Heimoaate

Heimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia eli lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten.

Heimoaatetta kannattanut kokoomuksen kansanedustaja Matti Pesonen näki heimoaatteen 1920-luvun alussa hyvänä vaihtoehtona suurvaltoihin tukeutuvalle ulkopolitiikalle. Näin hän näki siksi, että Suomi jäisi suurvaltojen liittolaisena helposti alakynteen, ja sen vuoksi parhaat liittolaiset Suomelle olisivat suomalaisia vähälukuisemmat heimokansat.[2]

Vuonna 1931 Suomessa alettiin viettää valtakunnallista heimopäivää lokakuun kolmantena lauantaina.[2] Suomen Heimosoturien Liitto julkaisi vuonna 1935 Eero Kuussaaren kirjoittaman teoksen Suomen suvun tiet.

Arkkipiispa Erkki Kaila ennakoi jatkosodan alkuvaiheessa 6. lokakuuta 1941 antamassaan lausunnossa, että ajatus Karjalan heimon kokonaisesta yhdistämisestä Suomeen oli toteutumassa.[2] Sodan jalkoihin jääneitä vapaaehtoisia työkykyisiä inkeriläisiä perheineen siirrettiin vuonna 1943 Viron kokoomaleireiltä Hankoon yhteensä 8 000 henkeä. Siirrosta oli sovittu Saksan kanssa ja se tehtiin suomalaisten aloitteesta, joka perustui heimoaatteeseen ja humanitaarisiin syihin.[3] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[4] Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille.

Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomensukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harjoittavat muun muassa Sukukansojen ystävät ja Juminkeko-säätiö. Myös niitä tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista.