Hadith

Hadithin ydinkertomus on lyhyt tarina, joka usein keskittyy Muhammediin. Esimerkiksi sopii al-Bukharin hadith, joka kuuluu seuraavasti: "Jabir bin `Abdullah kertoi: Profeetalla oli tapana kaataa kolme kertaa vettä päähänsä."[7]

Todistajaketjujen käytön aloitti al-Shafi'i vuoden 815 tienoissa. Se oli omaperäinen yritys vastata hadithien luotettavuuteen kohdistuneeseen arvosteluun.[5] Ketju kertoi keneltä tarinan kirjoittaja oli sen kuullut, keneltä tämä sen oli kuullut ja niin edelleen. Lopulta tultiin profeetan seuraajiin, kumppaneihin tai häneen itseensä. Teorian mukaan perimätiedon välittäjät olivat opetelleet ulkoa paitsi itse tarinan, myös siihen liittyvän todistajaketjun.

Esimerkiksi suura 80 alkaa sanoilla ”Hän rypisti otsaansa ja kääntyi pois, koska sokea mies tuli hänen luokseen”. Koraanin kuvaama kohtaaminen oli islamilaisen käsityksen mukaan todellinen ja tapahtui 600-luvun alkupuolella. Sille antoi selityksen imaami Malik ibn Anas noin 200 vuotta myöhemmin hadith-kokoelmassaan Muwatta. Hän kertoi, että Koraanin ”hän” on todellisuudessa Muhammed itse, kun taas sokea mies oli Abdullah ibn Umm Maktum.[8] Tiedon varmistaa Malikin antama todistajaketju: imaamille oli asian kertonut Yahua, joka oli kuullut sen Malikilta, joka oli kuullut sen Yahya ibn Saidilta. Said oli vuonna 820 kuollut orja, jonka tiedonantoja pidettiin hyvin luotettavina.[9] Saman tarinan kertoo al-Tirmidhi.[10]

Hadithit on luokiteltu niihin sisältyvien isnādien avulla neljään kategoriaan: sahih (luotettava tai aito), hasan (hyvä), daif (heikko) ja saqim, (epäilyttävä).[11][12]

Laajin hadithien luokitus jakaa ne laintulkintaa koskeviin (fiqh), Koraanin selityksiin (tafsir) ja Muhammedin elämäkertaan (sira). Profeetan sunnaa koskevat lainsäädännölliset hadithit voidaan edelleen jakaa osiin. Ne hadithit, jotka Muhammed on lausunut profeettana ovat muslimeille velvoittavia, mutta muissa rooleissa, esimerkiksi kauppiaana tai aviomiehenä lausutut ovat vain suosituksia.

Islaminuskossa šarialain säädökset jaetaan viiteen luokkaan: [13][14]

1. Pakollinen teko (fard): velvollisuus, joka tuo ansioita viimeiselle tuomiolle ja tekemättömyydestä rangaistaan
2. Suositeltava teko (sunna): tuo ansioita viimeiselle tuomiolle, mutta tekemättömyydestä ei rangaista
3. Sallittu teko (mubah): islamin kannalta neutraali asia
4. Vältettävä teko (makruh): toiminta, josta ei seuraa maallista rangaistusta, mutta katsotaan puutteeksi viimeisellä tuomiolla
5. Kielletty teko (haram): lain vastainen teko eli synti, josta seuraa rangaistus sekä nyt että tulevassa elämässä.

Iltapäivärukouksen ajankohtaa käsittelevä hadith on esimerkki hadithista, jonka seuraaminen on pakollista: Aiša sanoi: Profeetta rukoili iltapäivärukousta, ja aurinko paistoi huoneeseeni, eikä iltapäivän varjo vielä ollut tullut näkyviin.

Seuraava hadith esittää asian, joka on vain suositeltava (sunna): Abu Huraira sanoi: Kun Jumalan lähettiläs aivasti, hän pani kätensä tai vaatteensa suunsa eteen siten pehmentäen tai vaimentaen aivastuksensa äänen. Hadithin luokitus on hasan ("hyvä"). [15]

Hadithit käsittelevät monenlaisia asioita arkipäiväisistä ruokailuihin ja peseytymiseen liittyvistä ohjeista pyhiin haditheihin, joiden katsotaan olevan suoraan Jumalalta. Pyhät hadithit käsittelevät Jumalan ykseyttä, Tuomiopäivää ja moraalia.

Hadith-mestari eli hafiz on henkilö, joka osaa ulkoa vähintään 100 000 hadithia kertojaketjuineen. Tällainen henkilö on oikeutettu antamaan arvioita yksittäisten hadithien luotettavuudesta. Heitä olivat muun muassa al-Bukhari, Muslim ibn al-Hajjaj, al-Dhahabi ja Ibn Kathir. Nykyään ei enää ole hafizeja, ja sen takia oppineiden on vain turvauduttava keskiajan hafiz -oppineiden tekemiin luotettavuuden luokituksiin. [24]

Monet länsimaiset tutkijat ovat hyväksyneet islamilaisten hadith-oppineiden tulokset ja pitäneet perimätietoa suhteellisen luotettavana.[12] Tilanne on kuitenkin muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Jaakko Hämeen-Anttila on vuonna 2004 todennut, että "nykyään valtaosa islamin varhaishistorian tutkijoista katsookin, että yksittäisten hadithien kohdalla on lähes mahdotonta sanoa, ovatko ne aitoja".[25] Hänen mukaansa hadithit ovat pääosin syntyneet vasta 700-luvulla ja Arabian niemimaan sijasta Syyriassa tai Irakissa.[25] Alkuperä voi todellisuudessa olla vielä kauempana, sillä melkein kaikki hadith-kirjallisuuden kokoajat 800-luvulla olivat kotoisin Iranista tai Keski-Aasiasta. Esimerkiksi nimi al-Bukhari viittaa Buharan kaupunkiin.

Länsimaisen tutkimusperinteen aloitti vuonna 1843 Gustav Weil. Kun al-Bukharin kerrotaan seuloneen 600 000 hadithia ja löytäneen niiden joukosta 4 000 aitoa, Weil päätteli, että vähintään puolet myös Bukharin hyväksymistä haditheista oli epäaitoja.[26] Ignaz Goldziher vei tämän kritiikin loppuun 1800-luvun lopussa, kun hän arvioi, ettei yksikään hadith täyttänyt tieteellisen tiedon vaatimuksia. Oletettujen tapahtumien ja niiden muistiin kirjoittamisen väliaika oli siihen liian pitkä. [27][26] 1900-luvulla Joseph Schacht selvitti lainsäädännöllisten hadithien historiaa kirjassaan The Origins of Muhammadan Jurisprudence (1950). Hän päätyi siihen, että islamilainen lainsäädäntöperinne alkoi vasta umaijadihallinnon loppuvuosina 700-luvulla ja sai vasta Shafi'in toimesta nykyisen kurinalaisen muotonsa 800-luvun alussa. Hän osoitti myös, että todistajaketjut alkoivat kasvaa taaksepäin siten, että myöhemmät hadithit alkoivat vedota seuraajien asemesta Muhammedin kumppaneihin ja lopulta häneen itseensä.[28][20] Herbert Berg osoitti tilastollisen analyysin avulla, että al-Tabarin eksegeettiset hadithit, jotka johtivat isnadeissa Ibn Abbasiin, osoittivat sellaista rakenteellista yhteyttä todistajaketjujen myöhempiin jäseniin, että isnadit eivät voineet olla aitoja.[29]

Kaiken kaikkiaan länsimainen tutkimus on Goldziherin päivistä lähtien alkanut nähdä haditheissa mieluummin 800-luvulla vallinneita käsityksiä islamin synnystä kuin vahvistettuja faktoja siitä, mitä todella tapahtui. Tämä lopputulos on kuitenkin islamin kannalta haastava, sillä islam perustuu siihen, että Muhammed ja hänen saamansa ilmestykset 600-luvun alussa ovat historiallisia tosiseikkoja, eivät vain 800-luvulla vallinneita uskomuksia.