Harmoisten sairashuoneen joukkomurha

Kuhmoisissa taistelu oli 10. maaliskuuta kiivaimmillaan. Seutu oli Tampereen itäisin suoja-alue. Punaiset pyrkivät valtaamaan kirkonkylän, mutta epäonnistuivat lopulta aikeessaan. Pitäjän etelälaidalla Harmoisten kylässä oli kylän sairashuone järjestetty punakaartin sairaalaksi, jonka väitetään toimineen ”vasemmistolaisen Punaisen Ristin” alaisuudessa.[4]

Tämän kertomuksen ”vasemmistolainen Punainen Risti” on organisaationa täysin tuntematon eikä sitä esiinny missään muussa yhteydessä. Alun perin punaiset olivat harkinneet turvauduttaisiinko kansainvälisen Punaisen Ristin apuun, mutta lopulta päätettiin tulla toimeen ilman ja perustettiin oma järjestö, joka ei ollut riippuvainen porvarillisista lääkäreistä. Työväen Järjestyskaartia varten oli jo 8. marraskuuta 1917 perustettu lääkintähuoltoelin nimeltään Ensi-Avun Osasto, jonka toiminta jäi kuitenkin vähäiseksi. Suomen Punaisen Kaartin yleisesikunnan varsinaisessa järjestämiskokouksessa 5. helmikuuta 1918 perustettiin yleisesikunnan jaostoksi ambulanssiosasto, jonka päälliköksi määrättiin levyseppä F. A. Hyrsky. Ambulanssiosasto oli raha-asioissa sekä hallinnollisesti intendenttilaitoksen alainen ja siirrettiin ylipäällikkö Eero Haapalaisen käskystä yleisesikunnan alaisuuteen 22.2.1918 [5]

Punakaartin Ensiavun ja Punaisen Ristin välillä vallitsi eräänlainen kilpailuasetelma. Ensiapu pyrki itsenäisyyteen SPR:n ja suomalaisten lääkärien suhteen, joskin Lahdessa huonolla menestyksellä. Rosénin mukaan punakaartin haavoittuneet ja sairaat, myös venäläiset, alkoivat itse pyrkiä ensiapuosastojen ohi Punaisen Ristin lääkärien ja sairaaloiden potilaiksi. Osapuolten välejä heikensi edelleen Helsingissä helmikuun alussa 1918 tapahtunut lääketieteen kandidaatti Gösta Schybergsonin murha. Ylipäällikkö Haapalainen julkaisi 31. tammikuuta tiedonannon punakaarteille tähdentäen SPR:n luvanneen hoitaa puolueettomasti molempien osapuolten haavoittuneita, mutta siitäkään huolimatta ei vältytty erilaisilta selkkauksilta.^lähde?

Sodan alussa punakaarti omaksui periaatteen, että molempien osapuolten haavoittuneita tuli hoitaa puolueettomasti. Vaikka punakaarti oli eräin paikoin muun muassa keskisen rintaman alueella suosiollinen SPR:lle, niin punakaartin Lahden rykmentin, jonka joukot taistelivat myös täällä Harmoisissa, johtajien asenne oli ehdottoman kielteinen. SPR:n Lahden osaston toiminta vaikeutui jo heti alussa, kun yhteistyöstä lääkärien kanssa ei päästy sopimukseen.[6]

Kalmin pataljoonan 1. komppania oli kiertämässä Kuhmoisten punaisten selustaan ja osa joukosta hyökkäsi yllättäen kylään, josta punakaarti joutui perääntymään. Sairashuoneeseen jäi 13 haavoittunutta ja muutamia sanitäärejä. Noin viideltä iltapäivällä saapui paikalle osasto valkoisia. Joukkoa johti ylioppilas Artturi Paimela ja mukana oli 1. komppanian vääpeli fil. maist. Albert Gyllenbögel. Teloitukset aloitettiin välittömästi. Eloonjääneen punakaartilaisen mukaan ampujat kehottivat ”Valmistautumaan siirtymään helvettiin, sillä kuolema tulee 5 minuutin kuluttua!” Piiloutuneet sairaanhoitajat siirrettiin pihalle ja miespuoliset ammuttiin. Potilaat ammuttiin vuode vuoteelta edeten vuoteisiinsa. Myös sairaalassa olleista naisista kerrotaan kahden myöhemmin tulleen teloitetuiksi. Kaksi säästettiin sillä perusteella, että he osasivat ruotsia.[7]

Toinen nimettömäksi jäänyt pelastunut sai kaksi luotia, kaulaan ja leukaan. Hän tekeytyi kuolleeksi heittäytyen lattialle ja pakeni ikkunasta läheiseen latoon, jossa olevilla pyykeillä sitoi haavansa. Toinen pelastunut, K. Nuutila, makasi takimmaisessa vuoteessa. Hän sai laukauksen kasvoihinsa, joita koetti kädellään suojata ja menetti tajunsa päiväkausiksi. Tajuissa käydessään Nuutila havaitsi vielä kuinka muita henkitoreissa olleita lopetettiin. Hänen päällään ollut verinen lakana revittiin syrjään, mutta ilmeisesti kasvoille hyytynyt veri teki hänestä kuolleen näköisen. Nuutila pääsi pakoon ja paikallisten avustamana Padasjoelle. Eräs vaikeroiva jätettiin ampumatta, koska uskottiin hänen kuolevan myöhemmin. Luoti oli nimittäin mennyt läpi pään.^lähde?

Valkoinen komppania poistui seuraavana päivänä paikalta ja ilmeisesti monia sivullisia ehti käydä sairashuoneella tilanteen toteamassa. Valkoiset tulivat kylään uudelleen toisena päivänä tapauksen jälkeen. Vasta pari viikkoa myöhemmin paikalliset saivat käskyn haudata 13 ruumista ampumistuomion uhalla. Hautaajille tuli ongelmaksi että ruumiita oli vain 11, mutta avuksi tuli läheisen tien varresta löydetyt kaksi ruumista, joilla luku täytettiin. Oliko kyseessä sanitäärien ruumiit, sitä tarina ei kerro. Uhrit haudattiin Nikulan talon peltoon.^lähde?

Jaakko Paavolaisen mukaan valkoisten myöhemmin antama selostus tilanteesta näyttää epäuskottavalta. Tämän selostuksen laati Ensimmäisen komppanian vääpeli Albert Gyllenbögel Kalmin pataljoonan muistokirjaan.[8] Selostuksessa mainitaan sairaalasta ammutun ja sängyissä olleen valkoisten tullessa terveitä aseistettuja miehiä, jotka sen pidemmittä mutkitta saivat tuomionsa. Paavolainen arvelee, että ”on mahdollista että laukauksia on tullut sairaalan suunnalta, mutta väite että sala-ampujat olisivat vetäytyneet sänkyihin on verrattain fantastinen.” Tapausta käytti punaisen lehdistö hyödykseen propagandassaan.^lähde?

Tapaus sai huomiota Ruotsista, josta valtiosihteeri Samuli Sario sähkötti päämajan esikuntapäällikölle ja pyysi selontekoa siinä toivossa, että ”voitaisiin ilmoittaa tiedot Ruotsin ministerin kyselyn johdosta perättömiksi”. Vastausta kyselyyn ei löydy Suomen arkistoista.[9].

• Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori. ISBN puuttuu kirjasta.
• Heikki Ylikangas (1993): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.