Halkiheltta

Itiöemän alapinta

Halkiheltan itiöemä kasvaa puullä käävän tai vinokkaan tapaan lakki suoraan puunrungolta. Jalka puuttuu tai se on aivan mitätön. Lakki on muodoltaan lähinnä viuhkamainen tai simpukkamainen ja esiintyy usein ryhminä. Nuorena lakki on valkea, päältä huopakarvainen, ja siinä saattaa olla vyöhykkeitä ja uurteita. Alapinnan heltasto on erikoinen, hieman vahamainen, ja siinä näkyy selkeä helttamainen muodostelma, joka voi olla väriltään vaaleanpunainen tai myöhemmin vaalean ruskehtavanharmaa. Haju ja maku ovat miedot. Malto on tuoreena sitkeää, kuivana kovaa. Heltat poikkeavat huomattavasti tavallisen helttasienen heltoista, joten on perusteltua käyttää niistä nimitystä valeheltta. Valeheltat halkeilevat kuivalla säällä ilmeisesti suojaamaan itiölavaa, mikä aiheuttaa helttojen näennäisen parillisuuden. Itiöemä voi säilyä jopa yli vuoden ja kastuessaan uudelleen olla jälleen toimintakuntoinen. Itiöemää tavataan vuoden ympäri.[2][3]

Mikroskoopilla katsottuna itiöt ovat lieriömäisiä. Sienirihmastossa on havaittavissa sinkilämuodostelmia.[4]

Halkiheltan sukulaislajeina pidetään muun muassa Ruotsissa esiintyvää maljamaista Schizophyllum amplum -nimistä sienilajia sekä tammella kasvavaa häränkieltä, mutta sekoittamisvaaraa ei ole. Heltalliset käävät kuten koivunhelttakääpä ovat ulkonaisesti hieman samantapaisia.[3][5]

Kuivahkoja itiöemiä lahopuulla

Halkiheltta kasvaa kuolleella puulla. Isäntäpuiksi sopivat ainakin haapa ja pyökki, mutta sitä tavataan monenlaiselta puulta, muun muassa havupuilta. Laji esiintyy kaikilla mantereilla Antarktista lukuun ottamatta.[6] Suomessa laji on eteläpainotteinen, hitaasti levittäytymässä pohjoiseen, ja sen esiintymispaikkoina ovat lähinnä puistot ja pihapiirit, joissa sitä tavataan kuolleiden lehtipuiden rungoilta, mutta myös muun muassa hakkuujätteestä. Koska kyseessä on ruskolahottaja, se hajottaa puun solunulkoisilla entsyymeillään selluloosaa ja hemiselluloosaa, mutta ei kunnolla ligniiniä.[7]

Laji on ollut Suomessa vaarantunut, uhanalainen,[2] mutta luultavasti ilmastonmuutoksen takia levinnyt ja pidetään elinvoimaisena.[8] Harvinaisiksi esiintymispaikoiksi on mainittu muovitetut olkipaalit ja jopa valaanluut.[3] Halkiheltan suuri geneettinen variointi on johtanut epäilyyn, että kyseessä olisi usean eri lajin ryhmä, mutta Harvardin yliopiston tutkijat John Raperin johdolla ovat osoittaneet, että kyseessä on maailmanlaajuisesti vain yksi monimuotoinen laji.[9]

Halkiheltta lisääntyy kantasienten tavoin yleensä suvullisesti. Sienirihmasto kyllä kasvaa ja muodostaa itiöemiä mitoottisesti. Elinkiertoon kuuluu olennaisena osana meioosi sekä soluliman ja tumien yhtyminen, jotka ovat eriaikaisia tapahtumia. Kaksitumainen kantaitiö alkaa muodostaa kasvuinalustassa haploidia sienirihmastoa. Kaksi tällaista rihmaa yhdistyy, jolloin solulimat yhtyvät. Muodostuva kaksitumainen rihmastovaihe on hyvin kestävä, ja sen solunjakautumiseen liittyy sinkilämuodostelma, jonka avulla mitoottisesti jakautuneet tumat vaeltavat solusta toiseen. Se alkaa sopivissa olosuhteissa lahopuulla muodostaa itiöemiä. Itiöemän valeheltoissa tapahtuu tumien yhtyminen, eli karyogamia, kahdessa eri pariutumisalueessa, eli MATA- ja MATB-lokuksessa. Tätä seuraa meioosi, jonka tuloksena ilmaantuu neljää erilaista kaksitumaista itiötyyppiä – A1B1, A1B2, A2B1 ja A2B2 – lukumääräisesti samassa suhteessa, mutta vain ne itiöyhdistelmät, joilla pariutumistyypit ovat keskenään erilaiset, voivat kasvattaa tervettä uutta kaksitumaista diploidia rihmastoa. Kahdella kolmasosalla on nimittäin – samasta kaksitumaisesta rihmastosta syntyneinä – jompikumpi pariutumisgeeni samanlainen. Suhdeluku on tietenkin parempi, ellei kyse ole itsepölytyksestä, koska tällöin käyttöön saadaan todennäköisemmin muitakin pariutumistyyppejä kuin 1 ja 2.[10]

Yleensä Euroopassa ei halkihelttaa pidetä ruokasienenä. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan laji on kuitenkin potentiaalinen ruokasieni, ja sen mahdollisuuksia viljelyynkin on tutkittu ainakin Filippiineillä. Ravinnoksi sitä käytetään ainakin Kiinassa, monissa Afrikan ja Etelä-Aasian maissa ja myös Latinalaisessa Amerikassa.[6][11][12]

Halkihelttaa ei pidetä myrkyllisenä, mutta se on aiheuttanut toisinaan infektioita ihmisille, myös immuunipuolustukseltaan normaaleilla henkilöillä, mutta enemmän immuunivajavuutta potevilla lapsilla. Muun muassa pitkittyneissä nenän sivuontelon tulehduksissa on eristetty harvakseltaan kyseistä lajia. Vaikutusmekanismi voi olla allerginen tai ei-allerginen, ja hoitoon voidaan käyttää fungisideja kirurgisen hoidon ohella. Halkiheltan on todettu aiheuttaneen harvinaisena myös muun muassa keuhkoputkien tulehduksia. Erikoisuutena on todettu myös koiralla halkihelttainfektio. Diagnostisena vaikeutena on erottaa schizophylluminfektio Aspergillus-homeen aiheuttamasta taudista. Se onnistuu esimerkiksi viljelemällä sientä maljalla niin pitkään, että siihen kehittyy itiöemiä, mutta myös nukleotidiemästen järjestys voidaan määrittää.[5][13][14][15]

Halkiheltta on ollut avainasemassa sienten suvullisen lisääntymisen tutkimuksessa. Sienillä saattaa olla useampia pariutumistyyppejä. Pariutumistyyppikäsitettä vastaa esimerkiksi eläimillä ja kukkivilla kasveilla sukupuoli. Näin voi ainakin leikillisesti väittää, että halkiheltalla on yli 27 000 ”sukupuolta”.[5][10]

Sienellä on havaittu olevan myös antibakteerista tehoa.[12] Lajin itiöemistä on uutettu myös laktoosiin sitoutuva lektiinimolekyyli, jolla näyttää kokeellisesti olevan monenlaisia vaikutuksia.[16]

Halkihelttaa on kokeiltu öljyntuotannossa tehostamaan vanhojen öljyvarojen käyttöä, koska sillä on polymerisoiva kyky. Tällä menetelmällä on Saksassa yritetty nostaa painetta hupenevissa öljylähteissä.[17] Halkihelttaa, kuten osterivinokastakin, on kokeiltu polyuretaanin hajotukseen[18] ja muun muassa biomassaksi.[19]

• Laji.fi: Halkiheltta (Schizophyllum commune)
• Mushroom Expert: Schizophyllum commune (englanniksi)