Helena Kara

Helena Kara SA-kuvassa 1939.

Miehen kylkiluun jälkeen Kara nähtiin Suomi-Filmin komediaelokuvien veikeänä sankarittarena. Hänen toinen elokuvatyönsä oli pikainen näyttäytyminen, esiintyminen Risto Orkon Jääkärin morsiamessa (1938) kahvilakohtauksen avustajana. Hänen nimeään ei mainita elokuvan esiintyjätiedoissa. Samana vuonna hän teki ensimmäisen pää­osansa Orvo Saarikiven komediassa Poikamiesten holhokki. Raisun Katin roolissa Karan todettiin viime näkemältä kehittyneen kameran edessä. Alusta lähtien arvostelijat kuitenkin kommentoivat enemmän hänen ulkonäköään kuin varsinaisia näyttelijäntaitojaan.[7]

Karan toinen pääosa oli niin ikään Saarikiven komediassa Hätävara (1939), joka perustui Hilja Valtosen romaaniin. Karan roolisuoritusta Vappuna kehuttiin, ja rooli teki hänestä koko kansan tunteman filmitähden. Hätävaran jälkeen hän siirtyi dramaattisempien roolien suuntaan, ennakkona suunnanmuutoksesta oli senaattorin tyttären rooli Orkon elokuvassa Aktivistit (1939). Karan roolisuoritus oli sivuosa, jota ei juuri kommentoitu elokuvalehdissä. Sen sijaan Aktivistien markkinoinnissa hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan hyödynnettiin. Toimittaja Olavi Linnus kirjoitti muutama vuosi myöhemmin Karan suorituksesta Aktivisteissa, että hän oli löytänyt taiteelliseen kypsymiseen johtavan linjan. Hän oli ”itsenäinen taiteilija, persoonalliset keinot tavoittanut”. Kara oli kohonnut lupauksen asteelta tasolle, jossa voi edellyttää lupausten täyttymistä.[8]

Kara kuului Tuulikki Paanasen ja Sirkka Sarin ohella Suomi-Filmin ensimmäisiin kuukausipalkkaisiin näyttelijöihin. Heillä ei ollut teatteritaustaa, joten he olivat riippuvaisia elokuvayhtiöstään. Heitä pidettiin teatterinäyttelijöihin verrattuna ”helppoina sijoituksina”, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta siirtyä toiseen tuotantoyhtiöön tai perääntyä elokuva-alalta teatterien lavoille. Kara, Sari ja Paananen kuvattiin lehdissä usein yhdessä, ja näin luotiin kuva heidän keskinäisestä ystävyydestään. Jonkin aikaa Kara ja Sari asuivatkin yhteisessä asunnossa.[9] Suosittu poikamiestyttökolmikko hajosi ennen 1940-luvun vaihdetta. Sari kuoli tapaturmaisesti kesällä 1939 ja saman vuoden marraskuussa, talvi­sodan kynnyksellä, amerikansuomalainen Paananen muutti Yhdysvaltoihin.[10]

Talvisodan jälkeen Kara teki naispääosat seurapiirikomedioissa Kyökin puolella ja Poikani pääkonsuli, joiden juoni rakentui ajalle tyypillisesti väärinkäsityksille ja romanttiselle kilvoittelulle. Keväällä 1941 Kara äänestettiin Suomi-Filmin Uutisaitta-lehdessä yhtiön naisnäyttelijöistä ”kauneimmaksi ja miellyttävimmäksi”. Samaan aikaan alettiin tuoda esiin hänen taiteellista muuntautumiskykyään ja korostettiin, että hän pystyy esittämään muutakin kuin omaa itseään valkokankaalla. Lehdistö loi kuitenkin kauneudesta Helena Karan tuotemerkin, ja hänen ulkonäkönsä oli lähes yhtä merkittävä osa elokuvaa kuin hänen taiteellinen suoriutumisensakin. Draamaelokuva Neljä naista jäi sillä erää Karan viimeiseksi työksi Suomi-Filmille. Hänen tähtikuvansa oli muuttumassa kypsempään suuntaan, joten studio oli antanut hänelle ensi kertaa aikuisen naisen roolin.[11]

Kara siirtyi vuonna 1942 Suomen Filmiteollisuuteen, jonne hänen puolisonsa Hannu Leminen oli siirtynyt Suomi-Filmistä jo kesällä 1940. Pariskunnan yhteistyö elokuvan parissa alkoi. He työstivät usein elokuviaan jo valmisteluvaiheessa yhdessä: Kara etsi hyviä aiheita ja käsikirjoituksia ja Leminen saattoi ne elokuviksi. Karan ja Lemisen ensimmäinen yhteinen elokuva näyttelijänä ja ohjaajana oli melodraama Puck (1942), joka perustuu Gunnar Widegrenin romaaniin. Sen päähenkilönä on nuori nainen, jonka elämää varjostaa hämärä menneisyys. Elokuvaa ei pidetty aiheeltaan kovin kummoisena, mutta Kara sai kiittävät arviot roolitulkinnastaan. Myös kirjailija itse huomioi Karan suorituksen lähettämällä tälle teoksensa omistuskirjoituksella: ”Ihastuttavalle suomalaiselle Puckille”.[12]

Toinen yhteiselokuva Tuomari Martta (1943) tuomitsee naisten osallistumisen työelämään. Kara piti Martan osaa itselleen vieraana, sillä Martalle työura oli lasta tärkeämpi. Arvostelijoidenkaan mielestä Kara ei saanut luotua roolistaan todentuntuista luonnekuvaa.[13] Myöhemmin Kara vastasi kysymykseen ”naisen paikasta” yhteiskunnassa: ”Ei se ainakaan hellan ja nyrkin välissä ole. Ihmisen täytyy saada lukea, menestyä ja pitää oma ammattinsa.”[14]

Lehdistössä Karaa alettiin esitellä vastuullisena aviopuolisona ja perheenäitinä. Sota-aika edellytti elokuvatähdiltä mallikansalaisuutta, ja perhearvoja korostettiin. Kara kertoi esimerkiksi käymistään kursseista ja poseerasi univormupukuisen puolisonsa rinnalla.[15] Karan ja Lemisen perhe oli ensimmäisiä suomalaisia taiteilijaperheitä, joiden elämää seurattiin säännöllisesti lehdistössä. ”Kaunista Helenaa” ei enää esitetty lehtiartikkeleissa yksin, vaan kolmilapsisen perheensä seurassa.[16] Kara oli hyvin suora ihminen ja puhui haastatteluissakin verraten kaunistelemattomasti.[17]

SF-Uutiset kirjoitti numerossa 3/1943: ”Talon emäntä ehättää meitä jo eteiseen vastaan saapuessamme sovitulle käynnille taiteilijapari Leminen-Karan kotiin. Tämä säteilevän kaunis, viehättävä nuori nainen tuottaa meille tahtomattaan heti ensimmäiseksi erään pettymyksen: saamme nimittäin kuulla, että perheen molemmat miespuoliset jäsenet ovat tällä hetkellä tavoittamattomissa.”[18]

Loka­kuussa 1942 Saksan Filmikamari kutsui suomalaisen elokuvavaltuuskunnan kahden viikon pituiselle vierailulle Saksaan. Matkaa johti Suomen Filmi­liiton asia­mies Yrjö Rannikko. Mukana oli viisi suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijää, Lea Joutseno, Helena Kara, Regina Linnanheimo, Irma Seikkula ja Leif Wager, sekä kolme ohjaajaa, Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin 10.–24. marraskuuta 1942. Siihen kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaanotto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Matkan kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä.[19]

Karan ja Lemisen parhaimpana elokuvana pidetään suurmenestyksen saanutta melodraamaa Valkoiset ruusut (1943), joka perustuu Stefan Zweigin vuonna 1922 julkaistuun novelliin ”Brief einer Unbekannten”. Elokuvassa Kara näyttelee nuorta Auli-tyttöä, joka rakastuu Tauno Palon näyttelemään kirjailija Arvo Helavaltaan. Auli omistaa elämänsä miehelle, vaikkei tämä vastaakaan hänen tunteisiinsa. Roolissaan Kara tulkitsee Aulia kolmena eri ikäkautena: teinityttönä, nuorena naisena ja keski-ikäisenä naisena. Valkoisia ruusuja on luonnehdittu identiteettitarinaksi, joka sisältää myös selviytymisstrategioita. Eräänlainen parafraasi siitä on vuonna 1945 valmistunut Lemisen elokuva Vain sinulle.[20] Kara piti Aulin osaa filmiuransa päätyönä.[14]

Kara ja Leminen tekivät yhdessä kaikkiaan 12 elokuvaa. Yhtiön vaihtamisen jälkeen Kara näytteli vain kolme kertaa muiden ohjaajien tekemissä elokuvissa. Näitä olivat Toivo Särkän elokuvat Sylvi (1944) ja Anja, tule kotiin (1944) sekä Edvin Laineen Tapahtui kaukana (1950).

Menestyksen seurauksena Karalle tarjottiin elokuvaosia enemmän kuin hän ehti tehdä. Hän esiintyi vuonna 1944 kaikkiaan kolmessa elokuvassa, mutta koki roolit epäkiitollisina. Lemisen ohjaama Suurin voitto ei ollut menestys, eikä Kara itsekään pitänyt sairaanhoitajattaren osastaan. Kara ei olisi myöskään halunnut tehdä Minna Canthin näytelmään perustuvan Sylvin nimiroolia, eikä hänen roolitulkintansa vakuuttanut kriitikoitakaan, joiden mielestä hän ei sopinut tragedienneksi.[21] Vuonna 1945 ensi-iltaan tullut romanttinen satu En ole kreivitär taas merkitsi Karalle ja Lemiselle paluuta komedian pariin.[22]

Kara siirtyi vuonna 1947 puolisonsa mukana Adams-Filmiin. Vuonna 1912 perustettu tuotantoyhtiö aloitti keväällä 1947 uudelleen kymmenisen vuotta jäissä olleen elokuvatuotantonsa.[23] Kara näytteli kolmessa Adamsin elokuvassa. Ensimmäinen oli Tuhottu nuoruus (1947). Sen kaupallinen menestys oli huono. Soita minulle, Helena! (1948) ja Rosvo-Roope (1949) menestyivät huomattavasti paremmin.[24]

Vuonna 1947 Helena Kara näytteli kahdessa niin sanotussa probleemielokuvassa, Hedelmätön puu ja Tuhottu nuoruus. Molemmat ohjasi hänen puolisonsa. Ongelmaelokuvien aiheena oli jokin ajankohtainen, arkaluontoinen ongelma tai epäkohta.[25] Tuhotun nuoruuden teema on abortti. Kara tulkitsee elokuvassa Kirstiä, joka tulee raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Samoin käy elokuvan toiselle naiselle Adelelle. Kumpikin haluaa keskeyttää raskauden. Adele kuolee abortin yhteydessä. Kirsti peruuttaa abortin viime hetkellä ja pelastuu. Elokuvassa painotetaan, että Kirstille käy lopulta hyvin sen vuoksi, että hän tulee ”isosta, ehjästä ja onnellisesta perheestä”. Lopussa hänet palkitaan kunnon miehellä.[26]

Hedelmättömässä puussa aiheena on lapsettomuus. Kara näyttelee Helenaa, joka menee naimisiin Rauli Tuomen esittämän Erkin kanssa. Avioliitto alkaa rakoilla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Opiskellessaan Helsingissä Helena tapaa Joel Rinteen näyttelemän Taunon, joka saattaa hänet raskaaksi. Lopussa hän joutuu valitsemaan Erkin tai Taunon.[27]

Keväällä 1950 Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyi vuonna 1942 perustetun Fenno-Filmin vastaavan osaston kanssa uudeksi Fennada-Filmiksi.[23] Karan ainoaksi rooliksi Fennadalle jäi nimiosa Jussi Kukkosen romaaniin perustuvassa kolmiodraamassa Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Pää­osaa tarjottiin ensin Ansa Ikoselle, joka kuitenkin kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunajakson takia.[28]

Uransa loppupuolella Kara oli mukana vielä kahdessa elokuvatuotannossa. Hänen tähtensä alkoi kuitenkin himmetä. 1950-luvun vaihteessa Kara totesi, ettei hän enää näyttänyt nuorelta tytöltä.[29] Keski-ikäisen naisen oli vaikea saada rooleja ajan suomalaisissa elokuvissa. Lisäksi uusi sukupolvi alkoi tehdä tuloaan valkokankaalle, eikä elokuva-ala keskittynyt enää pariin suureen tähteen vaan kehitti samaan aikaan useita pienempiä tähtiä. Karan viimeiseksi elokuvaksi jäi Leilan osa Suomi-Filmin tuottamassa komediassa Hän tuli ikkunasta (1952). Sen jälkeen hän vetäytyi elokuva-alalta ja julkisuudesta ja omistautui perhe-elämälle. Kun viimeisen elokuvan filmaus aloitettiin, Kara tokaisi: ”Hän tuli ikkunasta – ja Kara lähti ovesta.”[14]

Karan itsensä mukaan ratkaiseva tekijä elokuva-alasta luopumiseen oli onnettomuus, jossa Särkän koira puri häntä kasvoihin, joihin jäi pitkäaikainen ja näkyvä arpi. Hän ei enää halunnut elokuviin. Vielä 1953 Karasta oli artikkeleita elokuvalehdissä, mutta sen jälkeen hän kieltäytyi vuosikymmenien ajan kaikesta julkisuudesta.[30]

Helena Kara avioitui Suomi-Filmin studiopäällikön ja päälavastajan Hannu Lemisen kanssa 10. tammikuuta 1940.[2] Pariskunnalle syntyi kolme lasta. Heidän esikoisensa, kersantti Esa Leminen sai surmansa lento-onnettomuudessa Päijänteen Ristiselällä 1. huhtikuuta 1964.[34]

Eläkevuosinaan Kara puolisoineen asui talvet Portugalin Algarvessa ja kesät Klaukkalassa Valkjärven äärellä. Vuonna 1992 pariskunta muutti Turkuun Linnankadulle. Vuonna 1996 Kara suostui haastateltavaksi Yleisradion televisiodokumenttiin Silmän lumo. Seuraavana vuonna hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka päävieras hän oli. Samana vuonna Kara jäi leskeksi. Hän muutti alkuvuodesta 1998 Helsingin Munkkiniemeen Saga-Seniorikeskukseen, jossa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 85-vuotiaana 26. helmikuuta 2002.[30]

Helena Kara (Aini Helena Leminen) on haudattu Lemisen sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.[huom 1]