Hellenistinen taide

Noin kolmesataa vuotta kestänyt kausi alkoi Aleksanteri Suuren kuolemasta. Kreikkalaistuneen valtakunnan alueet päätyivät hänen kreikkalaissyntyisten sotapäällikköjensä hallintaan.[4] Kauden katsotaan päättyneen, kun Kleopatran hallitsema Egypti kukistui 30 eaa.[2] Osa myöhemmän vaiheen hellenistisestä taiteesta, kuten Belvederen Apollo ja Laokoon-ryhmä, on päällekkäistä Rooman taiteen kanssa.[3]

Hellenistisen kauden merkitys oli suuri, koska Rooma piti sitä esikuvanaan. Tätä kautta hellenistinen taide vaikutti myöhemmin muuhunkin länsimaiseen taiteeseen renessanssin kautta.[1][2]

Pääartikkeli: Hellenistinen kuvanveisto

Taiteelle oli tyypillistä mieltymys sekä pieneen ja hienostuneeseen että toisaalta suureen ja mahtipontiseen. Monimutkaiset liikeaiheet ja tunnetilojen kuvaus olivat keskeisiä.[3] Aiemmin ihanteena oli ollut klassinen kohtuullisuus ja sopusuhtaisuus. Ihanteellisuuden sijaan pyrittiin nyt naturalistisuuteen.[1] Kuvanveistolle oli tunnusomaista aistivoimainen marmorin käsittely, kuten Milon Venuksessa.[4] Hautakuvanveistossa hallitsevia olivat koristeelliset kivisarkofagit eli hauta-arkut.[3]

Hellenistisellä kaudella taiteen aiheet muuttuivat ja maallistuivat. Mytologisten aiheiden rinnalle tuli allegorioita ja laatukuvan tyyppisiä lapsi- ja eläinaiheita. Muotokuvat, joissa oli mukana tunnetiloja ja yksilöllisiä piirteitä, olivat suosittuja, samoin uusi keksintö hallitsijamuotokuva.[1]

Hellenismin taiteessa oli kolme suuntausta, eli realistinen, ekspressiivinen ja eklektinen suuntaus. Eklektistä nimitetään myös uusattikalaiseksi koulukunnaksi. Realismi ilmeni varsinkin muotokuvataiteessa naturalistisena kuvauksena. Ekspressiivisessä suuntauksessa oleellista oli dekoratiivisuus ja mahtipontisuus. Ihmishahmojen lihaksia, ilmeitä ja pukujen laskoksia korostetettiin. Kolmas eli eklektinen koulukunta teki kopioita ja pastisseja Kreikan klassisen kauden pääteoksista.[1]

Roomalaiset olivat keräilleet ihailemiaan kreikkalaisia veistoksia, kuten Medicin Venus ja Belvederen Apollo. Medicin Venus, jossa on Praksiteleen Knidoksen Afroditen vaikutusta, on luultavasti 200- tai 100-luvulla eaa. veistoksen yli 30 säilyneestä kopiosta paras. Venuksen päänliike ja torjuva asento on keimaileva, kädet korostavat kolmiulotteisuutta ja kiertyvää liikettä.[4]

Katso myös: Antiikin Kreikan arkkitehtuuri

Hellenistiselle arkkitehtuurille olivat mahtipontisuus, suuri koko ja monumentaalirakentaminen ominaisia piirteitä. Lisäksi koristeellisuus lisääntyi. Pylväissä ja koristeaiheissa joonialainen sekä korinttilainen tyyli olivat suosittuja, joskin koristeaiheita poimittiin usein eri tyyleistä.[1][2]

Tunnettuihin hellenistisen kauden rakennuksiin lukeutuvat muun muassa Pergamonin alttari[5] sekä monet stoat, kuten Ateenan Attaloksen stoa.

Aleksanteri Suuren opettaja Aristoteles hallitsi tieteellistä ajattelua, ja monet antiikin ajan tieteelliset saavutukset ovat hellenistisen ajan tuotteita, kuten Eukleideen Alkeet.[4] Hellenistisessä filosofiassa olivat vallalla stoalaisuus ja epikurolaisuus.[2]

Hellenistisessä historian kuvauksissa taiteen historia oli suoraviivainen kehityskulku, jossa kehittymättömistä alkuvaihesta siirryttiin kohti 300-luvun eaa. korkeimpia saavutuksia. Praksiteles ja Lysippos ylittivät niissä kaikki edeltäjänsä, ja Aleksanteri Suuren hovimaalari Apelles oli etevämpi kuin kukaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Hellenistisissä kirjoituksissa määriteltiin normi, jota kohti taiteen tuli pyrkiä. He puhuivat myös klassisesta hetkestä, huippukohdasta, jonka jälkeen taiteen kehitys oli laskusuunnassa. Huippuhetki oli heidän mukaansa ollut 300-luvun lopulla eaa. Myöhemmin huipun on nähty olleen Perikleen ajan Kreikassa 400-luvulla eaa. Taiteilijat sijoitettiin tietylle paikalle historiassa. Oman ajan taiteilijat elivät sen mukaan jälkimaininkien aikaa, joten taiteeseen tuli konservatiivinen, klassistinen leima.[4]

Platon kannatti myös pysyvyyttä. Hänen mukaansa taideteosten tulisi vastata absoluuttista standardia. Aristoteleen mukaan taas esineen muoto ei juontunut ideasta, jota sen olisi pitänyt muistuttaa. Ennemminkin materiaali, käyttötarkoitus ja perimmäinen syy vaikuttivat, joten Aristoteleen ansiosta taidetta katsottiin myös ekspressiivisyyden ja taiteilijan yksilöllisen ilmaisun kannalta.[4]

Kirjallisuudessa eepos nousi uudelleen suosioon. Hellenismin ajan runsasta kirjallisuutta hallitsi realistisuuden ohella teennäinen oppineisuus. Romaani oli proosakirjallisuuden uusi laji, myös seikkailutarinat olivat suosittuja.[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta hellenistinen taide Wikimedia Commonsissa