Helmut Käutner

Käutner, Kurd E. Heyne, Bobby Todd ja Werner Kleine perustivat keväällä 1930 kabareeryhmän Die vier Nachrichter, jonka parodiaesitys ”Hier irrt Goethe” keräsi huomiota Münchenin ulkopuolellakin.[1] Kaikki ryhmän jäsenet tekivät elokuvadebyyttinsä Louis Ralphin elokuvassa Emden – kummitusristeilijä (1932).[2]

Käutner näytteli teatterissa 1930-luvun alkupuoliskolla ja tapasi Leipzigissa tulevan vaimonsa Erica Balquén. Käutnerin kirjoittama näytelmä Ein Auto geht in See ensiesitettiin 3. huhtikuuta 1937 Städtische Bühnen Frankfurtissa. Näytelmien lisäksi Käutner teki käsikirjoituksia, usein yhdessä Bobby E. Lüthgen kanssa. Käutnerin ensimmäinen ohjaustyö oli Kitty und die Weltkonferenz.[1] Kevyt komedia kiellettiin Saksassa pian, sillä se esitti brittiministerin positiivisessa valossa ja satirisoi Saksan ja Italian välisiä suhteita.[3] Käutner teki tämän jälkeen sota-aikana vain epäpoliittisia elokuvia, eikä Saksan hallitus puuttunut niihin enää. Ainoastaan vuoden 1941 elokuvaan Näkemiin Franziska! propagandaministeriö vaati sotapropagandan lisäämistä.[1] Sota-aikana hän teki myös muun muassa runollista realismia edustaneet Romanssi mollissa, Sataman vanki ja Unter den Brücken.[2]

Sodan jälkeen Käutner järjesti Hampuriin taiteilijoiden kohtaamispaikan ja auttoi Nordwestdeutscher Rundfunk -järjestöä. Hän sai pian tämän jälkeen yhdysvaltalaisen ja brittiläisen elokuvaluvan ja perusti Camera-Film-yrityksen. Hänen ensimmäinen sodanjälkeinen elokuvansa oli seitsemästä episodista koostunut Autostrada, joka kertoi elämästä natsi-Saksan aikana. Käutnerin seuraava elokuva ei valmistunut, mutta tämän jälkeen hän teki pitkäaikaisen apuohjaajansa Rudolf Jugertin kanssa Filmi ilman nimeä. Hänen seuraavat elokuvansa Der Apfel ist ab ja Vaarallinen totuus olivat kunnianhimoisia mutta sekavia.[1]

Käutner alkoi syyskuussa 1953 kuvata elokuvaa Viimeinen silta, joka kertoi saksalaislääkäristä, joka teki toisen maailmansodan aikana yhteistyötä jugoslavialaisten partisaanien kanssa.[1] Elokuva sai palkintoja Länsi-Saksassa, Cannesissa ja Yhdysvalloissa.[2] Elokuvan suosio nosti Käutnerin takaisin Saksan eturivin ohjaajaksi, ja hän pystyi vankistamaan asemaansa seuraavilla elokuvillaan Ludwig Toinen (1954), Paholaisen kenraali (1955), Tyttö Flanderista (1956), Köpenickin kapteeni (1956), jota pidetään ensimmäisenä sodan jälkeen Yhdysvalloissa menestyneenä saksalaiselokuvana, ja Sveitsiläinen kihlaus (1957).[1]

Käutner teki kesällä 1956 ensimmäisen matkansa Yhdysvaltoihin ja teki seitsemän vuoden sopimuksen Universal Studiosin kanssa. Hänen olisi pitänyt tehdä seitsemän elokuvaa seitsemän vuoden aikana. Seuraavat elokuvansa hän teki kuitenkin vielä Saksassa, missä hän perusti Wolfgang Staudten ja Harald Braunin kanssa Freie Film Produktion -tuotantoyhtiön. Yrityksen ainoaksi elokuvaksi jäi kuitenkin Käutnerin ohjaama moderni Hamlet-tulkinta Ja lopussa oli hiljaisuus (1959). Yhdysvalloissa Käutner teki lopulta vain kaksi elokuvaa, Nuoruuden Kiihkeät Vuodet ja Muukalainen käsivarsillani, jotka kuvattiin kesän 1957 ja kevään 1958 välillä.[1]

Käutner ei löytänyt paikkaansa 1960-luvun saksalaisessa elokuvassa. Hän ei löytänyt yhteyttä uuteen saksalaiseen elokuvaan eikä pystynyt enää tekemään kaupallisia elokuvia. Vuoden 1964 Lausbubengeschichtenin jälkeen Käutner keskittyi televisiotuotantoihin, vaikka ohjasikin vielä vuonna 1970 ilmestyneen Feuerzangenbowlen. Televisioon Käutner ohjasi lähinnä itse käsikirjoittamiaan sovituksia teatterinäytelmistä. Teatterissa hän toimi samaan aikaan näyttelijänä, ohjaajana ja lavastajana Bochumissa, Düsseldorfissa, Hampurissa, Frankfurtissa ja Berliinissä. Käutnerin tunnetuin esiintyminen näyttelijänä tapahtui Hans-Jürgen Syberbergin vuoden 1974 elokuvassa Karl May, jossa Käutner teki nimiroolin.[1]

Heikentyvän terveytensä takia Käutner joutui vetäytymään syrjään 1970-luvun lopulla. Hän oli useaan kertaan sairaalahoidossa ja muutti vuonna 1977 Toscanaan. Käutner kuoli kotonaan Castellina in Chiantissa huhtikuussa 1980.[1]