Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuoren vanhemmat olivat varatuomari, maistraatinsihteeri Ferdinand Hjalmar Gideon Rydman (1853–1899) ja Anna Jakobina Wegelius. Hän pääsi ylioppilaaksi 1897 Turun lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1899 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi 1904. Ritavuori toimi sitten asianajajana ja vakuutusjohtajana Helsingissä. Hän oli naimisissa vuodesta 1904 Elsa Katarina Stenbäckin kanssa.[8][9]

Ritavuori edusti Kansallisen Edistyspuolueen vasemmistoliberaalia, "ritavuorelaista" poliittista siipeä, jonka iskusanoja olivat edistyksellisyys, demokraattisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo.[10]

Sisällissodan jälkeen vallinneissa epävakaissa oloissa, joissa eri poliittiset liikkeet ajoivat keinoja kaihtamatta omia tavoitteitaan, toteutti Ritavuori itsepintaisesti K. J. Ståhlbergin lähimpänä miehenä tärkeinä pitämiään poliittisia linjauksia. Hän kantoi muun muassa huolta vankileireissä pidettyjen punavankien oikeusturvasta ja ajoi läpi näiden armahduslakeja.[11]

Ritavuori oli perehtynyt sosiaalisiin kysymyksiin jo tultuaan 1907 eduskunnan perustuslakivaliokunnan sihteeriksi; ennen muuta häntä kiinnostivat maanomistusolot ja torpparien asema. Asianajajana hän hoiti mielellään yhteiskunnallisia juttuja heikompiosaisten puolella. Kansanedustajaksi hänet valittiin Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä 1914 ja uudelleen 1919.

Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen kesäkuussa 1919 oli pitkälti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana toimineen Ritavuoren ansiota. Kuningasmielisten ja tasavaltalaisten kädenvääntö uudesta hallitusmuodosta oli lamaannuttanut valtiollista toimintaa jo kuukausien ajan. Jotta haitallinen ”välitila” saataisiin päättymään, Kaarlo Castrénin tasavaltainen hallitus toi kesäkuussa eduskunnan hyväksyttäväksi lakiesityksen maan uudesta hallitusmuodosta – sen oli kirjoittanut korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K. J. Ståhlberg.

Jotta eduskunta olisi voinut hyväksyä lakiesityksen, se oli valtiopäiväjärjestyksen mukaan julistettava kiireelliseksi. Tarvittavasta viiden kuudesosan enemmistöstä jäi kuitenkin puuttumaan yksi ääni, ja siten hallitusmuotouudistus oli taas kerran lykkääntymässä. Nyt Heikki Ritavuori puuttui asiaan ja toi vain pari päivää myöhemmin perustuslakivaliokunnan kautta eduskunnan käsiteltäväksi oman, jo aiemmin jättämänsä hallitusmuotoa koskevan eduskunta-aloitteen. Kansanedustajat olivat hämmästyneitä, mutta tällä kertaa lakiesitys julistettiin kiireelliseksi, ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi 21. kesäkuuta 1919 uuden hallitusmuodon. Suomesta tuli tasavalta.[12]

Kahdesti sisäministerinä toiminut Ritavuori joutui toistuvasti vastakkain oikeiston ja aktivistien kanssa. Punavankien armahduslakien takia hänet leimattiin ”punikkiministeriksi”, joka vaaransi valkoisen Suomen perinnön. Ståhlbergin kannattaminen C. G. E. Mannerheimin vastaehdokkaana ensimmäisissä presidentinvaaleissa kesällä 1919 ja suojeluskuntien itsenäistymisen torjuminen kesän 1921 kriisissä kasvattivat Ritavuoren epäsuosiota oikeistopiireissä.

Katso myös: Ernst Tandefelt

Murhapaikka Nervanderinkatu 11 D

Heikki Ritavuoren hauta Hietaniemen hautausmaalla

Ritavuorelle kohtalokkaaksi muodostuivat itäkarjalaisten kansannousu ja sitä seuranneet poliittiset ristiriidat talvella 1921–22, jolloin hän toimi rajavartiostosta vastaavana ministerinä ja hoiti tehtävänsä suoraviivaisesti presidentti Ståhlbergin ohjeiden mukaisesti. Ritavuori esti vapaaehtoisten sotilaiden, aseiden ja elintarvikkeiden pääsyn rajan ylitse, mikä sai porvarilehdet aloittamaan kiivaan arvostelukampanjan. Totuudenvastaisia väitteitä levittänyt äärioikeisto pyrki mustaamaan Ritavuoreen maineen, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa. Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Etu-Töölössä Nervanderinkatu 11:n kohdalla Colt 1903 Pocket Hammerless -pistoolilla 14. helmikuuta 1922.[13][14] Kirurgisessa sairaalassa Ritavuori todettiin kuolleeksi. Ampumisen todistanut Gerda Ryti kertoi oikeudessa nähneensä, miten ”lihava mies” ampui kolme laukausta kohti Ritavuorta.[15]

Heikki Ritavuoren hautajaiset

Surmanluodit ampunut Ernst Tandefelt oli ruotsinkielinen aktivisti. Hän kertoi päätelleensä lehtiuutisten ja etenkin ruotsinkielisiä aktivisteja tukevan Hufvudstadsbladetin tietojen perusteella Ritavuoren maalle vaaralliseksi mieheksi, josta oli päästävä eroon. Oikeudessa Tandefelt sanoi toimineensa yksin ja täysin järjissään. Hänet tuomittiin aluksi elinikäiseen vankeuteen syyntakeisena ja teko todettiin tehdyksi täydessä ymmärryksessä. Tandefelt valitti tuomiosta ja muutti taktiikkaansa, väittäen itseään henkisesti vajaamieliseksi. Lopulta valitusten ja erinäisten poliittisten mutkien kautta^selvennä hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana 12 vuodeksi kuritushuoneeseen.

Myöhemmin Tandefelt ilmiantoi useita henkilöitä, joista keskeisimmät murhan suunnittelijat olivat apteekkari ja aktivistijohtaja Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Oikeuskanslerin vuosina 1927–1930 toimeenpanemat tutkimukset paljastivat, että Tandefeltin taustalla oli toiminut laaja aktivistirengas.[16] Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen täydellisiä todisteita ei kuitenkaan enää voitu saada ja oikeuskansleri lopetti tutkimukset. Tutkimuksia ei ollut myöskään poliittisesti korrektia jatkaa radikalisoituvan oikeiston aikakautena, varsinkin kun valtiollisen poliisin Etsivän Keskuspoliisin aktivistijohdolla oli yhteyksiä murhaan ja sen suunnittelijoihin. Myöhemmin on todettu, että Tandefeltin takana olivat todennäköisesti erityisesti ruotsinkieliset aktivistipiirit ja suojeluskunta-aktivistit. Selvä Ritavuoren murhaamiseen tähdännyt salaliitto on sen sijaan poliisi- ja historiatutkimuksessa osoittautunut epätodennäköiseksi.

Heikki Ritavuori suomensi nimensä vuonna 1906. Hänen nuorempi veljensä Eero Rydman oli isoveljensä tapaan edistyspuolueen kansanedustaja. Eero Rydman toimi myös Helsingin kaupunginjohtajana ja oli Suomen Kansanpuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaalissa. Stockmannin toimitusjohtajana toiminut kauppaneuvos Walter Rydman oli Heikki Ritavuoren serkku.

Ritavuoren tyttären Anna-Kerttu (Annu) Tarjanteen poika Pekka Tarjanne toimi urallaan Liberaalisen Kansanpuolueen puheenjohtajana, kansanedustajana, ministerinä, Posti- ja lennätinlaitoksen pääjohtajana sekä Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) pääsihteerinä.[17]

• Seppälä, Sauli: ”Poliittinen kuolema kieltolain aikaan: Kolme ihmiskohtaloa Helsingistä”, Rikospaikka: Helsinki, s. 67–76. Toimittaneet Jari Harju ja Satu Savia. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 2007. ISBN 978-952-473-838-5.
• Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha. Helsinki: Edita Publishing Oy, 2004. ISBN 951-37-4146-X.

• Hänninen, Timo: Myytti poliittisesta murhasta. Pro gradu -tutkielma. Poliittinen historia. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1995.
• Lehtinen, Lasse: Murhattu ministeri: Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-38632-2.
• Silenti, Tuomo: Ritavuoren murha. Pro gradu -tutkielma. Suomen ja Skandinavian historia. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1995.
• Selén, Kari: ”Alkuvuosien sisäpolitiikka”, Suomen historia 7: Itsenäisyyden alku – toisen maailmansodan aika, s. 141–153. Espoo: Weilin & Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.

• Rikostarinoita historiasta: Sisäministerin murha. Yle Elävä arkisto.
• Neljä laukausta Nervanderinkadulla. Historian nurkkapöytä.
• .aspx Heikki Ritavuori. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Heikki Ritavuori Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Ritavuori, Heikki hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Kamala valtiollinen verityö Helsingissä. Ministeri Ritavuori murhattu kadulla asuntonsa edustalla. Murhaaja: liikemies Ernst Tandefelt, ruotsinkielinen poliittinen kiihkoilija, Helsingin Sanomat, 15.02.1922, nro 45, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Sisäministeri Ritavuori murhattu, Uusi Suomi, 15.02.1922, nro 38, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Sisäministerin murha, Suomen Kuvalehti, 25.02.1922, nro 8, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Ministeri Ritavuoren hautajaiset, Suomen Kuvalehti, 04.03.1922, nro 9, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot