Suomen senaatti

Piispa Jakob Tengström

Professori Matthias Calonius

Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin, sille oli luotava oma keskushallinto. Ruotsin vallan aikana Suomeen oli luotu toimiva läänin- ja paikallishallinto, mutta valtakunnallinen keskushallinto oli sijainnut Tukholmassa. Suunnitelmia hallinnon järjestämiseksi tehtiin jo Suomen sodan (1808–1809) alussa, ja 1. joulukuuta 1808 perustettiin Suomen kenraalikuvernöörin virka. Myös oman hallituksen perustamisesta Suomeen päätettiin jo vuonna 1808, mutta koska voimassa pidetyn Ruotsin lain mukaan päätökselle oli saatava säätyjen suostumus, asia joutui odottamaan maaliskuussa 1809 avattuja Porvoon valtiopäiviä. Valtiopäivillä hallituskysymystä valmistelemaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun piispa Jakob Tengström ja juridisena asiantuntijana Turun akatemian lainopin professori Matthias Calonius, ja joka teki säädyille ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonseljin ohjesäännöksi.^lähde?

Kiperin kysymys, jota komitea joutui pohtimaan, koski tulevan hallituskonseljin ja kenraalikuvernöörin välistä suhdetta. Alkuperäisten, joulukuussa 1808 tehtyjen, suunnitelmien mukaan kenraalikuvernööristä oli tarkoitus tulla Suomen keskushallinnon kiistaton johtaja, joka olisi sekä toiminut hallituskonseljin puheenjohtajana että esitellyt Suomen asiat keisarille. Muun muassa ensimmäinen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten oli ajanut tätä mallia. Tengströmin komitea kuitenkin poisti kenraalikuvernööriltä esittelyoikeuden, sillä Suomen asioiden esittely oli jo ehditty antaa erilliselle ministerivaltiosihteerille. Komitean ohjesääntöehdotus sai valtiopäivillä hyvän vastaanoton, vaikka Sprengtportenin seuraaja, kenraalikuvernööri Michael Barclay de Tolly vastustikin koko hallituskonseljin perustamista ja katsoi kenraalikuvernöörin kanslian riittävän Suomen hallinnoimiseen. Säädyt hyväksyivät ehdotuksen pienin muutoksin, joista merkittävin oli se, että konseljin jäseniltä edellytettiin suomalaista syntyperää. Keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18. elokuuta 1809.^lähde?

Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan hallituskonselji jakautui talousosastoon ja oikeusosastoon, joista edellinen toimi Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpana siviilihallintoelimenä ja jälkimmäinen sen korkeimpana tuomioistuimena. Talousosasto jakautui edelleen viiteen toimituskuntaan: yleisen järjestyksen toimituskunta eli kansliatoimituskunta, valtiovaraintoimituskunta, kamari- ja tilitoimituskunta, kirkollistoimituskunta, sekä toimituskunta ruotujakoarmeijaa varten, minkä nimeksi vakiintui sotilastoimituskunta. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Käytännön toimintaa johtivat molempien osastojen varapuheenjohtajat. Kuhunkin toimituskuntaan kuului vain 2–4 virkamiestä.[5]

Hallituskonselji oli juridisesti Venäjän keisarin "sijaishallitus" Suomessa: keisari nimitti ja erotti konseljin jäsenet, ja konselji teki päätöksensä keisarin nimissä. Hallituskonseljin toiminnan laillisuutta valvomaan nimitettiin prokuraattori, joka oli kenraalikuvernöörin alainen virkamies.

Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinto yhdisteli ruotsalaisia ja venäläisiä vaikutteita. Kaksiosaisen hallituskonseljin esikuvana toimi Ruotsin vanha valtaneuvosto, kun taas kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin virat olivat peräisin venäläisestä hallintoperinteestä. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnosta tuli tämän vuoksi kaksinapainen: toisaalla korkeinta hallinto- ja tuomiovaltaa käyttänyt hallituskonselji, toisaalla ylimpänä hallintovirkamiehenä toiminut kenraalikuvernööri. Tämä kaksijakoisuus säilyi Suomen hallinnossa koko Venäjän vallan ajan ja aiheutti ongelmia etenkin sortokausien aikana.^lähde?

Ensimmäisessä valtaluvassa määrätty talousosaston kokoonpano oli seuraava:^lähde?

Talousosaston jäsenistä vain Tulindberg ja Idman olivat aatelittomia. Useimmat olivat virkamiehiä tai sotilaita. Ruotsin keskushallinnosta kokemusta oli vain Rotkirchillä. Tulindberg oli ainoa, jolla oli akateeminen loppututkinto. Mannerheim, von Troil ja de Geer laskettiin Anjalan liiton kannattajiksi.[6][7] Kansliatoimituskunnan apulaispäälliköksi nimetty liikemies Pehr Johan Bladh sai eron ennen kuin ehti aloittaa tehtävässään. De Geer oli tämän jälkeen vanhin jäsen.[8]

Suomen senaatin toimintaa ohjasi sille annettu ohjesääntö. Alkuperäisen hallituskonseljin ohjesääntö annettiin elokuussa 1809, ja se oli voimassa osittain muutettuna vuoteen 1892 saakka. Uusi senaatin ohjesääntö annettiin 13. syyskuuta 1892, jolla korvattiin aiempi ohjesääntö.^lähde?

Hallituskonseljin alkuperäisen ohjesäännön mukaan senaatin jäsenistä puolet tuli olla aatelisia ja puolet aatelittomia. Kuitenkin jo vuonna 1820 aatelisia oli jäsenistä kaksi kolmannesta ja suurimmillaan 1800-luvun puolivälissä kolme neljännestä.[9] Vuonna 1840 talousosaston jäsenistä lähes 90 prosenttia oli aatelisia. Aatelisten osuus laski lopulta alle puoleen sekä talous- että oikeusosastossa 1890-luvulta alkaen.[10] Vuonna 1906 talousosaston 11 jäsenestä aatelisia oli 6, mutta oikeusosaston 10 jäsenestä vain 2.[9] Ensimmäinen aateliton talousosaston varapuheenjohtajana oli vuonna 1828 nimitetty Anders Henrik Falck, tosin hänet aateloitiin kaksi vuotta myöhemmin. Emil Streng oli tehtävässä ensimmäinen, jota ei aateloitu lainkaan. Oikeusosaston ensimmäinen aateliton varapuheenjohtaja oli Johan Gustaf Sohlman.[10] Vuonna 1918 toiminut viimeinen talousosasto eli Paasikiven senaatti oli ainoa, jossa ei ollut yhtään aatelista jäsentä.[11]

Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm. niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.^lähde?

Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 senaatti jätti nimestään pois sanan keisarillinen ja talousosaston varapuheenjohtajasta tuli koko senaatin puheenjohtaja.^lähde?

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II oli luopunut kruunustaan 15. maaliskuuta, mikä oli aiheuttanut senaatille haasteellisen tilanteen. Eräiden porvarillisten eduskuntaryhmien keskuudestaan asettama erityinen valtuuskunta ja eduskunnan sosiaalidemokraattiset edustajat olivat Helsingissä kuitenkin heti ryhtyneet tilanteen vaatimiin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Pietarissa valtaapitävään Venäjän väliaikaiseen hallitukseen oli otettu yhteys epävirallisen valtuuskunnan avulla. Duuman jäsen Protopopov oli kertonut Pietarissa suomalaisille suunnitelmista valmistella manifesti Suomen tulevasta asemasta. Helsingissä samaan aikaan amiraali Nepenin oli Pietarista saamansa käskyn perusteella pidättänyt kenraalikuvernööri Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Borovitinovin. Suomalaisten kansanedustajien ja Venäjän väliaikaisen hallituksen välillä käytyjen neuvottelujen tuloksena väliaikainen hallitus oli allekirjoittanut maaliskuun 20. päivänä ns. maaliskuun manifestinä tunnetun julistuskirjan, jolla oli kumottu sortovuosien aikaiset laittomina Suomessa pidetyt säädökset ja niiden perusteella annetut lait ja hallinnolliset asetukset. Se oli julkaistu seuraavana päivänä virallisessa lehdessä.[12]

Suomen suuriruhtinaskunta oli valtio-oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna menettänyt poliittisen kehityksen seurauksena sekä säätynsä että hallitsijansa, joiden välillä Porvoon valtiopäivien alkuperäisen valtiosopimuksen on katsottu solmitun vuonna 1809. Säädyt olivat kadonneet jo kansanedustuslaitosuudistuksen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä vuonna 1906, hallitsijansa suomalaiset menettivät helmikuun vallankumouksessa vuonna 1917. Jäljellä oli kuitenkin suuriruhtinaskunnan sisäisten asioiden hoitamiseksi vuosisatojen kuluessa kehittynyt hallintokoneisto ja konservatiivinen virkamieskunta, joista senaatti edelleen oli vastuussa. Suomi oli osana Venäjää ajautunut perustuslailliseen kriisiin.^lähde?

Seuraavaksi nimitetty sosiaalidemokraattisen Oskari Tokoin johtama senaatti ei saanut enää Helsingissä järjestysvaltaa käsiinsä, vaan elintarvikepulan aiheuttamat levottomuudet lisääntyivät. Lopulta sosiaalidemokraattien kannattaman valtalain kohtaama vastustus ja uusien eduskuntavaalien hyväksyminen heinäkuussa ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin ehdottamassa muodossa johtivat Tokoin ja muiden sosiaalidemokraattien eroon senaatista.[12]

Jäljelle jäänet porvarilliset senaattorit muodostivat E. N. Setälän johdolla syyskuussa seuraavan senaatin, joka jäi viimeiseksi Suomen autonomian ajan senaatiksi.^lähde?

15. marraskuuta 1917 Eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa (Vaasan senaatti).^lähde?

1. lokakuuta 1918 voimaan tulleella lailla senaatin oikeusosasto lakkautettiin, ja sen tilalle perustettiin korkein oikeus.[13] Samalla perustettiin myös korkein hallinto-oikeus, jolle siirtyivät ne hallinto-oikeudelliset valitusasiat, jotka aiemmin oli ratkaistu Senaatin talousosastossa.[14]

27. marraskuuta 1918, samalla kun Ingmanin I hallitus nimitettiin, senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Puheenjohtajasta tuli pääministeri ja muista senaattoreista ministereitä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori valtioneuvoston oikeuskansleriksi.[15]

Pääartikkeli: Senaatin oikeusosasto

Senaatin oikeusosasto toimi Suomen korkeimpana oikeutena ja ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Sillä oli myös muita lainvalmisteluun ja oikeudenkäyttöön liittyviä tehtäviä.^lähde?

Ennen vuotta 1917 katso Suomen kenraalikuvernöörit

• Luettelo Suomen senaattoreista
• Ministerivaltiosihteeri

• Senaatti arkistolaitoksen Portissa