Hallinto

Hallinto tarkoittaa valtion tai muun julkisoikeudellisen yhteisön laillista toimintaa tehtäviensä täyttämiseksi. Sana voi viitata myös tätä tarkoitusta varteen luotuun virkakoneistoon ja viranomaisiin, tai laajemmin yksityisten yritysten ja muiden vastaavanlaisten yhteisöjen kuten järjestöjen ja säätiöiden samankaltaiseen toimintaan.[1]

Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi tunnuspiirteeksi muodostuu se, ettei ole kysymys minkään noista tahoista varsinaista tarkoitusperää suoranaisesti toteuttavasta niin sanotusta käytännön toiminnasta. Jälkimmäiseen toimintaan nähden hallinto on nimittäin toimintana johdannaista. Hallinto tässä mielessä jaotellaan usein erilaisiin osiin. Sellaisista mainittakoon esimerkkinä henkilöstöhallinto, kiinteistöhallinto sekä taloushallinto, joista jälkimmäinen voidaan edelleen jakaa varainhankinnan eli lähinnä rahoituksen hallintoon ja varainkäytön hallintoon.lähde?

Muulla tavoin kuin juridisesti tai perinteisen valtioteorian tapaan tarkastellen hallinnon lähikäsitteisiin lukeutuvat muun muassa organisointi ja johtaminen.

Juridinen ja perinteinen valtioteoreettinen tarkastelunäkökulma

Juridisessa tarkastelussa ja perinteisessä valtioteoreettisessa ajattelussa hallinto ymmärretään vallan kolmijako-opin mukaisesti. Yhtäälle erotetaan lainsäädäntövalta ja tuomiovalta ja toisaalle toimeenpano-, täytäntöönpano- ja samalla hallintovalta. Nimenomaan tällöin hallinnolla tarkoitetaan julkisen vallan ja sen käyttöä. Tuossa tapauksessa maan hallitus eli valtioneuvosto, sen ministeriöt ja alemmat hallintoelimet kuten julkiset virastot ja tietyt muut toimielimet hoitavat maan oikeusjärjestyksen ja kullekin elimelle säädetyn toimivallan rajoissa tehtäviään.

Juridisesti ja perinteisen valtioteoreettisesti ymmärrettynä hallinto laajemmassa merkityksessä eli toimeenpanevan vallan käyttönä käsittää kaiken sen 'valtiotoiminnan', joka ei ole lainsäädäntöä eikä lainkäyttöä. Tällä tavoin ymmärretyssä hallinnossa voidaan erottaa toiselta puolen hallitus eli hallitustoiminta eli korkeimman vallan käyttäminen maassa sekä toiselta puolen julkisten viranomaisten toimitettava hallinto ahtaammassa merkityksessä eli varsinainen hallinto, nimenomainen julkishallinto.

Mikäli valtio itse toimittaa hallintoa omien viranomaistensa kautta, kysymyksessä on valtionhallinto. Mikäli hallinto on annettu kuntien tai muiden itsenäisten yhdyskuntien toimitettavaksi, ne harjoittavat itsehallintoa.

Hallinto tutkimuksen kohteena

Hallinnon tutkimus (kirjoitetaan usein myös 'hallinnontutkimus') on tieteellistä tai käytäntöä palvelevaa erittelevää tai sovelluksia kaavailevaa erittelevää toimintaa, jonka aiheena tai kohteena on tavalla tai toisella hallinto. Niin kuin kovin moni muukin yhteiskuntatieteiden käsite, myös 'hallinto' on oleellisesti kiistanalainen sisällöltään. Joidenkin mielestä se on se nimenomainen tapa, jolla asiat kunnolla hoidetaan, kun taas joillekin 'hallinto' on sama kuin 'virkavalta' eli patologinen byrokratia.

Hallinnon tutkimus on kaikkea muuta kuin yhtenäinen tieteenharjoituksen alue. Suomen erityisolosuhteissa oppiaine nimeltä hallintotiede on yksi kaikkiaan yhdeksästä hallintotieteellisestä yliopistollisesta oppiaineesta. Joiltakin hallinnon tutkimusta harjoitetaan Suomessa myös politiikan tutkimuksen piirissä, joiltakin osin oikeustieteellisen tutkimuksen piirissä ja merkittävältä osin liiketaloustieteissä.

Hallinto on usein tarkastelun kohteena paljolti sama ilmiö kuin johtaminen mutta kenties kuitenkin erilaisin arvottavin painotuksin. Toisinaan esiintyy myös se merkitysero, että johtaminen ja nimenomaan yritysjohtaminen mielletään korkealentoiseksi, haasteelliseksi, osaavaksi ja laadukkaaksi toiminnaksi, kun sen sijaan hallinto ilmenee arkisena, tylsänä, kaavamaisena ja jopa turhanaikaisena junnaamisena.

Myös hallinnon tutkimuksen ja organisaatioteorian ja organisaatiotutkimuksen väliset rajat ovat hyvin liukuvat edellisen monin tavoin hyödyntäessä jälkimmäisiä. Kukin kansalainen tai tutkija voi siis valita sen ilmaisutavan ja ne painotukset, jotka hänelle parhaiten soveltuvat kussakin sellaisessa yhteydessä, jossa hän ottaa kantaa hallinnon kysymyksiin samalla koettaen kenties myös tavalla tai toiseela vaikuttaa niihin.

Hallinnon tutkimuksen tieteellisestä luonteesta

Hallinnon tutkimuksella ei ole mitään yhtenäistä teoreettista tai menetelmällistä taustaa. Tältä kannalta ne ovat samassa tilanteessa kuin yhteiskuntatieteet yleensä. Muun muassa tästä syystä myös hallinnon tutkijat voivat suuresti hyötyä, jos heidän perehtymisensä ja sovellutustensa kohteeksi muodostuu myös yleinen yhteiskuntateoria.

Merkittävin yhteiskuntatieteiden ja niistä erityisesti yleisimmän eli sosiologian ja merkittäviltä osin myös valtio-opin eli politiikan tutkimuksen klassikoista on hallinnon tutkimukselle Max Weber (1864–1920). Monien muiden aiheiden ohella hän nimittäin tutki muun muassa hallinnon organisoinnin, työetiikan, taloudellisen toiminnan organisoinnin ja uskonnollisen organisoitumisen kysymyksiä. Lisäksi hän oli huomattava yhteiskuntatieteiden metodologian kehittäjä.

Eri teorioita hallinnon tutkimuksen piirissä on vuosien varrella toki kehkeytynyt varsin runsaasti, niin empiirisiä teorioita, normatiivisia teorioita kuin luonteeltaan teknisiä teorioita. Moninaisuuden osoittaa jo yksittäisen oppiaineen ja sen tutkimusalueen nimeltä hallintotiede tarkastelu, saati mikäli tarkastelun alaa laajennettaan kattamaan useampia hallintotieteellisistä oppiaineista ja niiden teorioista sellaisina kuin ne esiintyvät yksistään Suomessa.

Hallinnon tutkimuksen ja alan opetuksen erityispiirteitä Suomessa

Suomessa hallinnon tutkimuksen asemaa korostaa se, että muista maista poiketen Suomessa ovat 1960-luvulta lähtien muodostuneet erityiset hallintotieteelliset oppiaineet, joita on 2010-luvulla enemmän kuin koskaan eli kymmenen kappaletta. Niitä opetetaan ja tutkitaan kaikkiaan neljässä yliopistossa. Lisäksi neljässä muussa yliopistossa harjoitetaan lähelle samaa aihepiiriä sijoittuvaa tieteellistä tutkimusta ja korkeinta opetusta.

Siinä määrin laaja hallinnon tutkimuksen organisoituminen kuin Suomessa ei ole jäänyt aivan vaille ongelmia. Suomen olosuhteita luonnehtii erityisesti se, että ilmeisesti hallintotieteellisten oppiaineiden eriytymisen johdosta hallinnon tutkimuksen välimatka politiikan tutkimukseen on suurempi ja eräiltä osin jopa selvästi suurempi kuin yleensä muissa Pohjoismaissa.

Suomen erityispiirteisiin lukeutuu samoin se, etteivät liiketaloustieteilijät ole – samoin muista Pohjoismaista poiketen – tunteneet vahvaa kiinnostusta julkisen hallinnon kysymyksiin. Eräs syy tähän on se mainittu seikka, että maan hallintotieteelliset oppiaineet ovat laajat ja eriytyneet. Etenkin niissä yliopistoissa, joissa esiintyy sekä hallintotieteellisiä että liiketaloustieteellisiä tutkimus- ja opetusaloja, lienee tuskin koettu mielekkääksi, että ne tavallaan ryhtyisivät harjoittamaan toistensa vastuiksi miellettyjä tehtäviä.

Katso myös

Lähteet
  • Karppi, Ilari & Sinervo, Lotta-Maria (toim.): Governance. Uuden hallintatavan jäsentyminen. Tampere: Tampereen yliopisto, Hallintotieteiden keskus, 2009. ISBN 978-951-44-7619-8.

Viitteet
  1. hallinto. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.