Heikki Simojoki

Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1926 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1931 sekä lisensiaatiksi ja tohtoriksi vuonna 1940. Hänen saksankielinen väitöskirjansa (1940) tarkasteli Suomen sisävesien jääoloja; työ oli otsikoitu Über die Eisverhältnisse der Binnenseen Finnlands.[3] Simojoki teki opinto- ja tieteellisiä matkoja useisiin eri maihin. Hän oli Helsingin yliopiston geofysiikan dosentti vuosina 1948–1967.[1][2]

Simojoki toimi Kuopion suomalaisen yhteiskoulun matematiikan ja luonnonopin opettana vuosina 1932–1945. Merentutkimuslaitoksella hän toimi assistenttina 1945–1947, talassologina ja jääosaston johtajana 1947–1956. Valtion meteorologisen keskuslaitoksen ilmasto-osaston johtajana hän palveli 1956–1958 ja Tie- ja vesirakennushallituksen hydrografisen toimiston johtajana 1958–1967. Helsingin yliopiston geofysiikan virkaatekevä professori hän oli vuodet 1966–1967 ja geofysiikan professori 1967–1972. [1][2][4]

Hänen tieteellinen tuotantonsa kattaa lukuisia hydrologian, meteorologian ja oseanografian alojen tutkimuksia. Lisäksi hän laati tiedehistoriaan liittyvän teoksen The history of geophysics in Finland 1828–1918, joka julkaistiin vuonna 1978.[1][5][4]

Poliittisesti hän oli konservatiivi.[2]

Professori Simojoki oli Suomen maantieteellisen seuran työjäsen vuodesta 1945, Suomen Tiedeseuran jäsen vuodesta 1964 ja Suomalaisen tiedeakatemian jäsen vuodesta 1966. Hänelle myönnettiin professorin arvo vuonna 1965.[1] Geofysiikan seuran Palmén-mitali vuonna 1976 ansioista hydrologian alalla.[6]

Hänelle oli myönnetty 4. luokan Vapaudenristi sota-ajan ansioista ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkki sekä muistomitalit sotavuosista 1939–40 ja 41–45 (eli talvi- ja jatkosodasta).[1] Jatkosodan aikana hän palveli rintamalla meteorologisissa tehtävässä (sotilasarvoltaan kapteeni).[4]