Heinäseiväs

Heinäseiväs on nuoren kuusen rungosta tehty, noin 2,5 metriä korkea ja noin 7–9 cm halkaisijaltaan oleva molemmista päistään teroitettu seiväs, jota on käytetty kuivatettaessa heinää talvirehuksi [1]. Sitä käytettiin myös viljan kuivatukseen syksyllä. Heinäseipäät alkoivat levitä Suomeen Skandinaviasta 1900-luvun alussa. Niiden käyttö yleistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja ne poistuivat käytöstä useimmiten 1980-luvun alussa.

Rakenne
Heinäseipäille nostettua heinää Oulun Kellossa.

Heinäseipäässä on puolen metrin välein noin tuuman eli 2,5 sentin läpimittaisia tapinreikiä. Reikiä on yleensä kolme kappaletta, joista alin on noin metrin korkeudella tyvestä ja seuraavat vajaan puolen metrin välein. Ylimmästä tapinreiästä seipään kärkeen on noin 60–70 sentin matka. Reikiin työnnetään puisia tappeja tai nauloja. Tappien tarkoitus on kannattaa heiniä, jotta väliin jäisi ilmavia kerroksia ja heinät kuivuisivat paremmin. Tappi pannaan heinäseipääseen heinien ollessa tuoreita, kun heinän pinta seipäässä ulottuu noin 10 cm tapinkohdasta alaspäin. Poutasäällä ja kun heinät ovat puolikuivia, tapilla voi kevyesti painaa heiniä alas. Heinäseipään tappi on noin kahden sentin paksuinen ja noin 20 sentin pituinen kuusen tai koivun oksasta katkaistu puikko. Joissakin tapauksissa alimman tapin, joka estää heiniä painumasta maahan saakka, korvaa kiinteä puukappale, josta käytetään nimeä lossi.

Kärväs eli tuurikas on jykevä heinäseivästä muistuttava kuivausteline, jossa on pitkät, loivasti ylöspäin suuntautuvat, kiinteät tapit. Jos tuurikas on tehty sopivasti oksaisesta puusta, sen tapit voivat olla myös karsimatta jätettyjä oksia.

Haasia on kuivausteline, jonka tolpat on yhdistetty riu'uilla tai narulla. Pohjanmaalla siitä käytetään sanaa saura.[2]

Käyttö
Heiniä seipäällä Tammelan Mustialassa vuonna 1899. Valokuva I. K. Inha.

Ennen seipäiden käyttöönottoa heinä kuivattiin sängellä, jolloin se yöksi koottiin rukoihin ja kuivuttuaan se vietiin sieltä edelleen latoihin ja vanhempina aikoina suoviin, kekoihin ja pieleksiin. Märkinä kesinä luonnonheinän kuivatukseen saatettiin käyttää haasiaa, jolle lepeet nosteltiin käsin.

Heinäseipäät ilmaantuivat Suomeen Skandinaviasta 1900-luvun alussa ja yleistyivät koko maahan toisen maailmansodan jälkeen, ja niitä käytettiin yleisesti 1980-luvun alkuun saakka. Seipäälle heinä mätettiin eli nosteltiin heinähangolla. Heinäseipäitä käytetään vähäisessä määrin edelleen.

Kun puimakoneet yleistyivät, samoja seipäitä alettiin käyttää myös niitetyn viljan kuivatukseen. Leikkuupuimurien yleistyttyä viljaseipäät jäivät kokonaan pois käytöstä.

Kun maatalous alkoi koneellistua, muodostui heinäseipään ympärille ensin hevosvetoisten työkoneiden ketju, johon kuuluivat niittokone, pöyhin, haravakone ja hevosen vetämä heinäkärry, joka saatiin lisäämällä tavalliseen hevoskäryyn korkeat heinälaidat eli rehdot. Kun traktorit yleistyivät, samat koneet muutettiin traktorivetoisiksi, ja mukaan heinän seiväskuivatuksen koneketjuun tulivat edellisten lisäksi vielä seiväskaira, jolla tehtiin reiät maahan seipäille, sekä heinähäntä, jolla heinät ajettiin pellolta latoon.

Heinä- ja viljaseipäiden käytöstä luovuttiin yleisesti 1980-luvun alkuun mennessä ensin leikkuupuimurien ja sitten heinän paalauksen levittyä käyttöön. Heiniä kuivataan nykyään pellolla entistä tehokkaammilla pöyhimillä ja paalauksen jälkeen varastossa latokuivureilla. Entistä enemmän tehdään myös esikuivatettua tuorerehua aumoihin tai paaleihin.

Katso myös

Lähteet
  1. Nykysuomen sanakirja, osa V S–Tr, sivu 90
  2. HS Helsinki | Pieneen kahvilaan eksyy yhden kirjaimen takia alati väkeä, jonka pitäisi olla aivan muualla Helsingin Sanomat. 14.12.2022. Viitattu 14.12.2022.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.