Hegeliläisyys

Hegeliläisyys on G. W. F. Hegelin alulle panema filosofinen suuntaus. Se voidaan tiivistää Hegelin tunnettuun lauseeseen: ”Mikä on järjellistä on todellista ja mikä on todellista on järjellistä”. Hegelin tavoitteena oli pelkistää todellisuus synteettisemmäksi ykseydeksi transsendentaalisen idealismin järjestelmän pohjalta.[1]

Metafysiikassa hegeliläisyys oli historiallisesti suuntautunutta absoluuttista idealismia. Hegel katsoi historian olevan dialektinen prosessi. Poliittisessa teoriassa Hegel painotti kollektivismia, yksilöitä kokonaisuuden osina. Kummatkin ajatukset vaikuttivat huomattavasti muun muassa marxilaisuuteen (dialektinen materialismi).[2]

Filosofinen menetelmä
G. W. F. Hegel (1770–1831) toimi filosofian professorina Jenan, Heidelbergin ja Berliinin yliopistoissa.

Hegelin filosofinen menetelmä perustui kaikkien käsitteiden ja asioiden triadiseen, kolmitasoiseen, kehitykseen (Entwicklung). Näin, hän toivoi, filosofia ei ollut ristiriidassa kokemuksen kanssa, vaan saattoi antaa kokemuksen tarjoamalle tiedolle filosofisen eli perimmäisen selityksen. Jos halutaan esimerkiksi tietää, mitä vapaus on, otetaan vapauden käsite sieltä, mistä se on alun perin löydettävissä, eli "villin ihmisen" rajoittamattomasta toiminnasta. Tällainen ihminen ei tunne tarvetta rajoittaa ajatteluaan, tunteitaan tai toimintapyrkimyksiään millään tavalla. Seuraavaksi havaitsemme, että "villi" on luovuttanut tämän vapauden ja vaihtanut sen vastakohtaansa, sivistyksen ja lain asettamiin rajoitteisiin, tai tyranniaan. Kolmanneksi, lain alla olevassa kansalaisessa havaitaan kolmas kehitystaso, vapaus korkeammassa ja täydemmässä merkityksessä kuin villillä – vapaus tehdä, sanoa ja ajatella monia asioita, jotka olivat "villin" saavuttamattomissa. Havaitsemme, että tässä kolmitasoisessa prosessissa toinen taso on ensimmäiseen nähden sen täydellinen vastakohta tai tuho, tai ”kumoaminen” (Aufhebung). Havaitsemme myös, että kolmas taso on ensimmäinen taso palautettuna itseensä korkeammassa, todellisemmassa, rikkaammassa ja täydemmässä muodossa.[1]

Näin nämä kolme tasoa ovat:

  • itsessään (An-sich)
  • (ulos) itsestään (Anderssein)
  • itsessään ja itselleen (An-und-für-sich)

Kolme tasoa seuraavat toisiaan kaikessa ajattelussa ja olemisessa, kaikkein abstrakteimmista loogisista prosesseista kaikkein monimutkaisimpiin konkreettisiin organisoidun mielen toimintoihin.[1]

Oppi kehityksestä

Logiikassa, joka oli Hegelille tosiasiassa metafysiikkaa, joudumme käsittelemään kehitysprosesseja, joiden kohteena on todellisuus abstrakteimmassa muodossaan. Hegelin mukaan logiikka käsittelee käsitteitä, joista on riistetty niiden empiirinen sisältö. Todellisuuden tutkimisen ensimmäinen vaihe koskee olemisen loogista käsitettä. Oleminen ei ole Hegelille staattinen käsite, niin kuin esimerkiksi Aristoteleelle. Se on olemukseltaan dynaaminen, koska sillä on tapana kumoutua ja sitten palata itseensä korkeammassa käsitteessä, tulemisessa.[1]

Aristoteleelle mikään ei ollut niin varmaa kuin se, että ”oleminen” on olemista, identtistä itsensä kanssa: kaikki on sitä mitä on. Hegel ei kieltänyt tätä, mutta lisäsi, että yhtä varmaa on, että kaikella on tapana tulla vastakohdakseen, ”ei-miksikään”, ja että kummatkin yhdistyvät tulemisen käsitteessä. Esimerkiksi, tiettyä pöytää koskeva totuus on, että se on pöytä. Hegelille yhtä tärkeää on totuus, että pöytä oli ennen pöydäksi tulemistaan puu, ja että siitä tulee tuhkaa. Koko totuus oli Hegelille siis, että puusta tuli pöytä ja siitä tulee tuhkaa. Siksi todellisuuden korkein ilmentymä on tuleminen, ei oleminen. Se on myös ajatuksen korkein ilmentymä, koska vasta silloin saavutamme täydellisimmän tiedon asiasta, kun tiedämme mitä se oli, mitä se on ja mitä se tulee olemaan — sanalla sanoen, kun tunnemme sen kehityksen historian.[1]

Samalla tavalla kuten ”oleminen” ja ”ei-mikään” kehittyvät korkeammaksi ”tulemisen” käsitteeksi, elämä ja mieli kehittyvät korkeammiksi muodoiksi itsestään. Hegelille se mikä kehittyy on eri tasoilla nimeltään eri. Alimmalla tasolla se on ”oleminen”, korkeammalla ”elämä”, ja vielä korkeammalla tasolla ”mieli”. Ainoa asia joka on aina läsnä on prosessi (das Werden) itse. Tätä prosessia voidaan kuitenkin kutsua nimellä ”henki” (Geist) tai ”idea” (Begriff). Sitä voidaan kutsua jopa Jumalaksi.[1]

Filosofian jaottelu

Hegelin mukaan kehitysprosesseja on tarkasteltava (1) itsessään; tämä on logiikan ja metafysiikan kohde; (2) itsensä ulkopuolella, luonnossa; tämä on luonnonfilosofian kohde; sekä (3) itsessään ja itselleen, mielessä; tämä on mielenfilosofian tai ”hengenfilosofian” (Geistesphilosophie) kohde.[1]

Luonnonfilosofia

Luonnossa idea joutuu toiseuden tilaan, jossa se on hukannut itsensä, koska se on menettänyt ykseytensä ja pirstaloitunut ikään kuin tuhansiksi sirpaleiksi. Ykseyden menettäminen on kuitenkin vain näennäistä, koska todellisuudessa idea on vain naamioinut ykseytensä. Filosofisesti tutkittuna luonto paljastaa itsensä yrityksinä, joissa idea on pyrkinyt tulemaan esiin toiseuden tilasta ja ilmaisemaan itsensä meille parempana, täydempänä, rikkaampana ideana, eli henkenä tai mielenä. Mieli on näin luonnon päämäärä. Se on myös luonnon totuus. Kaikki mikä on luonnossa realisoituu korkeammassa muodossa mielessä, joka tulee esiin luonnosta.[1]

Mielenfilosofia

Mielenfilosofian lähtökohtana on yksilöllinen, tai subjektiivinen, mieli. Tämä mieli on vain mielen ensimmäinen taso, mieli ”itsessään”. Toinen taso on objektiivinen mieli, eli laissa, moraalissa ja valtiossa objektifioitunut mieli. Kolmas taso on absoluuttinen mieli, tila jossa mieli kohoaa kaikkien luonnon ja instituutioiden asettamien rajoitusten yläpuolelle, ja on ainoastaan itsensä alainen taiteessa, uskonnossa ja filosofiassa. Mielen olemuksena on vapaus, ja sen on kehittyäkseen murtauduttava ulos luonnon ja inhimillisten instituutioiden asettamasta toiseudesta.[1]

Historianfilosofia

Hegelin tunnetuimpia ja helpoimmin ymmärrettäviä näkemyksiä ovat hänen ajatuksensa koskien valtiota, historiaa ja absoluuttista henkeä. Valtio oli Hegelille henki objektifioituna. Yksilö on intohimojensa, ennakkoluulojensa ja sokeiden mielijohteidensa vuoksi vain osittain vapaa, ja alistuu välttämättömyyden ikeen, vapauden vastakohdan, alle. Tämä ies ilmenee muiden oikeuksien, moraalin ja lopulta yhteiskuntamoraalin tunnustamisessa. Kaikkein perustavin instituutio on perhe. Perheet muodostavat kansalaisyhteiskunnan, joka on kuitenkin epätäydellinen organisoitumisen muoto verrattuna valtioon. Valtio on idean täydellisin yhteiskunnallinen ruumiillistuma, ja edustaa tällä kehitystasolla Jumala itseään. Valtio varustaa meille perustuslain, ja suhteessa muihin valtioihin kansainvälisen oikeuden. Matkallaan historiallisten vaiheiden kautta se kulkee ”historian dialektiikan” kautta.[1]

Hegelin mukaan perustuslaki on kansan kollektiivinen henki, ja että hallintovalta on tämän hengen ruumiillistuma. Jokaisella kansalla on yksilöllinen henkensä, ja suurin rikos on se, kun tyranni tai valloittaja tukahduttaa kansakunnan hengen. Sota on poliittisen edistyksen välttämätön osa. Se on kriisi eri valtioissa ruumiillistuneen idean kehittymisessä, ja tästä kriisistä kehittyy tai selviytyy voittajana paras valtio. Historiallisen kehityksen pohja on siis rationaalinen, koska valtio on järjen ruumiillistuma henkenä. Kaikki historian näennäisesti satunnaiset tapahtumat ovat todellisuudessa tasoja valtiossa ruumiillistuneen suvereenin järjen loogisessa kehityksessä. Intohimot, mielijohteet, kiinnostukset, luonteet ja persoonallisuudet ovat kaikki joko järjen ilmaisuja tai välineitä, jotka järki muokkaa omaan käyttöönsä. Meidän kauttamme järki pyrkii toteuttamaan itseään täydellisessä vapaudessa.[1]

Tämän seurauksena myös historia on ymmärrettävä puhtaasti rationaalisena. Korkeimmalla tasolla tarkasteltuna historiassa näyttäytyy kolme kehitystasoa. Itämainen monarkia (ykseyden tila, vapauden tukahduttaminen), kreikkalainen demokratia (laajentumisen tila, jossa vapaus on menetetty epävakaalle demagogialle), ja kristillinen perustuslaillinen monarkia (joka edustaa vapauden jälleenliittämistä perustuslailliseen hallintoon).[1]

Absoluuttisen hengen filosofia

Valtiossakin mieli on rajoitettu muiden mielien alaisuuteen. Vapauden saavuttamisprosessin viimeinen askel on se, jossa absoluuttinen mieli alistaa itsensä pelkästään itselleen taiteessa, uskonnossa ja filosofiassa. Taiteessa mieli tarkastelee itseään intuitiivisesti. Tämä realisoituu taiteessa, kun taide antautuu mielen tai idean toteutumisen välineeksi.[1]

Uskonnossa henki tuntee oman ylemmyytensä suhteessa äärellisiin, rajallisiin asioihin. Myös uskonnossa, kuten valtiossakin, on kolme historiallista tasoa, itämainen uskonto, joka liioitteli äärettömyyden ideaa, kreikkalainen uskonto, joka antoi liiallisen painon äärelliselle, ja kristinusko, joka edustaa äärettömän ja äärellisen yhtymistä. Absoluuttinen henki, filosofiana, nousee sille asetettujen rajoitusten yläpuolelle, ja saavuttaa kaiken totuuden järjen alaisuudessa. Mitä totuuksia taide ja uskonto sisältävätkään, ne sisältyvät filosofiaan, korkeimpana tasona ja vailla mitään rajoituksia. Filosofia on näin ”korkein, vapain ja viisain vaihe subjektiivisen ja objektiivisen hengen yhtymisessä, ja kaiken kehityksen päämäärä”.[1]

Hegelin vaikutus

Hegelin alulle panemalla ja osittain toteuttamalla filosofisella synteesillä on ollut kauaskantoinen vaikutus. Filosofia, joka otti tehtäväkseen järjestää kaikki tiedonalat abstraktista logiikasta historianfilosofiaan kolmitasoisen kehityksen alaisuuteen, oli suuruudessaan houkutteleva kaikille metafyysisesti suuntautuneille filosofeille.[1]

Hegelin suuri vaikutus johtuu osittain kuitenkin myös eräistä muista seikoista. Hänen filosofiansa oli koko 1800-lukua luonnehtineen kollektivismin korkein ilmentymä. Erityisesti teologiassa Hegel mullisti tutkimusmenetelmät. Hänen kehitysajattelunsa soveltaminen raamattukritiikkiin ja historiantutkimukseen on ilmeistä, kun nykyaikaisen teologian henkeä ja tarkoitusperiä verrataan 1800-luvun ensimmäisen puoliskon teologisen kirjallisuuden vastaaviin. Monilla tieteenaloilla ja kirjallisuudessa olemisen kategorian korvautuminen tulemisen kategorialla on ilmeistä ja samoin seurausta Hegelin menetelmän vaikutuksesta. Poliittisessa taloustieteessä ja politiikan tutkimuksessa Hegelin kollektivistinen käsitys valtiosta korvasi 1700-luvulta perityn individualistisen käsityksen.[1]

Hegeliläiset koulukunnat
Pääartikkelit: Vanhahegeliläisyys, nuorhegeliläisyys ja uushegeliläisyys

Hegelin välittömät seuraajat Saksassa jaetaan yleensä vanhahegeliläisiin eli hegeliläiseen oikeistoon ja nuorhegeliläisiin eli hegeliläiseen vasemmistoon.

Vanhahegeliläiset kehittivät Hegelin ajattelua pitäen lähtökohtanaan hänen järjestelmänsä niitä puolia, jotka olivat sopusoinnussa kristillisen teologian kanssa. Vanhahegeliläisiin lukeutuivat muun muassa Karl Friedrich Göschel, Johann Philipp Gabler, Johann Karl Friedrich Rosenkranz ja Johann Eduard Erdmann.

Nuorhegeliläiset korostivat Hegelin järjestelmän epäkristillisiä piirteitä, ja kehittivät erilaisia materialistisia, sosialistisia, rationalistisia ja panteistisia ajatuksia. Heihin lukeutuivat Ludwig Feuerbach, J. P. F. Richter eli Jean Paul, Karl Marx, Bruno Bauer ja Otto Strauss. Max Stirner liikkui nuorhegeliläisissä piireissä, mutta rakensi oman filosofisen järjestelmänsä paljolti suuntautuneeksi näitä ajattelijoita vastaan. Marx puolestaan katsoi myöhemmin kääntäneensä hegeliläisen ajattelun ylösalaisin, tai ”jaloilleen”.

J. V. Snellman (1806–1881) on suomalaisen hegeliläisyyden merkittävin edustaja.

Isossa-Britanniassa hegeliläisyyttä edustivat 1800-luvulla brittiläiset idealistit, kuten James Hutchison Stirling, Thomas Hill Green, William Wallace, John Caird, Edward Caird, Richard Lewis Nettleship, J. M. E. McTaggart ja J. B. Baillie. Brittiläinen hegeliläisyys liittyi paljolti poliittisiin päämääriin.

Yhdysvalloissa hegeliläisyyttä edustivat Thomas Watson ja William T. Harris. He saivat vaikutteita ennen kaikkea T. H. Greeniltä, ja heidän hegeliläisyytensä suuntautui ennen kaikkea vallalla ollutta pragmatismia vastaan.

Suomessa hegeliläisyys oli vallitseva filosofia 1800-luvulla. Hegeliläisyyttä seurasi muun muassa J. V. Snellman. Hän kuitenkin korosti valtion sijasta kansakunnan ja kansallishengen merkitystä sivistyksen edellytyksenä.[3]

Norjassa hegeliläisiä olivat erityisesti Poul Martin Møller ja Marcus Jacob Monrad.[4] Tanskassa hegeliläisiä olivat puolestaan Johan Ludvig Heiberg ja Hans Lassen Martensen, kun taas Søren Kierkegaard tunnetaan hegeliläisyyden vastustajana.[5] Ruotsissa Hegeliä vastusti Erik Gustaf Geijer. Hegeliläisyyden aikana pohjoismainen filosofinen yhtenäiskulttuuri hajosikin, ja filosofia alkoi kehittyä eri Pohjoismaissa eri suuntiin.[4]

Puolassa hegeliläisiä olivat muun muassa Karol Libelt, August Cieszkowski ja Józef Kremer. Italiassa ja Ranskassa 1800-luvun loppupuolen johtavia hegeliläisiä olivat Benedetto Croce ja Étienne Vacherot. Katolilaisia hegeliläisyydestä vaikutteita saaneita filosofeja olivat muun muassa Georg Hermes ja Anton Günther. Hegeliläisyys inspiroi myös Giovanni Gentilen aktualistisen idealismin filosofiaa ja fasismia. Hänen mukaansa ihmiset saavat motivaationsa aatteista ja yhteiskunnallinen muutoksen saavat aikaan johtajat.lähde?

Katso myös

Lähteet
  1. Hegelianism Catholic Encyclopedia. Viitattu 12.11.2007. (englanniksi)
  2. Hegelianism The Ism Book. Viitattu 12.11.2007. (englanniksi)
  3. J. V. Snellman – kansallisfilosofi ja aatteen mies Ajastaika 1/2007. Arkistoitu 12.11.2007. Viitattu 12.11.2007.
  4. Follesdal, Dagfinn: ”Scandinavia, philosophy in”. Teoksessa Craig, E. (toim.): Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998.
  5. McDonald, William: Søren Kierkegaard Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 12.11.2007. (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.