Harmaapukuinen mies

Toisessa maailmansodassa Tyynellämerellä ja Euroopassa palvellut entinen upseeri Tom Rath näkee kymmenen vuoden jälkeenkin yhä painajaisia taisteluista ja vahingossa asetoverilleen aiheuttamastaan kuolemasta. Hän muistelee myös Italiassa tapaamaansa Mariaa, mutta on onnellisesti naimisissa ja kolmen lapsen isä. Hänellä on rahahuolia, koska hänen palkkansa erään säätiön tiedottajana on pieni ja perheelle tulossa oleva perintökin vaarantuu lakisotkujen takia. Päivittäisillä junamatkoillaan Connecticutista Manhattanille ja takaisin Rath tutustuu liikemieheen, joka tarjoaa hänelle hyväpalkkaista paikkaa kaupallisessa televisioyhtiössä sen johtajan kaavaileman mielenterveyskampanjan kirjoittajana. Mies ottaa työn vastaan pitkin hampain lähinnä vaimonsa vaatimuksesta. Uudessa työssä miehen on entistä vaikeampaa tasapainoilla työn ja perhe-elämän välillä, mutta mies turvautuu rehellisyyteen ja saa arvostusta niin vaimoltaan kuin uudelta esimieheltäänkin. Hän saa kuulla siittäneensä pojan Marialle, haluaa rehellisyyden nimissä kertoa tästä myös vaimolleen ja päättää varmistaa myös italialaispoikansa tulevaisuuden.[1][2][3]

Tarina on eräänlainen nykyajan moraliteetti: Gregory Peckin esittämä päähenkilö Tom Rath on tunneherkkä, kärsivällinen ja kunniallinen huolimatta sodan oloissa sattuneista lankeemuksistaan. Vaimo taas esitetään miestään vähättelevänä, itsekkään vaativana ja kuitenkin heikkona luonteena. Miehen esimies on työlleen omistautunut ja näin avioliittonsa ja tytärsuhteensa pilannut mainosyrittäjä, joka alkaa tarinan lopussa ymmärtää alaisensa Rothin kaltaisia miehiä, jotka haluavat ylläpitää tasapainoa kodin ja työn välillä.[3][4]

Variety-lehden aikalaiskriitikissä kehuttiin Peckin roolityötä, mutta moitittiin kovasti hänen vaimoaan esittävän Jennifer Jonesin käsitystä perheenäidin roolistaan. Peckin hahmon suhde esimieheensä, televisiomoguliin (Fredric March), on lehden mielestä elokuvan parasta antia.[5] The New York Timesin Bosley Crowther kehui elokuvaa kypsäksi, helläksi ja koskettavaksi ja romaanin sekavia juonenkuljetuksia hyvin selkeyttäväksi. Hän arvosti myös elokuvan hidasta tempoa, joka kuvastaa hyvin päähenkilön mielenliikkeitä ja tarvetta pohtia tarkoin elämänsä ratkaisuja.[3]

Harmaapukuinen mies sai Cannesin elokuvajuhlilla katolisen kirkon OCIC-erikoispalkinnon ja oli kotimaassaan ehdolla ohjaajien ammattiliiton (Directors Guild of America) vuoden parhaaksi ohjaustyöksi[6].