Heinämaa

Heinämaalle perustettiin ensimmäinen kansakoulu vuonna 1871, ja se toimi aluksi Ali-Heikkilän talossa. Uusi koulutalo rakennettiin syksyllä 1872. Rakennuksen laajennus valmistui 1913, ja tällöin oli koulussa jo kaksi opettajaa.[5] Koulussa toimi pitkäaikaisesti opettajapariskunta Severi ja Lyyli Kantola, vuosina 1912–1945. Kantolan pariskunta osallistui kylän kehittämiseen muutenkin: heidän aloitteestaan kylään tuli rukoushuone, jonka alttaritaulun itse Severi Kantola maalasi vuonna 1934, ja Kantolat olivat myös mukana edistämässä pitsinnypläyksen tunnetuksi tekemistä.[6] Heinämaan koulun toiminta loppui vuonna 2014.

Heinämaan kylällä on ollut yhtä aikaa kolmekin kauppaa.[2] Vanhin kaupoista oli J. R. Kanervan kauppa. Osuusliike Toukola perusti ensimmäisen sivuliikkeensä Heinämaalle, vuonna 1921. Toukolan kauppa lopetettiin 1970-luvulla. Toukolan kiinteistössä toimi sittemmin baari. Nykyään kylässä ei ole toimivaa kauppaa.

Hämeessä ja Uudellamaalla on pitsinnypläys ollut ennen yleistä, mutta nypläystaito on säilynyt lähinnä vain Orimattilassa ja siellä etenkin Heinämaan kylässä. Heinämaalla tiedetäänkin olevan yli 200-vuotinen historia pitsinnypläyksessä eli pitsin kutomisessa, kuten heinämaalaiset sanovat. Pitsiä oletetaan aletun nyplätä 1700-luvun loppupuolella. Kirjallisia viitteitä löytyy kuitenkin vasta noin 1857 alkaen.

Yhtenä syynä nypläyksen säilymiseen on pidetty sitä, että kylästä on ollut huonot kulkuyhteydet muualle. Polku kirkonkylästä Heinämaalle levennettiin rattailla kuljettavaksi tieksi vasta 1867–68. Vain osa kyläläisistä on voinut elättää itsensä maanviljelyllä. Niinpä lukuisa joukko kylän nais- ja osin miesväestäkin on hankkinut lisätienestiä nyplätyllä pitsillä, jota sitten on kierretty myymässä pitkienkin taipaleiden takana. Näin myös Heinämaan pitsejä on tehty tunnetuiksi ympäri maata. Myyntimatkojen vaikutuksesta pitsejä alettiin tilata liikkeisiin eri puolille Suomea.

Nypläystaito on kulkenut monesti suvussa, äidiltä tyttärelle, usein myös isältä pojalle. Taito on opittu jo neljän tai viiden vanhana, ja lapsilta on saatettu odottaa "pitsitinkiä" eli tiettyä määrää kudottua pitsiä päivässä. Nypläystaito on siirtynyt myös kylään muuttaneille. Esimerkiksi sulhanen on saattanut opettaa nuorikkonsa kutomaan pitsiä. Miesväki on tukenut nypläystä ja osallistunut osaltaan esimerkiksi mallien suunnitteluun.

Miehet ovat myös tehneet nypläystyynyt, jotka ovat Orimattilassa länsimaalaisia tyyliltään: Tyyny on puurunkoinen, puolipyöreä ja kupera, ja sen pinta lampaannahkaa ja sisällä täyte. Tyynyn takaosan keskellä on puinen neliskanttinen kolo, johon on kiinnitetty puusylinteri, rulla. Rullan päälle on sitten kiinnitetty "myysteri" eli pahvinen pitsimalli. Mallin mukaan kudotaan nuppineuloja apuna käyttäen pitsiä pellavalangasta, joka on kiinnitetty puisiin "nappuloihin".

Pitsiä on kudottu sukupolvesta toiseen. Nypläyksen taitajia oli 1920-luvulla 80–100 henkilöä, 1980-luvun alussa noin 40. Nyplääjistä voi mainita etenkin Hanna Viksténin (1891–1957), joka myös tunnettiin lisänimellä "Heinämaan pitsikuningatar". Hänen tyttärensä Varma Ritala jatkoi äidinperintönä tullutta nypläystä. Myös Hannan äiti Hilda Olin (1860–1951) ja isoäiti Anna-Liisa Simontytär olivat tunnettuja pitsinkutojia.

Nyplääjä Hanna Koskinen (1876–1962) kävi myymässä kutomiaan pitsejä muun muassa Helsingissä. Siellä hän tapasi Orimattilan tulevan kirkkoherran, tohtori Sakari Loimarannan, jonka vaimo Hanna Loimaranta (1889–1969) oli tunnettu pitsinystävä ja nypläyksen tukija. Pitsinkutoja Jenny Kantola (1902–1993) oli kuuluisa pitsien nimien keksijä. Hän myös nimesi vanhoja pitsejä uudelleen.

Kotiteollisuuden Keskusliiton hopeisen taitomerkin on saanut useampikin kutoja, muun muassa Soini Arola, Katri Laine ja Anni Niemelä, sekä miehistä Toivo Laine, Nuutti Niemelä ja Hugo Olin. Viimeisenä kylässä ammatikseen on pitsiä kutonut Anni Niemelä. Nykyään nyplätään joko harrastuksena tai lisäansioiksi muun ammatin ohella.

Mistä tai keneltä pitsinkutomisen taito Heinämaalle tuli, siitä ei ole varmuutta. Perimätiedon mukaan on arvioitu sen tapahtuneen 1760–1780-luvuilla. Kutojat saivat myyntimatkoilla vaikutteita muualta. Oman kylän pitseihin tuli kuitenkin omaleimaisuutta. Pitsit olivat kapeita ja suoria väli- ja reunapitsejä 1900-luvun alkuun saakka. Tällaisia pitsejä on päätynyt Kansallismuseonkin kokoelmiin, muun muassa Henrika Kivistön pitsikokoelmana. Vähitellen alettiin kutoa pitsiliinoja. Pitsien kehittely jatkui: keksittiin uusia malleja ja artikkeleja, muun muassa kauluksia, kynttilämansetteja, kirjanmerkkejä, koruja, jopa morsiuskruunu.

Pitseihin liittyy Heinämaalla myös oma sanasto. "Pamppala" on mantelimainen kuvio, "Neljäpamppalai" muodostaa apilamaisen kuvion. "Peroi" on perhosmainen kuvio, jonka voi toisaalta nähdä hämähäkkinä, "pankka" on suoraa metripitsiä ja "laukku" tarkoittaa pitsissä olevaa pyöreää reikää.

Pitsimallien nimilista on pitkä, tässä muutamia: Perospitsi, Linnunsilmä, Ykslaukkui, Lonkeri, Kirkon ovi, Rappui, Pohjantähti, Prinsessa, Risa, Myllynsiipi, Tontunsilmä, Kolmelehtoselliist, Umpmankeli ja Vellamo.

Nypläystaitoa on ajan saatossa uhannut muun muassa tarvikepula ja kilpailu. Sotien aikaan ja pula-aikana ei tahtonut saada kunnollista pellavalankaa. Vuosina 1936 ja 1938 yritettiin Heinämaan koululla pidetyssä kokouksessa puhua yhteisen yhdistyksen puolesta. Vaadittiin toimia menekin edistämiseksi ja lankapulan ratkaisemiseksi. Sotien jälkeen Kiinassa tehty halpapitsi uhkasi tuotantoa. Pitsi ei ollut laadullisesti yhtä hyvää muun muassa heikomman langan vuoksi. Kilpailu kuitenkin lopulta herätti heinämaalaiset ymmärtämään, että tarvittiin yhteistoimia ettei taito kylältä hiipuisi. Pitsikauppiaatkaan eivät enää 1950-luvulle tultaessa jaksaneet lähteä kiertämään pitsinmyynnissä.

Heinämaan Pitsin Kutojat r.y. perustettiin vuonna 1959. Ensitöikseen yhdistys otti käyttöön "Heinämaan pitsiä" -laatumerkin, jonka suunnitteli opettaja Severi Kantola. Yhdistyksen tavoitteena oli edistää pitsien markkinointia, pyrkiä säilyttämään vuosisatojen perinne sekä siirtämään taito uusille sukupolville. Heinämaan ala-asteella on opetettu perinnekäsitöitä vuodesta 1993 lähtien.

Vuodesta 1989 saakka on Heinämaalla joka kesä järjestetty kaksipäiväiset Pitsipäivät, joiden teema vaihtelee vuosittain. Pitsipäivien aikana esitellään tuotteita ja annetaan työnäytöksiä. Orimattilan keskustan kulttuuritaloon on myös perustettu Pitsitupa, jossa on pysyvä pitsien ja nypläystarvikkeiden myyntinäyttely.[9][10][11][12]

Pitsinnypläyksen ohella heinämaalaiset ovat olleet tunnettuja puutyötaidoistaan. Astianteko on alkanut joskus 1600-luvun puolivälissä ja jatkui 1960-luvulle asti. Puuastioita valmistettiin kaupattavaksi ja valikomaan kuului vakkoja, seuloja, pohtimia ja muita puuastioita sekä kimpiastioita, kuten pyttyjä, saaveja, tynnyreitä, paljuja, liha- ja taikinatiinuja sekä kiuluja. Astianvalmistus alkoi 1900-luvun edetessä muuttua käyttöastiapainotteisesta matkamuisto-tyyppisten esineiden valmistukseen. Puuastioiden valmistus on ollut Heinämaalla lähinnä maattoman miesväen talvikausien elinkeino, kesäkausina elanto saatiin muista töistä.

Puuastioiden kysyntä oli suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, mitä osin selittää se, että siirtolaiset tarvitsivat uusia astioita. Astiantekoa koetettiin sekä nopeuttaa että helpottaa koneistamisella: saatettiin hankkia sirkkeli, oikohöylä ja kutteri puuntyöstöä varten. Toiset astiantekijät ovat tässä vaiheessa luopuneet valmistuksesta, kun se olisi vaatinut investointia laitteisiin. Tuotanto ei kuitenkaan juuri ehtinyt teollistua, kun puuastioiden kysyntä jo alkoi hiipua 1960-luvulle tultaessa. Maatalous koneellistui, ei käytetty enää kylvövakkoja. Ei tarvittu enää liha- tai taikinatiinuja. Muovi syrjäytti puiset astiat. Harrastustoimintana puutöiden teko jatkuu edelleen.[13]

Heinämaan käsityöläisperinteen säilyttämiseksi avattiin Hyyttäriksi kutsuttu käsityöpaja asumattomassa Pärhän vanhassa päärakennuksessa vuonna 1981. Talon omistajat Sirpa ja Matti Pärhä tarjosivat taloa korvauksetta käsityökäyttöön, ja talo kunnostettiin talkoilla. Talossa on ollut eri käsityöalojen työnäytöksiä sekä käsityötuotteita näytteillä ja myynnissä. Perinnetalo oli toiminnassa 1980-luvulla.[8][9]

Salibandyseura Heinämaan Pallon eli HePa:n perusti Jukka Nikula vuonna 1990. Hän oli nähnyt Ruotsissa pelattavan salibandyä ja innostui kokoamaan oman kylän nuorista joukkueen. Aluksi pelattiin Heinämaan seuratalolla, joka kuitenkin kävi pelipaikkana pieneksi. Vuoden 1993 syksyllä alettiin suunnitella omaa urheiluhallia, jonka nuoret itse rakensivat talkoilla vuonna 1994 Leitsamaan puolelle. Uudessa hallissa pelattiin kolme vuotta, jonka jälkeen siirryttiin pelaamaan Orimattilan palloiluhalliin, jossa seuran harjoitukset edelleen pidetään. Seura siis kasvoi kylän yhteishankkeesta koko kaupungin omaksi salibandyseuraksi.

Vuonna 1991 Hepa pelasi ensimmäiset liigan sarjapelit. Syksyllä 1996 Jukka Nikula sai HePan mukaan Lahden kortteliliigaan. HePa:sta on lähtenyt kasvatteja muihin seuroihin, jopa maajoukkuetasolle saakka.

Seura on aktivoinut kylällä toimintaa muutenkin. Villisikajuhlia on alettu viettää HePan aloitteesta.

Heinämaan Konekerhon syntyyn johti toisen maailmansodan jälkeinen kehitys. Maatalous koneellistui ja elintason nousun myötä moottorikulkuneuvot yleistyivät. Koneiden huolto ja kunnostus vaati osaamista. Heinämaalainen Matti Knuuttila perusti Heinämaan Konekerhon vuoden 1954 alussa yhdessä Oskari Lehtikankaan kanssa. Kerho oli Orimattilan Maatalouskerhon kyläosasto; myöhemmin Maatalouskerhosta tuli 4H-kerho.

Kerho kokoontui enimmäkseen Matti Knuuttilan kotitilalla Leitsamaan Mahlamäessä kaksi kertaa kuussa. Sen lisäksi, että kerholaiset tutustuivat koneisiin, he joutuivat laatimaan vuorollaan laitteisiin liittyviä esityksiä ja kirjoittamaan kokouksesta pöytäkirjan. Heinämaan Konekerho osallistui ja järjesti erilaisia kilpailuja, teki kesäretkiä ja harrasti kulttuuria, esimerkiksi esitti näytelmiä. Suuri rooli kerhon historian aikana on ollut puukaasu- eli häkäpönttökäyttöisellä Ferguson-merkkisellä traktorilla, jota on esitelty muun muassa maatalousmessuilla.

Kerhon toiminnassa on ollut aktiivisia aikoja ja suvantovaiheita. Aktiivista toiminta oli vuoden 1965 puoliväliin saakka. Pöytäkirjoja ei ole kaikilta vuosilta saatavissa. Kokoontuminen ei ole aina ollut yhtä tiivistä. Pöytäkirjamerkintöjä löytyy kuitenkin myös 1970-luvulta. Vuosina 1980–1988 toiminta oli vilkkaampaa, mutta näyttää sitten päättyneen vuotta 1996 lukuun ottamatta. Vuosina 2003–2004 toimintaa oli Heinämaan Konekerho ry -nimellä, ja juhlittiin kerhon 50-vuotistaivalta. Viidenkymmenen vuoden aikana kerhon toiminnassa on ollut mukana yli sata isompaa ja pienempää Heinämaan poikaa.[16]