Hattupuolue

Vuosien 1738–1739 säätyvaltiopäivillä hatut onnistuivat maamarsalkka Carl Gustaf Tessinin aloitteesta syrjäyttämään Arvid Hornin ja miehittämään valtaneuvoston omilla miehillään, joista keskeisimmäksi nousi Anders Johan von Höpken, puolueen perustajan poika. Valtaneuvoksista, jotka olivat nimitetyt elinajakseen, Arvid Horn erosi vapaaehtoisesti.

Koska parlamentarismi ei ollut demokraattista, vaan säätyihin perustuvaa, ei myssyvirkamiehillä ollut poliittisesti virkanimitettyinäkään velvollisuutta erota ja jättää paikkaansa uusille hattuvirkamiehille. Tämän vuoksi myssyjen erottaminen tapahtui painostamalla heitä rikossyytteillä ja tutkimalla heidän aikaisempia virkatoimiaan tarkasti.

Koska Ruotsin valtiopäivillä keskeinen valtiovarainvalta ja ulkopoliittinen valta keskittyi salaiseen valiokuntaan, johon ei valittu talonpoikaissäädyn edustajia ja koska hattupuolueella oli enemmistö niin aatelissäädyssä kuin porvarissäädyssä eivät pappissäädyn myssyt kyenneet vastustamaan salaisessa valiokunnassa valmisteltua sotapolitiikkaa.

Hattujen ulkopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena oli Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen, toisin sanoen Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle menetettyjen alueiden saaminen takaisin. Hatut ihailivat Ranskaa ja sen kulttuuria (heistä käytettiin toisinaan nimitystä ”ranskalainen puolue”), joten oli johdonmukaista, että suunnitelmissa olevan Venäjän vastaisen sodan liittolaiseksi valittiin Ranska. Myös Ranskan intressissä oli tuolloin Venäjän heikentäminen, sillä Keski-Euroopassa riehui Itävallan perimyssota, jossa Ranska ja Venäjä kuuluivat eri liittokuntiin.

Hatut käynnistivät sotavalmistelut vuonna 1739, ja Ranskasta alkoi virrata rahaa Ruotsin sotakassaan. Eversti Jean Louis Bousquet'n ja Ernst Gustaf von Willebrandtn komentamat värvätyt rykmentit, joissa kummassakin oli 800 sotilasta, siirrettiin Ruotsista heinä-elokuuksi Suomeen, jotta sotaa aloitettaessa olisi ollut valmiita varuskuntajoukkoja kantajoukkona valmiina korvaamaan Ruotsin armeijan Suomessa olevien asevelvollisten hidasta liikekannallepanoa. Eversti Ernst Gustaf von Willebrandtilla oli alkuvaiheen lopuksi komennossaan 400 sotilasta Lappeenrannassa ja Savonlinnassa sata, kun taas eversti Jean Louis Bousquet'n komentoon kuului 1 100 sotilasta Haminassa. Venäläisten saatua tiedon Ruotsin joukkojensiirrosta, he siirsivät Viipuriin 6 000 sotilasta ja alkoivat kenttälinnoittamaan Sorvalin saarta ja Neitsytniemeä.[5]

Sotaa valmisteltiin myös Venäjän vastaisella propagandalla, jotta kansa saataisiin sopivan sotaisaan mielentilaan. Venäjän keisarikunnan hallitsija Anna Ivanovna kuoli 28. lokakuuta 1740 ja Venäjällä alkoi vallanvaihdos, koska perijä, Iivana VI, oli vasta kahden kuukauden ikäinen.[6]

Ruotsin kuningaskunnan valtaneuvosto käsitteli uutta Venäjän keisarikunnan vastaista sotaa. Valtaneuvoston viidestätoista jäsenestä kahdeksan kannatti Venäjän-sotaa ja seitsemän vastusti sitä. Koska kuitenkin sodan kannattajien puolella oli myös kuningas Fredrik I, jolla oli kaksi ääntä, äänestyksessä sota aloittaminen voitti äänin 10–7. Venäjällä vallan alaikäiseltä Iivana VI:lta kaapannut Pietari I:n tytär Elisabet ei tuntenut mitään kiitollisuudenvelkaa Ruotsille, vaan puolusti päättäväisesti Uudenkaupungin rauhan tuloksia.

Karjalan ja Baltian aluejako 1600-luvulla. Laatokan Karjala ja Karjalankannaksen itäosat ovat Käkisalmen lääniä. Inkerinmaa on pääasiassa savolaistan asuttamaa nykyistä Pihkovan alueen pohjoisosaa Etelä-Kannakselta Suomenlahden etelärannalle. Eestinmaa on Viron pohjoisosa, joka yhdistettiin Liivinmaan pohjoisosan kanssa hallinnollisesti Eestinmaaksi vasta 1917 helmikuun vallankumouksessa, koska Virolle myönnettiin autonomia.

Ruotsin valtaneuvosto päätti sodan ohessa myös sodan tavoitteista. Tavoitteena oli saada takaisin Viipuri ja Ruotsin menettämä muu Karjala, muun muassa Laatokka, Pähkinälinna sekä pohjoiset alueet Vienanjokea myöten, Nevajoki, Pietari, Kronstadt, Eestinmaa, nykyään Keski- ja Etelä-Viroon sekä Pohjois-Latviaan kuuluva Liivinmaa sekä runsaasti sotakorvauksia lupaukseksi Ruotsin kansalle aloitettavasta sodasta.

Kahden venäläisen sotilaan kiinniottama ja murhattu kuriirina toiminut henkivartiokaartin majuri Malcom Sinclair (1690–1739).

Venäjän keisarikunnan Tukholman suurlähettilälle annettiin 28. heinäkuuta 1741 sodanjulistus, jossa sodan syynä, casus bellinä, olivat Venäjän keisarikunnan sekaantuminen Ruotsin kuningaskunnan sisäisiin asioihin, leivänvientikielto Venäjältä Ruotsiin sekä Osmanien valtakunnasta palaamassa olleen ruotsalaisen kuriirin, henkivartioston majurin, Malcom Sinclairin, surmaaminen 17. kesäkuuta 1739. Sinclair oli ollut toimeenpanemassa kirjeenvaihtoa, jonka tarkoituksena oli solmia liitto Osmanien valtakunnan ja Ruotsin kuningaskunnan kesken.

Vuosina 1741–1743 käyty sota tunnetaan historiassa nimellä hattujen sota. Se tunnetaan myös yhtenä Ruotsin sotahistorian suurimmista epäonnistumisista. Hatut pystyivät kuitenkin taitavin poliittisin manööverein säilyttämään poliittisen johtoasemansa, varsinkin kun oppositiossa olevat myssyt olivat huonosti järjestäytyneitä. Vuoden 1746 säätyvaltiopäivillä hatut onnistuivat hiljentämään myssyt jopa niin tehokkaasti, että tätä on myöhemmin tulkittu hattujen vallankaappaukseksi. Myöskään kuninkaista ei ollut vastusta heille: Fredrik I oli vanha ja välinpitämätön mies, ja vuonna 1751 valtaistuimelle noussut Aadolf Fredrik oli luonteeltaan liian lempeä, jotta olisi pystynyt menestymään kovissa poliittisissa vehkeilyissä.

Entinen Sveaborg eli ”Ruotsinlinna”, nykyinen Suomenlinna, Kustaanmiekasta kuvattuna.

Tappiollisen ”hattujen sodan” jälkeen hatut pyrkivät korjaamaan tapahtunutta vahinkoa vahvistamalla Suomen puolustusta. Päätettiin rakentaa Sveaborgin merilinnoitus, ja rakennustöiden johtoon asetettiin hattujen suurimpiin kykyihin kuuluva Augustin Ehrensvärd.

Karl Peter Ulrich Venäjän keisari Pietari III:na.

Hattupuolueen perustavoitteiden vastaisesti hallitus solmi Venäjän kanssa salaisen liittosopimuksen 25. kesäkuuta 1745. Venäjä maksoi Ruotsille siitä, että tämä oli valmis puolustamaan Venäjän keisarikunnan kruununperillisen Karl Peter Ulrichin eli Pietari III:n oikeuksia Slesvig-Holsteinin osaan, joka oli herttuakuntaa. Sopimus oli ulkopoliittiselta luonteeltaan Tanskan vastainen, mutta se oli Venäjään suosivana epätavallinen hattujen politiikan tulokseksi.

Hatut kannattivat merkantilistista kauppapolitiikkaa, joka suojasi ruotsalaisia porvareita epämieluisalta ulkomaalaiselta kilpailulta.[1] He tukivat 1750-luvulla kotimaista teollisuutta ja olisivat ehkä saaneet aikaan taloudellista kasvua, elleivät olisi jälleen tehneet uutta raskaan sarjan poliittista virhettä.

Vuonna 1757 Ruotsi päätti nimittäin jälleen lähteä sotaan, tällä kertaa Preussia vastaan. Tämä sota tunnetaan Ruotsin historiassa nimellä Pommerin sota, ja se oli osa suurempaa maailmanlaajuista seitsenvuotista sotaa, eräänlainen valistusajan maailmansota, jota käytiin sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa.

Ruotsille sota merkitsi lähinnä suuria miestappioita ja suuria kuluja. Ruotsin valtionkassa tyhjeni, joten lisää rahaa piti hankkia painamalla runsaasti (katteettomia) seteleitä. Tästä seurasi korkea inflaatio, ja lopulta kansan tyytymättömyys johti siihen, että hatut menettivät valta-asemansa myssyille vuonna 1765. Hattujen 27 vuotta kestänyt valtakausi päättyi.

Tuloksena oli varustelun keskeyttäminen ja valtion rahapolitiikan vakauttaminen. Sveaborgin loppuun rakentaminen keskeytettiin ja Augustin Ehrensvärd kutsuttiin kotiin. Hattupuolueen politiikasta laadittiin selvityksiä ja 1766 Ruotsissa annettiin sanan vapauttava painovapausasetus, joka lisäsi poliittista kritiikkiä, mutta jota kykenivät käyttämään erityisesti hyväkseen niin hattupuolue kuin hovipuoluekin nyt myssypuoluetta vastaan pyrkien aikaansaamaan Ruotsin valtiopäivien koolle kutsumisen. Kuningas Aadolf Fredrik pyrki myös valtiopäivien koolle kutsumiseen tekemällä lakon ja kieltäytymällä vahvistamasta päätöksiä.

Kruunprinssi Gustav isänsä läsnä ollessa tätä paremmin ruotsia osaavana luki Aadolf Fredrikin julistuksen, jossa tämä ilmoitti, että koska hallitus ei halunnut kutsua valtakunnan hädän johdosta valtiopäiviä koolle ja koska hän tiesi valtakunnassa vallitsevan hädän suuruuden on tämä kaikki täyttänyt maan isänä sydämen levottomuudella ja kiukulla. Täten kuninkaan oli pakko julistaa luopuvansa hallitustaakasta, joka käy sietämättömäksi puutteen aiheuttamien kyynelten ja valtakunnan päivittäisen heikentymisen takia sillä varauksella, että uskolliset neuvoantajat, valtakunnan säädyt aikanaan kokoontuvat ja paljastavat ne syyt, jotka ovat saaneet hänet luopumaan valtakunnan hallinnosta toistaiseksi. Kuningas kielsi vakavasti nimensä käytön päätöksissä, jotka neuvoskamari mahdollisesti tekee.

Kuningasta vaadittiin perumaan päätöksensä, mutta tämä käänsi tuolinsa toisin päin osoittaen, että valtaistuin on tyhjä ja että hän ei allekirjoita hallituksen päätöksiä. Hallitus ilmoitti jatkavansa todeten, että kuningasta ei tarvita, vaan hänen allekirjoituksensa korvataan leimasimella. Monien virastojan ja kollegioiden jäsenet, joista monet olivat hattupuolueen kannattajia ilmoittivat, että he eivät toimeenpane päätöksiä, jotka on vahvistettu leimasimella eikä Aadolf Fredrikin omalla allekirjoituksella.

Koska tilanteesta seurasi hattupuolueen sotilasvallankaappauksen vaara, pyrittiin varmistamaan Tukholman varuskunnan uskollisuus valtaneuvostolle korottamalla palkkoja ja kaksinkertaistamalla ruoka-annokset. Valtiokonttori kuitenkin turmeli tämän kieltäytymällä maksamasta ylimääräistä, jonka vuoksi Tukholman varuskunnan joukot eivät tehneet mitään. Kuusi vuorokautta kestäneen allekirjoituslakon jälkeen valtaneuvosto suostui valtiopäivien koolle kutsumiseen ja monarkistinen hovipuolue voitti.

Jotta valtiopäivillä olisi ollut mahdollisimman vähän valtiopäivämiehiä, erityisesti hovipuolueen edustajia läsnä, järjestettiin valtiopäivät Norrköpingissä toukokuussa 1769. Sinne tuli kuitenkin käytännössä koko hovi, Ranskan, Venäjän, Tanskan, Preussin ja Britannian suurlähettiläät, jonka vuoksi majoituksen järjestäminen pienessä Norrköpingissä kävi vaikeaksi.

Koska hattupuolue voitti puhemiesvaalit ja aatelissäädyssä maamarsalkaksi valittiin Fredrik Axel von Fersen ja hatut saivat johtoaseman valtaneuvostossa ja valtiopäivillä, päätettiin valtiopäivät siirtää Tukholmaan, koska perustelun mukaan siellä ovat myös päätöksentekoon liittyvät asiakirjat arkistoituina. Valtiopäivät palauttivat hattupuolueen kannattajilta myssypuolueen vallana aikana poistettuja etuuksia. Augustin Ehrensvärd komennettiin takaisin Sveaborgiin, ylennettiin kreiviksi sekä kutsuttiin Serafiimiritarikunnan jäseneksi.

Valtiosäädyiltä vallan 1772 vallan kaapannut kuningas Kustaa III haarniskassa 1773.

Aadolf Fredrik kuoli 12. helmikuuta 1771, minkä jälkeen 13. helmikuuta 1771 kruuninprinssi Gustav vahvistettiin seuraavaksi kuninkaaksi valtaneuvostossa. Kolme ruotsalaista kuriiria lähetettiin Ranskaan pyytämään kruununprinssi Gustavilta allekirjoitusta hallitsijanvakuutukseen. 1. maaliskuuta kuriirit saapuivat Pariisiin ja Ruotsin kuningaskunnan Pariisin suurlähettiläs Gustav Philip Creutz tavoitti kruurunprinssi Gustavin, joka oli kreivitär Septimanie de Egmontin aitiossa katsomassa oopperaesitystä Pyramus ja Thisben. Kruununprinssi Gustavista tuli 25-vuotiaana kuningas Kustaa III.

Vähitellen hattupuolueen ja myssypuolueen kannatus heikkeni, kun alamaiset alkoivat vaatia alempien säätyjen vaikutusvaltaa ja järjestäytyvät hovipuolueeseen monarkian tueksi sekä ylimystön vastustamiseksi.

Kustaa III kaappasi vallan säätyjen valtiopäiviltä 1772, jolloin Ruotsista tuli itsevaltainen, mutta alempien säätyjen suosioon tukeutuvat valistuksenaikainen monarkia. Tämä aikakausi päätti säätyvaltaisen esiparlamentaristisen vuodesta 1719 alkaneen puoluevallan kauden, jota puolueet itse nimittivät vapauden ajaksi.

Kustaa III kuoli attentaatissa teatterissa ja hänen seuraajansa Kustaa IV Aadolf hävisi Suomen sodassa Venäjän keisarikunnan ja Ranskan keisarikunnan vastaisella politiikallaan Suomen joutuen itse vallankaappauksen kohteeksi, joka toi Ruotsille vuoden 1812 politiikan sekä nykyisen Bernadotte-suvun hallitsijanvaltaa käyttämään.