Heikki Kaitera

Heikki Kaitera kirjoitti ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta keväällä 1957. Opiskeltuaan ensin matematiikkaa Helsingin yliopistossa hän aloitti vuonna 1959 opiskelunsa Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastossa, josta valmistui arkkitehdiksi vuonna 1967. [1]

Kaitera työskenteli lukuisissa helsinkiläisissä arkkitehtitoimistoissa, opiskeluaikanaan muun muassa arkkitehti Pekka Saareman ja Lauri Silvennoisen toimistoissa ja valmistuttuaan Kari Virran sekä Marjatta ja Martti Jaatisen toimistoissa.  Vuosina 1967-72 hänellä oli oma toimisto yhdessä sisarensa sisustusarkkitehti Leena Kaiteran kanssa. Päätyönsä hän suoritti jaospäällikkönä Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa vuodesta 1971 alkaen. Hänen työnsä jälki näkyy mm. Pohjois-Haagan asemakeskuksessa ja erityisesti Malminkartanossa.[1][2][3][4]

Päätoimensa ohella hän toimi vuodesta 1973 lähtien assistenttina ja erikoisopettajana Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksessa. Luennoidessaan hän käytti poikkeuksellisen runsaasti kuvamateria. Hänen kirjoittamiaan oppikirjoja olivat ”Värit asuntoalueilla”(yhdessä Karttusen ja Kytömäen kanssa)[5] ja ”Työpaikat ja asuinympäristö”[6]. Hän osallistui myös tutkimustoimintaan ja oli käynnistämässä ensimmäistä varsinaista koerakentamishanketta maassamme.

Heikki Kaitera toimi kansainvälisen arkkitehtiliiton UIA:n työpaikkajaoksen puheenjohtajana.

Malminkartanon suunnittelu käynnistettiin vuonna 1972 kaksivaiheisella kilpailulla, jonka tavoitteena oli tutkia, kuinka Heikki Kaiteran pääideat eli sekoittunut kaupunkirakenne ja monipuolinen urbaani miljöö aukioineen, kujineen ja kaartuvine katuineen oli mahdollista käytännössä toteuttaa.

Kaitera taisteli yksitoikkoisia ja värittömiä asuntoalueita vastaan. Malminkartanolle tyypillistä onkin, että  asuinkorteleittain on tutkittu värien ja materiaalien yhteensopivuus. Elävä asuinympäristö oli Kaiteran suunnittelutyön päätavoitteena. Hänen silmissä elivät keskiaikaiset kaupunkikuvat, sepät ja käsityöläiset työnsä ääressä, lapset kujilla kirmailemassa, mammat mattoja puistelemassa, perheyritykset pitämässä nurkkakapakkaa. Myös maisemasuunnittelu tuli liittää olennaiseksi osaksi alueen suunnittelua.  Kaitera painotti, että elävään asuntoalueeseen voitiin päästä vain tarkoilla, yksityiskohtaisilla kaavamääräyksillä.

Heikki Kaitera katsoi, että  Malminkartanon suunnittelijoiden valinta on lopputuloksen kannalta ratkaiseva. Hän ei tyytynyt vain suomalaisiin arkkitehteihin, vaan hankki voimakkaasta vastustuksesta välittämättä brittiläissyntyisen arkkitehti Ralph Erskinen suunnittelemaan Malminkartanon keskuskorttelia. Erskinen osuutta Kaitera piti  myös korttelin kaupunkitilallisissa innovaatioissa merkittävänä.[7]

Yhteiskuntasuunnittelun Seura antoi vuoden 1981 tunnustuspalkintonsa samana vuonna äkillisesti menehtyneelle Heikki Kaiteralle. Seuran mukaan Kaiteran työtä kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin hyväksi voidaan pitää ainutlaatuisena ja esimerkillisenä. Palkinnon perusteluissa seura mainitsee muun muassa Kaiteran ansiot ulkomaisten vaikutteiden Suomeen tuojana, ihmiskeskeisen suunnittelun esitaistelijana ja ennakkoluulottomana kokeilijana. Suunnittelussaan hän teki hedelmällistä yhteistyötä eri alueiden asiantuntijoiden kuten esimerkiksi taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa.[2]

Helsingin kaupungin suunnitteluvirastossa työskennellyt arkkitehti Tuula Fleming arvioi Kaiteran työtä[7]:

”Kaiteralla oli yksi ajatus ylitse muiden ja se oli sekoittuminen. Malminkartano oli sekoittumisen varsinainen koekaupunki. Sveitsissä sekoittumista on tutkittu erityisen huolellisesti. Tänä päivänä sveitsiläiset tutkijat pitävät Heikki Kaiteraa idean uranuurtajana.”

Saman viraston arkkitehti Leena Tuomisen mukaan Kaitera toimi eräänlaisena lähetyssaarnaajana, joka kävi kaikissa hallintokunnissa puhumassa tavoitteistaan:

”Hän oli ilmiö. Jos hän sai torjuvan vastaanoton ja joutui vastakkaisten mielipiteitten sateeseen, niin seuraavana päivänä hän esiintyi ikään kuin ei olisi kuullutkaan mitään vastaväitteitä. Hän todella uskoi tavoitteeseensa ja hyvä että uskoi.”

Heikki Kaiteran ilmailuharrastus alkoi 15-vuotiaana Helsingin ilmailukerhossa. Aloitettuaan arkkitehtiopinnot hän liittyi Polyteknikkojen Ilmailukerhoon, jossa hän vaikutti aktiivisesti vielä valmistumisensa jälkeen. Hän suoritti ammattilentäjän tutkinnon ja toimi sekä purje- että moottorilennon opettajana.

Asemakaava-arkkitehtina toimiessaan Heikki Kaitera yhdisti lentoharrastuksensa ja työnsä. Hän teki lukuisia pienkonematkoja sekä Suomessa että ulkomailla ja valokuvasi matkoillaan arkkitehtikohteita ahkerasti. Ilmakuvauksesta muodostui hänen erikoisalansa.[8]