Hei, me lennetään!

Entinen taistelulentäjä Ted Striker (Robert Hays) traumatisoitui tuntemattomassa sodassa, minkä seurauksena hän on alkanut pelätä lentämistä. Traumansa vuoksi hän ei pysty pitämään työpaikkojaan, ja näin ollen myös hänen lentoemäntänä työskentelevä sodanaikainen tyttöystävänsä Elaine Dickinson (Julie Hagerty) jättää hänet. Voittaakseen Elainen takaisin Striker päihittää pelkonsa ja ostaa lipun Los Angelesista Chicagoon menevälle lennolle, jolla Elaine on työvuorossa. Lennon aikana Elaine kuitenkin torjuu miehen ehdotukset palata takaisin yhteen.[7]

Kun päivällinen on tarjoiltu, useat matkustajat sairastuvat, ja yksi matkustajista, tri Barry Rumack (Leslie Nielsen), käsittää, että kaikki kalaa syöneet matkustajat ovat saaneet ruokamyrkytyksen. Lentoemännät huomaavat, että koneen miehistö, mukaan lukien lentäjä Clarence Oveur (Peter Graves) ja perämies Roger Murdock (Kareem Abdul-Jabbar), ovat saaneet myös ruokamyrkytyksen, eikä koneessa ole jäljellä yhtään lentotaitoista ihmistä. Elaine ottaa yhteyttä Chicagon lennonjohtotorniin saadakseen apua, ja tornin työnjohtaja Steve McCroskey (Lloyd Bridges) ohjeistaa häntä aktivoimaan koneen autopilotin. Kyseessä on suuri puhallettava Otto-niminen nukke, joka voi viedä heidät Chicagoon, muttei laskeutua. Tri Rumack taivuttelee Strikerin lentämään konetta, mutta tämä tuntee paineen liian kovaksi ja konetyypin itselleen liian tuntemattomaksi.[7]

McCroskey tietää, että hänen on saatava joku muu ohjaamaan kone alas puhelimitse, ja kutsuu paikalle Rex Kramerin (Robert Stack). Striker ja Kramer taistelivat sodassa yhdessä, joten heidän on ensin voitettava yhteiset negatiiviset kokemuksensa. Koneen lähestyessä Chicagoa Striker alkaa hermostua yhä enemmän ja pystyy laskeutumaan vasta tri Rumackin kannustuspuheen jälkeen. Kramerin tarjotessa taustalla loputonta ohjevirtaa Striker saa pelkonsa voitettua ja onnistuu laskeutumaan turvallisesti. Vain muutama matkustaja saa vähäisiä vammoja, ja laskutelineetkin säästyvät suurilta vaurioilta. Strikerin rohkeus elvyttää Elainen rakkauden, ja pari suutelee toisiaan Oton painellessa samalla koneella takaisin yläilmoihin puhallettuaan itselleen ensin naiskumppanin.[7]

Suomalaisnimestä syntyi elokuvamaahantuojien keskuudessa muotivillitys, jossa monille toisiinsa liittymättömille kreisikomedioille annettiin samantapaisia nimiä: Hei me tehdään sitä (Can I Do It ... 'till I Need Glasses?, 1977), Hei me nauretaan (Kentucky Fried Movie, 1977), Hei me sabotoidaan (Utilities, 1981), Hei me leikellään (Jekyll and Hyde... Together Again, 1982), Hei, me pamputetaan (Police Squad! Help Wanted, 1982), Hei me rokataan! (This is Spinal Tap, 1984), Hei me vakoillaan (Scandalous, 1984), Hei me lusitaan (Doin’ Time, 1985), Hei me kuvataan (Hollywood in Trouble, 1986), Hei me sukelletaan (Going Under, 1991) ja Hei me folkataan (A Mighty Wind, 2003).