Hannu Taanila

Hannu Taanilan vanhemmat olivat maanviljelijä Kusti Taanila ja tämän kolmas puoliso Saima Emilia Hovila. Hän pääsi ylioppilaaksi 1957 ja valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi 1964. Taanila oli Turun ylioppilaslehden vakinaisena avustajana 1961–1966 ja Ylioppilaslehden avustajana 1965–1966. Hän toimi myös Paraisten ruotsalaisen seurakunnan kanttori-urkurina vuonna 1964.[3]

Taanila aloitti uransa Yleisradiossa TV1:n kulttuuriohjelmien freelance-toimittajana 1965–1975 ja toimi myös viihdeohjelmien freelance-toimittajana 1968–1972. Radio- ja televisiotyön lisäksi hänen toimintansa ulottui sanoma- ja aikakauslehtiin. Päätoimisesti hän työskenteli Suomen ylioppilaskuntien liiton kulttuurisihteerinä 1965–1967 ja Kustannusosakeyhtiö Tammen osastopäällikkönä 1967–1975. Taanila juonsi Jatkoaika-ohjelmaa vuosina 1968–1969 yhdessä muun muassa Lenita Airiston ja Aarre Elon kanssa.

Taanila valittiin Radio 2:n kulttuuritoimituksen toimituspäälliköksi 1975. Hän toimi tässä tehtävässä 1975–1984, radion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimituspäällikkönä 1985–1990 ja sen jälkeen Radio Ylen Ykkösen projektipäällikkönä ja erikoistoimittajana vuoden 2003 alkuun saakka, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Eläkkeellä ollessaan hän teki vielä freelancerina YLE Radio 1 -radiokanavalle ohjelmaa Hannu Taanilan sävelradio vuoden 2005 loppuun. Taanilalla oli keskeinen rooli Yleisradion latinankielisten uutisten ideoinnissa ja käynnistämisessä.[4]

Taanila vuonna 1970 Helsingin Karhupuistossa.

Taanila on tunnettu puhetaidostaan, urkumusiikin harrastuksestaan sekä vasemmistolaisista mielipiteistään. J. P. Roos on luonnehtinut Taanilaa seuraavasti:

”Hän edustaa häikäilemättömästi Kekkosen ajan ihannointia, pilkkaa nyky-Suomen tekniskaupallista eliittiä ja mediakellokkaita, analysoi talouden kehitystä marxilaiselta kannalta, vastustaa jyrkästi Natoa ja amerikkalaista imperialismia jne. Silti hän edustaa sellaista klassisen sivistyksen kunnioittamista, perinpohjaisuutta ja työteliäisyyttä että monet – – varmaan vasten tahtoaankin pitävät häntä jonkinlaisessa arvossa. – – hän ei ole aina pimeyden voimiin turvautuva Luihuinen vaan suoraan hyökkäävä Rohkelikko.”[5]

Taanila puolustaa yhtäläiseen hyvinvointiin perustuvaa sivistysvaltiota, jota hän itse oli rakentamassa 1960-luvulla. Jo tuolloin hänen sanomisensa ärsyttivät poliittista ja taloudellista eliittiä:

”’Ärsyttää porvareita’ tarkoitti tanssiin kutsumista: kutsumista avoimeen ja julkiseen keskusteluun, jossa kaikilla osapuolilla on yhtäläinen sanomisen vapaus, niin että syntyy dialogi, julkinen, avoin ja jatkuva. Ärtyminen on ainoastaan ylemmän oikeistolaisen keskiluokan etuoikeus ja ominaisuus. Köyhillä ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista varaa ärtyä.”[6]

Retoriikan tutkija Juhana Torkki pitää Taanilaa yhtenä parhaista suomalaisista puhujista, sillä hän vetoaa sekä kuulijan älyyn että mielikuvitukseen. Pohjimmiltaan hän on surullinen hahmo, joka kantaa huolta sellaisista suurista uhista kuin köyhien köyhtyminen ja sivistyksen rapautuminen. Taanila rakentaa puhettaan kuin musiikkia, kehittelee teemoja kuin säveltäjä ja vetää eriparisia asioita yhteen kuin sinfoniassa ikään.[7]

Kesällä 2011 Taanila nousi otsikoihin, kun hän puhuessaan parin viikon välein urkukonsertissa Merimaskun kirkossa ja Lahden urkuviikkojen pakinakonsertissa herjasi muun muassa naispappeuden vastustajia ja Jyrki Kataisen hallitusta sekä esitti virren 542 säkeistöön laatimansa uudet, EU-kriittiset sanat.[2]

Täyttäessään 80 vuotta toukokuussa 2019 Taanila luonnehti Suomen tilaa ”fundamentalistiseksi kapitalismiksi” ja kansainvälistä asemaa ”USA:n kuvernementiksi ja etuvartioksi”.[8]

Taanila on naimisissa cembalisti-urkuri Kati Hämäläisen kanssa.[9] Hänen siskonsa oli runoilija ja opettaja Katri Taanila.[10]

• Organum-seuran kunniajäsen vuodesta 1995
• Kirkon tiedonvälityspalkinto 1997
• Radioviihteen vuotuinen Studio Kymppi -palkinto 1998[11]
• Radio- ja televisioalan Kouran sivistyspalkinto 2004
• Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2003

• Kouludemokratia. Toimite. Helsinki: , 1967.
• Suomen ylioppilaskuntien liiton koulunuudistuspäivät Jyväskylässä 4.–6.11.1966. Toimite. Sininen kirja, 1967.
• Seppänen, Esko & Taanila, Hannu: Ken on maassa rikkahin. Jyväskylä: Gummerus, 1983. ISBN 951-20-2499-3.
• Karkama, Pertti & Seppänen, Esko & Taanila, Hannu: EU vai ei? Forssa: Forssan kirjapaino, 1994.

• Meadows, Donella: Kasvun rajat: Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. (The Limits to Growth, 1972). Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 978-951-3-02471-0.
• Hustich, Ilmari: Yksi maailma, monta maailmaa. (Världens klyftor och broar, 1973). Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 978-951-3-02839-8.
• Mesarovic, Mihajlo & Pestel, Eduard: Ihmiskunta tienhaarassa: Rooman klubin toinen raportti. (Mankind at the turning point, 1974). Helsinki: Weilin+Göös, 1975. ISBN 978-951-3-51328-3.
• Harnoncourt, Nikolaus: Puhuva musiikki: Johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen. (Musik als Klangrede: Wege zu einem neuen Musikverstandnis, 1982). Helsinki: Otava, 1986. ISBN 978-951-1-08773-1.

• Alajoutsijärvi, Seppo: ”Mitä tulikaan sanottua”: Hannu Taanilan radiopuheen analyysi. Väitöskirja. Acta Universitatis Lapponiensis, 163. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2009. ISSN 0788-7604. ISBN 978-952-484-304-1.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hannu Taanila Wikimedia Commonsissa

• Hannu Taanilan radiopäiväkirjoissa liikuttiin maan ja taivaan välillä. Ylen Elävä arkisto.