Havainto

Havainto on havaitsemalla tehty huomio tai mielle todellisiksi tajutuista asioista, erityismerkityksessä tutkimistarkoituksessa tehty huomio.[1]

Yleensä havainnolla tarkoitetaan asiaa, jota ei ole vain aistittu, vaan erityisesti pantu merkille. Sillä on keskeinen osa luonnontieteellisessä menetelmässä. Esimerkiksi mitattaessa mitä hyvänsä suuretta ei yksittäiselle havainnolle aseteta kovin suurta painoarvoa. Jos esimerkiksi halutaan mitata johonkin kappaleeseen kohdistuva voima, mittaus suoritetaan tyypillisesti useita kertoja peräkkäin, ja tulokseksi kirjataan havainnoista laskettu keskiarvo. Myös muilla tunnusluvuilla kuten mediaani, moodi ja keskihajonta on usein käyttöä, kun havainnoista halutaan tehdä johtopäätöksiä.

Havaitseminen on aktiivista toimintaa, jossa sen vastaanottaja luo mielikuvaa ympäristöstään. Aistihavaintojen perusteella vastaanottaja tekee ympäristöstä omaehtoisen tulkinnan. Hahmopsykologian mukaan havainto on ajattelun tuloksena syntynyt viestisisällön jäsentymä. [2]

Aistimuksen ja havainnon erottaminen toisistaan

Alkuaan aistimusta pidettiin ärsykkeenä, josta havainto muodostuu. 1900-luvun hahmopsykologia erotti aistimuksen ja havainnon: aistimus on ikään kuin äänilevyn pinnassa oleva uurre, ja havainto on laitteesta kuultu sävelmä. Erityisesti fenomenologia korostaa havaitsijan elämyssisällön omaperäisyyttä. Tämän vastakohtana taas on behavorismi, joka kiistää, että havaitsijan tulkinnoilla aistihavainnosta olisi tieteellistä arvoa. Behaviorismin kannattajat näkevät aistimuksen ja havainnon suhteessa ärsyke–reaktio-suhteen. Havaintotutkimusta tehdään kuitenkin näillä vastakkaisilla tahoilla lähes samoin menetelmin, ja behavioristitkin myöntävät, että ihmisen havaintoja on vaikea ulkoisesti tulkita. [2]

Havaintotyyppejä

Behavioristisesti määriteltyjä havaintotyyppejä ovat esimerkiksi detektio (ärsykkeen esiintyminen tai esiintymättömyys havainnossa), diskriminaatio (eri ärskykkeiden erottaminen toisistaan) ja indentifikaatio (tunnistaminen kun esimerkiksi koira tunnistaa isäntänsä). Havaintoon liittyy myös havaitsijan arviota: omenat tulkitaan omenoiksi vaikka niissä olisi eri muotoja. [2]

Tanskalainen Edgar Rubin on 1900-luvun alkupuolella kehittänyt kuvio–tausta-jäsennyksen: näköhavaintoon voi suuresti vaikuttaa se, minkä värisellä taustalla havaittava kohde on. Samaan aikaan hahmopsykologiassa kehitettiin Max Wertheimerin hahmolait: havainnon kokonaisrakenteet eli hahmot määräytyvät läheisyyden, samankaltaisuuden, umpinaisuuden, symmetrian ja vastaavien sääntöjen mukaan. Nämä tutkimukset osoittivat, että jokainen havainto (hahmo) on riippuvainen siihen liittyvistä (samanaikaisista tai sitä edeltäneistä) ärsykkeistä. Näitä nimitetään viitekehykseksi.[2]

Oikeudenkäynneissä luotetaan usein silminnäkijöiden todistukseen. Kokeellisesti on kuitenkin todistettu, että silminnäkijöiden todistukset ovat usein epäluotettavampia kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi etäisyys kohteeseen, valaistus tai kohdehenkilön aurinkolasit voivat aiheuttaa virheitä. [3]

Ajan havaitseminen

Psykologiassa ajan havaitsemisen ilmenemismuodot ovat peräkkäisyys ja kesto. Ajan havainnot muodostuvat näiden yhdistelmästä. Kaikki organismit ovat mukautuneet tapahtumien peräkkäisyyteen. Ihmisen fysiologiassa tämä näkyy esimerkiksi yötyöntekijän vaikeutena siirtyä toiseen työvuoroon. Venäläinen Ivan Pavlov osoitti jo vuonna 1912, että ajan ehdollistaminen oli mahdollista, kun hän siirsi koiriensa ruokinta-aikoja ehdollistamalla ne muunlaiseen ärsykkeeseen. Ehdollistuminen perustuu toistoon. [2]

Nykyhetken havaitseminen on siinä läsnä olevan ärsykkeen kokemista. Psykologinen nykyhetki on peräkkäisten havaintojen sarja, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan ilman “välimuistia”. Kun tapahtuman kesto on enemmän kuin muutamia sekunteja, sen seuraamiseen tarvitaan muistin apua. [2]

Tilan havaitseminen

Tilan eli avaruuden havaitseminen on itseä ympäröivien esineiden kolmiulotteista paikantamista aistimalla. Se tehdään liikkumalla ja eri aistielimillä. Liikunnan aistimet antavat kinesteettistä tietoa varsinkin omasta kehosta ja sen liikkeistä ja tämä tieto hyödyttää tilan havainnointia. Mahdollisesti tieto on epätäydellistä, mutta havaintokyky täydentää sitä niin että voimme arvata esimerkiksi toisen ihmisen näkymättömissä olevan puolen. Esine näyttää lähietäisyydeltä nähtynä olevan kooltaan ja muodoltaan muuttumaton. Kolmiulotteisen havainnon pohjana on tarkka perspektiivin taju. Tilan havainnointi saattaa olla monista eri syistä virheellistä, varsinkin silloin kun aistit antavat siitä vain vähän tietoa. [2]

Liikkeen havaitseminen

Psykologiassa oli aikaisemmin erimielisyyttä siitä, onko erillistä liikkeen havainnointia olemassa vai onko se vain sarja peräkkäisiä ja ajallisesti lähekkäisiä aistimuksia. Hahmopsykologiassa on stroboskoopilla todettu puhtaan liikkeen eli phi-liikkeen olemassaolo. Jo ennen elokuvan keksimistä voitiin kokeellisesti syöttää näköhermoille keinotekoista liikettä, joka perustui peräkkäisiin liikkumattomiin kuviin. Kokeet osoittivat, ettei liikkeen katkonaisuus haitannut liikkeen vaikutelmaa. Silmässä ei kuitenkaan ole sellaista sulkijalaitetta, jolla elokuvakoneessa tarvitaan, joten ilmiö vaati tarkempaa analysointia. Silmässä on pitkälle kehittynyt liikkuvan kohteen projektiivisen geometrian järjestelmä. Erityisen hyvin se havaitsee suoraan kohti tulevan tai suoraan loittonevan kohteen. [2]

Värien havaitseminen

Värien havaitsemisella tarkoitetaan silmän kykyä erotella valonsäteitä niiden intensiteetin, taajuuden ja koostumuksen suhteen. Värit erottuvat toisistaan niiden aallonpituuden spektrin perusteella, mutta harmaan sävyt, jotka ovat epäkromaattisia, erotetaan heleyden perusteella. Näköaisti tuottaa tietoa myös pinnan rakenteesta ja kolmiulotteisuudesta. [2]

Katso myös

Lähteet
  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Hašek-juuri), s. 1639–1648, art. Havainto. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6.
  3. Rikoksen silminnäkijän väitteet voivat olla epäluotettavia, vaikka havainto tehtäisiin 5 metrin päässä. Helsingin Sanomat 12.12.2018. Viitattu 30.6.2020.

    Aiheesta muualla
    • Bogen, Jim: Theory and Observation in Science The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
    • Lammenranta, Markus: Havainto Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
    • Birnbaum, Daniel: Läpitunkeva katse. Suom. Marita Salminen. niin & näin 4/1997, 36–41.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.