Habib Allah Khan

Habib Allah Khan syntyi vuonna 1872 Taškentissa nykyisessä Uzbekistanissa, joka tuolloin oli osa Venäjän keisarikuntaa.[1] Habib Allah oli vanhempi Abd al-Rahman Khanin kahdesta pojasta. Hänen isänsä oli vuonna 1868 paennut Transoxianaan, mutta hän palasi Afganistaniin ja nousi vuonna 1880 brittien tuella emiiriksi. Habib Allah seurasi isäänsä tämän kuoltua elokuussa 1901. Vallanvaihdos tapahtui maan historialle epätavalliseen tapaan verettömästi. Usein edellisen hallitsijan kuoltua eri vallantavoittelijat olivat ryhtyneet verisiin sisällissotiin. Abd al-Rahman oli kuitenkin omalla kaudellaan keskittänyt vallan Kabuliin, jolloin kuningassuvun muilla jäsenillä ei ollut omia tukialueitaan ja armeijoitaan kapinaan ryhtymiseksi.[2]

Abd al-Rahman oli valtaa keskittäessään käynyt useita sotia maan eri ryhmittymiä vastaan. Habib Allahin ongelmana olikin hänen valtaan noustessaan katkeroitunut kansa ja vihattu keskushallinto. Hän lievensi omalla kaudellaan isänsä ankaraa järjestelmää: hän vapautti poliittisia vankeja ja salli maasta karkotettujen palata Afganistaniin. Myönnytyksiä tehtiin myös maan uskonnolliselle luokalle ja perinteisille voimaryhmille. Ulama sai takaisin menettämiään oikeuksia ja emiirin perustama neuvosto valvoi lakien yhtenevyyttä islamin kanssa. Habib Allah pyrki näin kasvattamaan kannatuspohjaansa tarkoituksenaan aloittaa maan modernisointi.[2]

Habib Allahin noustessa valtaan Afganistanilla ei ollut nykyaikaista oppilaitosta, suurin osa maan asukkaista oli lukutaidottomia ja nykyaikaista teknologiaa oli käytössä lähinnä armeijalla. Habib Allahin kaudella maahan rakennettiin sen ensimmäinen vesivoimala, ensimmäinen nykyaikainen sairaala, puhelinlinja Kabulista Jalalabadiin, minkä lisäksi maan tieverkkoa parannettiin. Kabuliin perustettiin länsimaisen esimerkin mukaisia oppilaitoksia, kuten Habibija-college, upseeriopisto ja opettajienkoulutuslaitos. Monet opettajista olivat Intian muslimeja, kun taas turkkilaiset vaikuttivat sotilasopistossa. Nykyaikaisemman koululaitoksen myötä alkoi syntyä uusi koulutettu keskiluokka, jollaista ei maassa aikaisemmin ollut. Maahan alkoi saapua myös uusia aatteita. Muslimiälymystö jakautui kolmeen luokkaan, entisiä käsityksiä kannattaneisiin konservatiiveihin, nykyaikaisen tieteen ja teknologian sulauttamista kulttuuriin ajaneet modernisteihin ja vielä pidemmälle eurooppalaistyylisen yhteiskunnan kannattajiin, jotka halusivat tehdä uskonnosta länsimaalaiseen tapaan yksityisasian. Uusia aatteita toivat esimerkiksi nyt maahan palanneet aiemmin karkotetut afgaanit, kuten Mahmud Beg Tarzi, joka toimi sittemmin maan ensimmäisenä ulkoministerinä.[2]

Habib Allah ratsailla valokuvassa vuodelta 1907.

Habib Allahilla oli omat haasteensa Afganistanin ulkopolitiikassa. Maa noudatti puolueettomusspolitiikkaa, mutta ulkovallat painostivat Afganistania. Brittiläisen Intian varakuningas George Curzon piti toisen afgaanisodan aikana solmittua Gandamakin sopimusta liian myötämielisenä Afganistanille. ’Abd al-Rahmanin kuoltua Curzon piti sopimusta rauenneena, koska hänen mielestään se oli henkilöiden eikä valtoiden välinen sopimus. Britit lakkauttivat Afganistanin emiirille maksetut avustukset tarkoituksenaan näin kiristää afgaaneilta myönnytyksiä ja kasvattaa omaa vaikutusvaltaansa. Asiaa koskien käytiin diplomaattista kädenvääntöä.[2]

Habib Allahin piti toimia varovaisesti, sillä hän ei halunnut antaa briteille syytä voimankäytölle. Toisaalta hän pyrki kääntämään brittien argumentit heitä vastaan. Gandamakin sopimuksen perusteella britit johtivat Afganistanin ulkopolitiikka, mutta näin ei tietenkään ollut, jos sopimusta nyt pidettäisiin rauenneena. Curzon antoi periksi Habib Allahin alettua valmistella suurlähettiläiden nimittämistä muualle maailmaan. Curzon erosi vuonna 1905 virastaan. Häntä seurannut Minton jaarli Gilbert John Elliot-Murray-Kynynmound noudatti Afganistanin suhteen liberaalimpaa politiikkaa. Hän isännöi vuonna 1907 Habib Allahia tämän pitkällä valtiovierailulla Intiassa.[2]

Brittien ja Afganistanin suhteet alkoivat jännittyä kuitenkin pian uudestaan maailmanpolitiikan muutosten takia. Suurvallat olivat alkaneet järjestäytyä liittoumiin, jotka taistelivat sittemmin ensimmäisessä maailmansodassa. Britit valitsivat liittolaisikseen Ranskan ja Venäjän. Liitto Venäjän kanssa merkitsi myös niin sanotun suuren pelin eli kahden valtakunnan kilpailun loppua Keski-Aasiassa. Maiden valtapiirien rajat määriteltiin Pietarissa solmitulla sopimuksella vuonna 1907. Sopimus koski myös valtakuntien välissä ollutta Afganistania. Venäläiset saivat nyt samat kauppaoikeudet Afganistanissa kuin briteilläkin oli. Britit edellyttivät sopimuksen allekirjoitusta myös Habib Allahilta, vaikka häneltä ei sen sisällöstä oltukkaan kysytty.[2]

Maailmansodan syttyminen vuonna 1914 teki puolueettomuspolitiikan harjoittamisesta entistä vaikeampaa. Monet afgaanit halusivat käyttää tilaisuutta vallatakseen Durand-linjan taakse jääneet paštualueet. Lisäksi sunnalaisten muslimien muodollinen johtaja Osmanien valtakunnan sulttaani liittyi keskusvaltojen puolelle. Sulttaani oli myös julistanut jihadin ympärysvaltoja vastaan, mikä ainakin teoriassa velvoitti myös afgaaneja, vaikka käytännön vaikutusta julistuksella ei ollutkaan.[2]

Afganistaniin saapui syksyllä 1915 kutsumatta saksalais-turkkilainen delegaatio. Brittien reaktiota pelännyt Habib Allah asetti koko joukon kotiarestiin Kabulissa, ja hän suostui vasta kuukauden päästä ottamaan heidät vastaan. Afganistanille tarjottiin 100 000 kivääriä ja 20 miljoonaa kultapuntaa sodan julistuksesta Britannialle. Tarjouksen jälkeen delegaatio poistui keväällä 1916. Habib Allah ei suostunut sinänsä houkuttelevaan tarjoukseen. Hän piti ympärysvaltoja sodan ilmeisinä voittajina, minkä lisäksi mahdollisessa sodassa Afganistan olisi miltei kokonaan brittien ja venäläisten ympäröimä. Sitä paitsi mitään takeita luvattujen aseiden ja rahan saapumisesta ei ollut. Habib Allah piti parempana vaihtoehtona saattaa britit kiitollisuudenvelkaan olemalla käyttämättä näiden tukalaa tilannetta hyväkseen.[2]

Ulkopoliittisesti viisas ratkaisu johti kuitenkin ongelmiin maan sisällä. Kiivas sotapuolue raivostui haluttomuudesta tarttua tilaisuuteen historiallisina vääryyksinä nähtyjen rajojen korjaamiseksi. Samalla Venäjän uhka poistui Lokakuun vallankumouksen myötä vuonna 1917. Sotaa kannatti niin maan koulutuslaitoksista valmistunut uusi älymystö kuin maaseudun paštuheimotkin. Hallitsijan haluttomuus johti kasvavaan turhautumiseen. Sodan loputtua marraskuussa 1918 Habib Allah oli kuitenkin hyvissä asemissa neuvotteluissa brittien kanssa. Hänen tavoitteenaan oli saavuttaa maan lopullinen itsenäisyys, mutta hän ei päässyt neuvotteluissa toivomaansa lopputulokseen.[2]

Habib Allah murhatiin metsästysretkellä[2] Kalagošissa 20. helmikuuta 1919[1]. Murhaan liittyi useita eri huhuja. Teolla ei ollut silminnäkijöitä, mutta joitakin epäiltyjä otettiin kiinni ja tuomittiin. Tuomitut lienevät kuitenkin olleet vain syntipukkeja. Kuoltuaan Habin Allahilla ei ollut selvää seuraajaa, jolloin puhkesi jälleen maalle tyypillinen valtakamppailu. Valtakamppailun osapuolia olivat Habib Allahin veli Nasr Allah ja Habib Allahin poika Aman Allah. Lopulta voittajaksi selvisi Kabulin kuvernöörinä toiminut Aman Allah.[2]