Harjalaiskiainen

Harjalaiskiaisen turkki on väriltään harmaanruskea, päälaen ja kuonon alueet ovat tummempia. Lapaluidensa välissä sillä on vaalea ruskeatäpläinen laikku. Sen harja muodostuu erityisen pitkistä kaulakarvoista. Lajin ruumiinpituus on tavallisesti 50–60 senttimetriä ja hännän pituus 6,5–7 senttimetriä. Harjalaiskiainen painaa noin neljä kilogrammaa.[3]

Harjalaiskiaista tavataan ainoastaan Brasilian itäisissä rannikkosademetsissä.[3]

Harjalaiskiaisen ravintoa ovat muurahaispuiden suvun lajien lehdet ja versot. Ne viettävät tavallisesti aikaa roikkuen puiden oksista takaraajoillaan, jolloin niiden etukäpälät jäävät vapaiksi lehtien ottamiseen ja toisten kantavien oksien etsimiseen. Harjalaiskiaisnaaras kantaa poikastaan tavallisesti neljästä kuuteen kuukautta ja se syntyy kuivakauden alkaessa. Lajin elinikä on korkeintaan 12 vuotta.[3]

Täytetty harjalaiskiainen Barcelonan luonnontieteellisessä museossa.

Vuoden 1991 arvion mukaan metsänhakkuut olivat rajoittaneet harjalaiskiaisen elintilaa merkittävästi, ja se onkin nykyisin ylälahkonsa vajaahampaiset (Xenarthra) uhanalaisin laji.[3][4] Harjalaiskiainen on rauhoitettu Brasilian laissa, ja se elää Córrego do Veadon luonnonpuiston, Sooretaman luonnonpuiston, Nova Lombardian luonnonpuiston sekä Monte Pascoalin kansallispuiston alueella. Mahdollisesti sitä on myös Serra dos Órgãosin kansallispuistossa. Tijucan kansallispuistoon kotiutettiin vuonna 1969 kaksitoista harjalaiskiaista. Niitä on myös yritetty kasvattaa useissa eläintarhoissa, mutta tässä on ollut ongelmana keksiä niille syötävää muurahaispuiden lehtien ja versojen tilalle.[3] Vuonna 2008 Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN arvioi harjalaiskiaisen erittäin uhanalaiseksi lajiksi, mutta korjasi luokitustaan vuonna 2009 vaarantuneeksi lajiksi, kun laiskiaisen elinalueita olikin löytynyt vuonna 2008 luultua enemmän. Lajin populaatiot ovat kuitenkin edelleen heikkenemässä sen sademetsäympäristön rappioitumisen ja salametsästyksen vuoksi.[1]