huolehtimisesta vastaavasta porvaristosta eli porvarisoikeuden saaneista kauppaa ja käsitöitä tekevistä kaupunkilaisista; 2) talonomistajista, jotka rahoittivat palotoimen, kadut ja tiet; 3) seurakunnasta, johon kuuluivat kaikki kaupunkilaiset ja joka kirkollisten asioiden lisäksi huolehti koulutoimesta ja köyhäinhoidosta.

Helsingin kantakaupunki 1900-luvun alussa ennen vuoden 1906 alueliitosta. Kaupungin alue loppuu Taka-Töölön ja Vallilan korkeudelle.

Vuonna 1906 liitettiin Helsinkiin maita Meilahtea, Käpylää ja Kumpulaa myöten. Jo vuonna 1899 huvilanomistajat Helsingin pitäjässä sijaitsevista Hermanninkaupungin ja Toukolan esikaupungeista lähettivät kirjeen läänin kuvernöörille, jotta heidän asuinalueelleen saataisiin parempi hallinto. He pyysivät, että joko esikaupungista muodostettaisiin taajaväkinen maalaisyhdyskunta omine hallintoineen tai ne yhdistettäisiin Helsingin kaupunkiin. Kaupunginvaltuusto kannatti näiden Helsingin kaupungin omistaman Gumtähden kartanon maalla olevien esikaupunkien liittämistä kaupunkiin. Helsingin maalaiskunta ja seurakunta puolestaan halusivat rahakorvauksen alueiden siirrosta, mitä kaupunki puolestaan vastusti.

Keisarillinen senaatti hylkäsi rahakorvaukset ja päätti 1903, että seuraavat alueet vuoden 1906 alusta yhdistetään Helsinkiin:[17]

• Gumtähden kartano, johon kuului Wiksbergin allodisäteritila N:o 1 Gumtähden kylässä ( 1 manttaalia) sekä sen yhteydessä olevan Kottbyn puoli verotaloa N:o 1 Kottbyn kylässä (1/4 manttaalia). Kaupunki oli ostanut nämä alueet 3. toukokuuta 1893.
• Hindernäsin eli Meilansin yksinäinen verotalo (1/2 manttaalia), jonka kaupunki oli ostanut 29. maaliskuuta 1871. Kantatilan lisäksi alueeseen kuului Seurasaari, Eteläinen, Itäinen ja Läntinen Pukkisaari, osa Rajasaarta, osa Varissaarta, osa Morsianluotoa ja osa Porsassaarta.
• Greijuksen kruununtalo N:o 3 Vähän Huopalahden kylässä (1/4 manttaalia) sekä siihen kuuluva kruunun ulkokylänmaa. Nämä oli lahjoitettu kaupungille kuninkaan kirjeellä 8. marraskuuta 1650.
• Kruunun 1875 pakkolunastama Sörnäisten rangaistusvankilan alue
• Kottbyn tilalla oleva valtionrautateiden alue.

Vähän Huopalahden kylässä olevan Böhlen maistraatintilan maille alettiin 1890-luvun lopulla rakentamaan asuntoja. Pasilan eli Fredriksbergin esikaupungiksi nimitetyn alueen asukkaat tekivät 1906 ensimmäisen aloitteen alueen liittämiseksi kaupunkiin. Vuonna 1908 Helsinki osti 67,86 hehtaarin alueen hallintaoikeuden itselleen. Kaupunkiin alue liitettiin 1. toukokuuta 1912.[18]

Turkuun johtavan viertotien itäpuolella olevalle Ruskeasuon 3,47 hehtaarin ja tien länsipuolella olevalle Uudenpellon 1,73 hehtaarin palstoille syntyi 1890-luvulta alkaen esikaupunkiasutusta. Vuoden 1906 alueliitoksessa nämä pienet alueet jäivät Helsingin kaupungin rajojen sisälle Helsingin maalaiskuntaan kuuluvina saarekkeina. Ensimmäisen kerran vuonna 1902 ehdotettu liitosajatus toteutui monen vuoden ja monen vaiheen jälkeen. Vuoden 1923 alusta Haagan kauppalaan kuuluneet alueet pakkolunastettiin ja liitettiin Helsinkiin vuoden 1926 alusta.[19]

Länsisataman laajennussuunnitelmien vuoksi Helsinki osti 1917 Huopalahden kunnassa sijaitsevan Drumsön kartanoon kuuluvan Merholmen-nimisen saaren (Salmisaaren) länsiosan (3,27 ha). Saaren itäosa (4,2 ha) kuului jo ennestään kaupunkiin. Lisäksi ostettiin 102 hehtaarin suuruinen vesialue. Vuoden 1927 alusta alue siirtyi Huopalahden kunnasta Helsinkiin.[20]

Huopalahden kunnan Lauttasaaren (Drumsö) kylässä sijaitseva Melkön tilan maavero kuului Helsingin kaupungille. Koska pääosa alueesta kuului Suomen sotalaitokselle, sai kaupunki vastineeksi tilan kalavedet ja osan saarista omikseen 13. elokuuta 1890. Rysäkari (Rysskär) pakkolunastettiin 1922 ja siirtyi puolustusvoimien haltuun. Tilan liittäminen kaupunkiin jäi keskeneräiseksi ja toteutui vasta vuoden 1931 alussa.[21]

Santahamina kuului Krimin sodasta lähtien Viaporin linnoitukseen. Suomen itsenäistyttyä maat siirtyivät Suomen valtion haltuun ja puolustusvoimien käyttöön. Valtioneuvosto päätti 22. joulukuuta 1924 liittää alueen Helsingin kaupunkiin. Kaupunginvaltuusto asetti liitokselle kuitenkin ehdon, ettei kaupungille saa koitua siitä kuluja. Siirto saattoi kirkollisessa suhteessa tapahtua vasta kun Helsingin pitäjän pappien palkanmaksu on turvattu. Hallinnollisesti ja oikeudellisesti siirto voi tapahtua vasta pappien palkka-asian ratkettua. Koska palkka-asia ei ratkennut, toteutui siirto Helsinkiin vasta suuressa alueliitoksessa 1946.[22]

Varsinkin köyhemmän väestön asunto-olot Helsingissä olivat huonot 1900-luvun alussa. Koska asuntopulan vuoksi vuokrat olivat korkeat niin maaseudulta työhön kaupunkiin tullut muuttaja etsi itselleen asuinpaikan esikaupungista. Siellä ei ollut vesi-, viemäri-, kaasu- ja sähköjohtoja kuten kaupungissa, mutta siellä oli väljempi asunto ja puutarhapalsta sen vierellä. Myös varakkaampi väki alkoi muuttaa omakotitaloihin kaupungin lähelle kasvaviin esikaupunkeihin eli huvilakaupunkeihin. Syntyi myös monia yksityisiä yrityksiä, jotka ostivat maata, jakoivat sen omakotitonteiksi ja myivät tontit hyvällä voitolla.[23]

Helsingin ja sen esikaupunkien väestönkasvu kääntyi vähenemiseksi vuosina 1917–1919. Tämän jälkeen väestömäärä jatkoi uudelleen kasvuaan. Esikaupunkien kasvamisen estämiseksi ja varatakseen maata kaupungin tulevalle kasvulle Helsinki aloitti vuonna 1917 laajat maanostot. Esikaupunkien kasvu siirtyi tämän vuoksi etäämmälle: Tapaninkylään, Leppävaaraan, Haagaan ja Oulunkylään.[24]

Helsingin vuonna 1907 kunnallistettu sähkölaitos alkoi myydä sähköä myös kaupungin ulkopuolelle. Aluksi sähkövirtaa myytiin Oulunkylään ja Kulosaareen, sitten Haagaan ja Munkkiniemeen, ja vuosien mittaan sitä myytiin yhä laajemmalle. Näin alueet alkoivat vähitellen sitoutua kaupungin yhteyteen.[25]

Asiaa edisti myös se, että talonpoikainen Helsingin maalaiskunnan väestö tunsi uudet asukkaat ja heidän alueensa itselleen vieraiksi. Uudet asuinalueet kaipasivat hallintonsa ja asioidensa järjestämistä. Vuonna 1894 saatiin voimaan oikeastaan ainoa merkittävämpi toimi uusilla alueilla eli terveydenhoitojärjestys. Se sisälsi määräyksiä puhtaanapidosta ja määräsi joka kylään vähintään yhden terveyskaitsijan.[26]

Seuraava vaihe esikaupunkien olojen järjestämiseksi oli 1900-luvun alkuvuosina luoda uusi kunnallinen hallintomuoto. Näille alueille syntyi kaupunkien ja maalaiskuntien hallintojen välimuoto: ne julistettiin taajaväkisiksi yhdyskunniksi. Asukasmäärän yhä kasvaessa nähtiin tarpeelliseksi muodostaa esikaupungeista itsenäisiä kuntia. Näin syntyivät Huopalahden kunta (1920) ja siitä erotettu Haagan kauppala (1923) sekä Oulunkylän kunta (1921) ja Kulosaaren huvilakaupunki (1922). Samoihin aikoihin erotettiin myös Espoosta Grankullan (Kauniainen) kauppala (1920).

Pääartikkeli: Helsingin suuri alueliitos

Vuosien mittaan tehtiin monia liitosaloitteita, mutta osoittautui ainoaksi vaihtoehdoksi tehdä Helsingin ympäristön kunnallisen jaotuksen uudelleenjärjestely yhtenä kokonaisuutena. Vuonna 1928 asetettiin selvitysmies Yrjö Harvia tekemään ehdotus asiasta.

Helsingin suuri alueliitos toteutui vasta vuoden 1946 alussa, jolloin Helsinkiin liitettiin Helsingin maalaiskunnasta (nykyisestä Vantaasta) muun muassa Tali, Pakila, Tuomarinkylä, Suutarila, Pukinmäki, Malmi, Tapanila, Puistola, Viikki, Puotila, Mellunkylä, Herttoniemi, Herttoniemeen tuolloin kuulunut Roihuvuoren alue, Laajasalo ja Santahamina sekä osia Kaarelasta, Helsingin pitäjän kirkonkylästä ja Tikkurilasta. Lisäksi Helsinkiin liitettiin silloinen Haagan kauppala ja Huopalahden, Kulosaaren sekä Oulunkylän kunnat. Huopalahden kuntaan kuuluivat muun muassa Lauttasaari ja Munkkiniemi. Liitoksen seurauksena Helsinki sai 51 000 uutta asukasta ja kaupungin alue viisinkertaistui. Se oli vuoden 1946 alussa yli 160 neliökilometriä.

Helsingin kaupunki osti Vuosaareksi kutsutusta niemestä vuonna 1965 maata 350 hehtaaria. Alue haluttiin liittää Helsinkiin, koska sinne rakennettaviin taloihin muutti pääosin helsinkiläisiä, jotka kävivät töissä kaupungissa. Lisäksi alueelle suunnitellun hiilisataman haluttiin olevan kaupungin hallintoalueella. Helsingin mielestä sen ja Helsingin maalaiskunnan rajasta tulisi luonnollinen, jos tämä vain 200 metrin levyisen kannaksen kautta maalaiskuntaan yhdistyvä alue kuuluisi kaupunkiin. Alueliitos toteutuikin vuoden 1966 alussa, ja kaupungin pinta-ala kasvoi noin 15 neliökilometrillä.

Vuoden 1982 alussa tuli voimaan kaksi erillistä alueliitosta, joissa Vantaan Kuninkaalan kylästä siirrettiin tiloja Helsingin Puistolan osa-alueelle. Sirkkalanmäen lähellä sijaitsevat liitosalueet käsittävät Mustanniementien alueen, jossa on 20 tilaa, sekä erillisen Alkärr-nimisen tilan. Alueet sijaitsevat 300 metriä Kehä III:n eteläpuolella ja 800 metrin päässä Puistolan rautatieasemasta. Ne rajoittuvat etelässä Puistolan pientaloalueeseen.

Liitoksen syynä oli kaupunkirajan epätarkoituksenmukainen kulku. Alueiden asukkaat käyttivät niitä Helsingin kaupallisia ja julkisia palveluja, jotka olivat heille sallittuja. Muun muassa postiosoite oli Helsinki 75, ja lapset kävivät Helsingin kouluissa. Asukkaiden virka-asioiden hoitaminen ja terveyspalveluiden saaminen Vantaalla oli hyvin vaikeaa puuttuvien liikenneyhteyksien vuoksi. Alkärr oli Vantaalla ainoa kuluttaja, jolle Helsingin sähkölaitos johti sähkön. Näin oli tapahtunut vuodesta 1935 lähtien. Myös tilan vesi- ja viemärijohdot oli tarkoitus liittää Helsingin johtoverkkoihin. Vantaan ilmoitettua, ettei sillä ollut alueeseen nähden suunnitelmia, tilojen omistajat anoivat tilojen liittämistä Helsinkiin.[27]

Sipoon ja Vantaan Helsinkiin liitettävät alueet

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jan Vapaavuori ehdotti tammikuussa 2006, että pääkaupunkiseudun kaupungit liitettäisiin yhteen. Hän ehdotti myös, että kokonaisuuteen liitettäisiin Sipoon lounaisosa. Helsingin valtuusto kannatti esitystä yksimielisesti. Rajansiirtoesitys tuotiin kesäkuussa 2006 valtuustoon kovalla kiireellä. Kaupunginvaltuusto päätti 21. kesäkuuta 2006 ehdottaa valtioneuvostolle, että Lounais-Sipoosta liitettäisiin 5 000 hehtaarin alue ja Kaakkois-Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Pääministeri Matti Vanhanen ilmoittikin pian tukevansa hanketta.

Sipoon kunta vastusti ajatusta ja piti sen perusteluja kyseenalaisina. Sipoo kertoi aikovansa kasvattaa asukasmääräänsä 40 000 asukkaalla vuoteen 2025 mennessä (Sipoon asukasluku vuoden 2011 alussa oli 18 279). Sisäministeriö määräsi rajakiistan selvitysmieheksi Pekka Myllyniemen. Sipoo asetti puolestaan omat selvitysmiehensä, mutta Hjallis Harkimon ja Bo-Erik Ekströmin esitykset eivät johtaneet toimenpiteisiin.

Osa liitoksen alaisista maa-alueista on Helsingin kaupungin omistuksessa. Liitettäväksi ehdotetulla alueella on Sipoossa noin 3 500 asukasta, mutta Helsinki näkee mahdollisena alueen kehittämisen 50 000 asukkaalle. Marraskuussa 2006 julkaistussa mielipidekyselyssä lähes 90 % sipoolaisista vastusti liitosta ja vain 4 % hyväksyi sen.

Selvitysmies Myllyniemen esityksen mukaan Helsingille tulisi 3 000 hehtaarin alue Sipoosta. Alue oli 2 000 hehtaaria pienempi kuin Helsingin alkuperäinen suunnitelma. Selvitysmiehen mukaan suurempi alue haittaisi liikaa Sipoon kehitystä. Sipoo ei hyväksynyt esitystä.

Valtioneuvosto päätti äänin 8–4 Sipoon lounaisosien liittämisestä Helsinkiin 28. kesäkuuta 2007 selvitysmies Pekka Myllyniemen ehdotuksen pohjalta. Alueen koko on Myllyniemen esittämä 3 000 hehtaaria. Päätöksestä tehtiin useita valituksia, muun muassa Sipoon kunta valitti päätöksestä.[28] Korkein hallinto-oikeus hylkäsi valitukset 15. tammikuuta 2008.[29] Alueliitos tapahtui 1.1.2009.

Korkein hallinto-oikeus käsitteli päätöksessään Sipoo-liitosta laillisuusnäkökohtien kannalta. Koska siirretty alue käsittää yli 5 % Sipoon väestöstä ja yli 10 % sen pinta-alasta, siirto oli mahdollinen ainoastaan, mikäli erittäin painavat "alueen" kehittämiseen liittyvät syyt vaativat siirtoa. Valituksessaan Sipoon kunta katsoi, että alueella nyt elävien asukkaiden etu ei edellytä alueen siirtoa. Korkein hallinto-oikeus katsoi kuitenkin päätöksessään, että valtioneuvosto oli toiminut oikein tulkitessaan lain termin "alue" tarkoittavan kaikkia kyseessä olevia kuntia sekä niiden ympäristöä eli Helsingin seutua. Korkein hallinto-oikeus katsoi myös, valtioneuvoston kantaan yhtyen, että Sipoo oli lyönyt laimin alueen kehittämisen valtakunnan kokonaisedun mukaisella tavalla. Liitoshankkeen vireille tulon jälkeen Sipoossa toteutettuja toimenpiteitä kunnan kehittämiseksi ei ollut tarpeen ottaa huomioon. Valtioneuvostolla oli näissä olosuhteissa oikeus katsoa tässä yksittäistapauksessa poliittisen harkintavaltansa nojalla, että alueliitosta puoltavat syyt olivat erittäin painavia.[30] Myöskään kielelliset syyt eivät estäneet kuntaliitosta. Sekä Sipoo että Helsinki ovat kaksikielisiä kuntia, joiden enemmistökieli on suomi. Tämän vuoksi liitosalueen asukkaiden kielellinen asema ei heikkene.

Lounais-Sipoon liitosprosessia vastaan esitettiin sen eri vaiheissa huomattava määrä syytöksiä muotovirheistä. Aiemmassa tuomiossaan korkein hallinto-oikeus oli todennut, että nämä syytökset käsiteltäisiin vasta valtioneuvoston päätöksestä tehtyjä valituksia käsiteltäessä. Sipoo syytti lopulta päätösprosessia neljästä päävirheestä:

• Kuntajakoselvittäjä Myllyniemen asettamisessa Sipoon kunnan kuuleminen oli tapahtunut virheellisesti.
• Kuntajakoselvittäjä Myllyniemi oli esteellinen.
• Pääministeri Matti Vanhanen oli antanut asiasta käsittelyn kestäessä lausuntoja, jotka olivat tehneet hänestä esteellisen.
• Päätökseen liitetty kartta ja päätösteksti erosivat toisistaan niin paljon, että päätös oli laittoman epäselvä. Myös esittelymuistion asema perusteluina oli niin epäselvä, että päätös olisi kumottava laittoman huonosti perusteltuna.

Tuomiossaan korkein hallinto-oikeus totesi, että asia oli tullut vireille lainmukaisesti. Sipoon kuntaa oli kuultu, kun kuntajakoselvittäjä asetettiin, eikä kuulemisen mahdollisia muotovirheitä pidetty esteenä asian myöhemmälle käsittelylle. Kuntajakoselvittäjä Myllyniemi ei ollut esteellinen sen vuoksi, että hän oli aiemmin toiminut kuntajakoselvittäjänä tai osallistunut asiaa koskevan lainsäädännön valmisteluun. Myöskään hänen normaali työnsä Uudenmaan liitossa, johon liitettävä alue siirtyi, ei ollut esteellisyysperuste. Uudenmaan liiton ei näet katsottu saavan erityistä hyötyä päätöksestä, jolla sen hallinnoiman maakunnan aluetta kasvatettiin. Pääministeri Matti Vanhasen asiasta julkisuudessa esittämien lausuntojen KHO katsoi olevan oikeudellisesti merkityksettömiä. Esittelymuistion KHO katsoi olevan osa päätöstä ja muodostavan sen perustelut. Liitteenä olleen kartan tekniset erot kuntajakoselvittäjän ehdotuksen ja päätöksen tekstin kanssa eivät olleet oikeudellisessa mielessä merkittäviä.[31]