H. P. Blavatsky

Jekaterinoslav 1800-luvun puolivälissä.

Helena Petrovna Blavatskyn molemmat vanhemmat olivat aatelista sukua. Helenan isä oli kapteeni Peter (Pjotr) Aleksejevitš von Hahn. Helenan äiti Jelena Andrejevna von Hahn oli lapsen syntyessä vasta 17-vuotias.[4]

Helena Andrejevna von Hahn kuoli vuonna 1842, ja 11-vuotias Helena sekä tämän kaksi nuorempaa sisarusta päätyivät isovanhempien kasvatettavaksi Saratoviin isän ollessa pitkiä aikoja sotakomennuksilla. Helenan äidinäiti oli Jelena Pavlovna Fadejeva (omaa sukua Dolgorukov) ja äidinisä Andrei Mihalovitš Fadejev. Saratovin maalaiskartanosta tuli Helenan koti seuraavien neljän vuoden ajaksi. Helenan isoäiti oli hankkinut kotiopettajattaria, ja Helenan opiskeli kieliä.[5]

Vuonna 1846 Helenan isoisä nimitettiin Transkaukasiassa olevien valtionmaiden piirin johtajaksi, ja hän muutti vaimoineen Tbilisiin. Hahnin lapset seurasivat hieman myöhemmin perässä. Vuonna 1846 hän teki isänsä kanssa matkan Ranskaan ja Lontooseen, jossa opiskeli pianonsoittoa. Tbilisissä Fadejevien lukuisten vieraiden joukossa oli varakuvernööri Nikifor Vasiljevitš Blavatski, johon myös Helena tutustui. Blavatskissa Helenaa ilmeisesti viehätti se, että hän tunsi vieraita maita ja suhtautui vakavasti Helenan okkulttisiin viehtymyksiin.[6]

Helenan ja Nikiforin häitä vietettiin 7. heinäkuuta 1849 (joidenkin tietojen mukaan jo 1848). Ei tiedetä varmasti, mikä sai vasta 17-vuotiaan Helenan avioitumaan itseään huomattavasti vanhemman Nikifor Blavatskin kanssa. Syynä ei ollut ainakaan ihastus, sillä tuore rouva Blavatsky ilmeisesti kieltäytyi täyttämästä aviollisia velvollisuuksiaan ja karkasi muutaman kuukauden päästä ratsastaen takaisin Tbilisiin.[7] Isovanhemmat ottivat yhteyttä Helenan isään, joka lupasi tulla Odessaan keskustelemaan tilanteesta. Helena suostui tähän mutta livahti matkalla kahdelta saattajaltaan ja päätyi lopulta Konstantinopoliin.[8]

Blavatskyn seuraavien vuosien liikkeistä ei ole kovin tarkkaa tietoa, mutta hänen tiedetään matkustelleen ympäri Eurooppaa muun muassa kreivitär Kiseljovan kanssa.[9] 18-vuotiaan naisen karkaaminen aviomieheltään yksin Eurooppaan oli 1800-luvun puolivälissä hyvin erikoinen tapaus, ja se aiheutti skandaalin Venäjän seurapiireissä. Myös huhut alkoivat kiertää. Erään huhun mukaan hän olisi ollut aikansa kuuluisan oopperalaulajan ja carbonareihin kuuluneen Agardi Metrovichin rakastajatar (muiden rakastajien ohella) tai kaksiavioinen vaimo, ja hänellä olisi ollut ainakin yksi avioton lapsi. Lapsen isäksi mainittiin muiden muassa Venäjän keisarinnan serkku, ruhtinas Emile von Sayn Wittgenstein.[10] Blavatskyn kerrottiin ansaitsevan elantonsa toisinaan Pariisin puolimaailmassa, toisinaan ratsastamalla turkkilaisessa sirkuksessa, hämärissä liiketoimissa, meediona[11] tai antamalla pianokonsertteja Lontoossa.

Blavatskyn itsensä mukaan hän vietti tuon ajan matkustellen ympäri maailmaa etsien Viisasten kiveä ja tavanneensa Lontoossa intialaisen ruhtinaan, josta tuli hänen mestarinsa, Morya.[10] Hän kertoi myös oleskelleensa Egyptissä koptilaisen papin Paulos Metamonin oppilaana ja liittyneensä druusien salaseuraan.[12] Kaksi vuotta kestäneistä Etu-Intian niemimaan matkoistaan Blavatsky kirjoitti sadunomaisen artikkelisarjan Moskovskije vedomostille nimimerkillä Radda-Bai.[13] Hän väitti myös matkustaneensa vuonna 1852 Quebeciin tapaamaan intiaaneja sekä sieltä New Orleansiin tutustumaan voodoo-kulttiin.[9] Seuraavana vuonna hän yritti kahden amerikkalaisen kanssa päästä Nepalin kautta Tiibetiin, mutta rajan ylitys estettiin.[14]

H. P. Blavatsky noin vuonna 1860.

Vuonna 1858 Blavatsky palasi jälleen Venäjälle Pihkovaan tapaamaan perhettään ja sukulaisiaan.[15] Siellä hän kertoi matkoistaan. Blavatskyn sisaren ja hänen tätinsä muistelmien mukaan häntä seurasivat spiritistiset ilmiöt. Spiritistisiä ilmiöitä oli alkanut ilmaantua Yhdysvalloissa noin vuosikymmen aikaisemmin, ja myös Pihkovan asukkaat olivat kuulleet niistä. Uutinen Helenan ”mediumistisuudesta” levisi nopeasti. Kykyjään hän esitteli yleisölle Jahontovin kartanon illanvietoissa.[16] Useimmat paikalla olleista epäilivät kuitenkin tulleensa huijatuiksi.[17]

Keväällä 1859 eversti von Hahn, Helena, Vera ja Elisabeth (everstin tytär hänen toisesta avioliitostaan) matkustivat Pietariin. Sieltä he matkustivat Rugodevoon, Pihkovan lääniin, jossa sijaitsi Veran edesmenneeltä aviomieheltään perimä maatila.[18] Keväällä 1860 Helena, Vera ja hänen kaksi poikaansa matkustivat Tbilisiin tapaamaan isovanhempiaan. Kaksi vuotta myöhemmin Blavatsky matkusteli Gruusiassa, Mustanmeren rannikolla ja Transkaukasian vuorilla.[19]

Helenan välit Nikiforiin olivat ilmeisesti ystävälliset, koska hän anoi vuonna 1862 passia Juri-nimiselle pojalle, joka merkittiin herra ja rouva Blavatskin ottolapseksi.[20] Joidenkin huhujen mukaan poika olisi ollut Helenan avioton lapsi, ja samaa epäili myös hänen isänsä, kunnes Helena esitti lääkärintodistuksen todistaakseen viattomuutensa.[20]

Juorut levisivät vuosia myöhemmin uudelleen Saksassa, ja hän hankki Teosofista seuraa suojellakseen toisen lääkärintodistuksen naistentautien lääkäriltä Leon Oppenheimerilta, jonka mukaan hän kärsi anteflexio uterista (kohdun epänormaalista asennosta), joka ”on todennäköisesti synnynnäistä, koska tutkimuksen mukaan hän ei ole koskaan synnyttänyt eikä hänellä ole ollut gynekologista sairautta”. Allekirjoituksen todisti oikeaksi tohtori Roeder, kuninkaallinen piirilääkäri, ja se julkaistiin Oppenheimerin elinaikana.[21][22] Juri kuoli vuonna 1867, ja hänen hautajaisissaan olivat läsnä vain Helena Blavatsky ja Agardi Metrovich. Ilman virallisia papereita ollut poika haudattiin Metrovichin nimellä.[23] Blavatsky väitti osallistuneensa samana vuonna mieheksi pukeutuneena Giuseppe Garibaldin joukoissa Mentanan taisteluun ja haavoittuneensa vakavasti.[14][24]

H. P. Blavatsky vuonna 1870.

Blavatsky kertoi oleskelleensa vuonna 1870 Tiibetissä kashmirilaisen adeptin luona. Blavatskyn perhe ei tuolloin ollut kuullut hänestä mitään viiteen vuoteen, ja hänen pelättiin kuolleen.

Heinäkuussa 1871 Blavatsky oli matkalla Pireuksen satamasta höyrylaiva Eunomialla Egyptiin, kun laivalla ollut ruutivarasto räjähti ja 30 matkustajaa kuoli.[25] Blavatsky selvisi vahingoittumattomana mutta menetti käteisvaransa ja matkatavaransa. Viimein perille päästyään hän herätti jälleen huomiota seurapiireissä esittelemällä psyykkisiä ilmiöitä. Hän perusti myös spiritismiseuran nimeltä Société Spirité, jossa pian ilmeni huijaustapaus. Kirjeessä tädilleen Blavatsky kertoi, että oli yllättänyt Suezin kanavalta hankkimansa meediot petkuttamasta seuran jäseniä.[26] Pian Kairoon saapui myös Agardi Metrovich, jota Helenan täti Nadežda oli pyytänyt poikkeamaan Kairon kautta tavatakseen Blavatskyn. Pian saapumisensa jälkeen Mitrovich kuitenkin sairastui lavantautiin ja kuoli, ja Blavatsky järjesti hänen hautajaisensa.[27]

Tapauksesta on myös toinen versio, jonka mukaan Metrovich olisi ollut laivalla Blavatskyn kanssa ja saanut surmansa räjähdyksessä. Kolmannen version mukaan Metrovich todellakin kuoli Kairossa, mutta kuolinsyy oli myrkytys, jota on epäilty myös salamurhaksi.[27]

Kairosta Blavatsky matkusti Palestiinan, Syyrian ja Libanonin kautta Konstantinopoliin, josta laivalla Odessaan, jonne hän saapui vuoden 1872 kesällä. Tämä oli hänen viimeinen käyntinsä Venäjällä. Hän viipyi kotimaassaan vajaan vuoden ja matkusti sitten Pariisiin, kuten hän sanoi mestarinsa häntä kehottaneen. Pariisissa hän vietti aikansa maalaten ja kirjoittaen. Pariisista hän matkusti New Yorkiin, jonne hän saapui heinäkuussa 1873.[28]

Daily Telegraph vuonna 1882.

302 West 47th Street, Teosofisen Seuran päämaja. W. Q. Judgen piirros.

New Yorkissa Blavatsky asettui osoitteeseen Madison Street 222, jossa sijaitsi tuolloin naisten yhteisasunto. Hän elätti itsensä suunnittelemalla mainoskortteja kaulus- ja paitatehtaalle. Tällä välin Blavatskyn isä oli kuollut, ja hänen siskonsa lähetti hänelle osan perintörahoista, joilla hän pystyi hankkimaan oman pienen vuokra-asunnon 14. Streetin ja 4. Avenuen kulmasta. Vuonna 1874 hän hankki osakkuuden maatilasta 1000 dollarilla, mutta menetti rahat kumppanin kadottua. Blavatsky nosti asiasta oikeuskanteen. Tämän jälkeen hän ansaitsi hieman rahaa kääntämällä venäjäksi spiritistisiä kirjoituksia amerikkalaisista lehdistä.[29] Saman vuoden lokakuussa hän osti Daily Telegraphin numeron, jossa selostettiin spiritistisiä aineellistumisia, joita sattui vanhalla maatilalla Vermontissa. Artikkelin oli kirjoittanut toimittaja Henry Steel Olcott.[30]

Blavatsky matkusti Vermontiin, missä hän tutustui Olcottiin. Palattuaan kahden viikon kuluttua takaisin New Yorkiin hän kirjoitti kokemuksistaan artikkelin ”Hämmästyttäviä henki-ilmiöitä”, joka julkaistiin New Yorkin Daily Telegraphissa 30. lokakuuta 1874. Artikkelissa hän haastoi tunnetun spiritismin arvostelijan, tohtori George Beardin 500 dollarin summalla tuottamaan samoissa oloissa henkien näyttäytymisten kaltaiset ilmiöt. Beard ei kuitenkaan ottanut haastetta vastaan.[31] Tämän jälkeen hän kirjoitti useita artikkeleita Spiritual Scientist -lehteen.[32]

Maatilaan liittyvä julkisuus toi hänen elämäänsä Michael Betanellyn, jonka kanssa Blavatsky avioitui 3. huhtikuuta 1875.[33] Hän oli kuullut entisen miehensä kuolleen, vaikka näin ei ollut. Avioliitto Betanellyn kanssa kesti vain neljä kuukautta, ja ilmeisesti se oli solmittu Blavatskyn puolelta pelkästään taloudellisin syin. Hänen mukaansa eron syynä oli se, että puheistaan huolimatta Betanelly ei ollut halunnut pitää suhdetta enää platonisena. Samaan aikaan myös oikeuskäsittely päättyi, ja Blavatsky sai korvauksena 1146 dollaria. Blavatskyn ja Olcottin henkiset harrastukset olivat hiljalleen keränneet heidän ympärilleen muitakin kiinnostuneita, ja tämä johti viimein Teosofisen Seuran perustamiseen 17. marraskuuta 1875. Seura alkoi kuitenkin saada vihollisia spiritistien taholta, koska Blavatsky väitti, että spiritismin ilmiöt eivät olleet peräisin kuolleiden hengiltä vaan elementaaleilta, astraalisilta olioilta ja 'kuorilta'. Seuraavina kuukausina Olcott luennoi ja Blavatsky piti keskusteluiltoja New Yorkin salongissaan ja molemmat myös kirjoittivat ahkerasti.[34]

Vuodesta 1876 lähtien Blavatskyn päätyönä oli Hunnuton Isis, jonka kirjoittaminen kesti kaksi vuotta. Ensimmäisen painoksen tuhat kappaletta myytiin loppuun yhdeksässä päivässä.[34] Useimmat lehdet antoivat siitä myönteisiä lausuntoja mutta jotkut syyttivät kirjoittajaa ”transsendentaalisten mielettömyyksien levittämisestä”. Suuresta alkuinnostuksesta huolimatta kiinnostus seuraa kohtaan hiipui, ja teoksen julkaisun jälkeen Olcott, Blavatsky ja William Quan Judge olivat Teosofisen seuran ainoat aktiiviset jäsenet. Blavatsky päätti siirtää seuran päämajan Intiaan. Ennen muuttoa hän otti Yhdysvaltojen kansalaisuuden, jotta ei herättäisi venäläisenä turhaan epäluuloa Brittiläisessä Intiassa.[35]

Teosofisen Seuran kokous Bombayssa vuonna 1881. Edessä keskellä eversti Olcott ja hänen takanaan Madame Blavatsky.

Blavatsky ja Olcott saapuivat Bombayhin 16. helmikuuta 1879. Intiassa Blavatskysta tuli suuri uutinen koko englanninkieliselle lehdistölle. Useimmat lehdet eivät kuitenkaan toivottaneet häntä tervetulleeksi, ja etenkin lähetyssaarnaajat vastustivat häntä, osa piti häntä jopa antikristuksena. Sanomalehti Indian Spectator suhtautui kuitenkin häneen suopeasti, ja Blavatsky kirjoittikin siihen useita vastineita syyttäjilleen. Toinen teosofeille suopea lehti oli vaikutusvaltainen The Pioneer, jossa oli toimittajana A. P. Sinnett.[36]

Huhtikuussa 1879 Olcott ja Blavatsky tekivät matkan pohjoiseen. Britannian hallituksella oli kuitenkin epäluuloja Blavatskya kohtaan, minkä vuoksi heitä seurasi koko matkan poliisietsivä. Lokakuussa 1879 ilmestyi ensimmäinen The Theosophistin numero. Pian tämän jälkeen Blavatsky sai kirjeen Kairossa tapaamaltaan Emma Coulombilta, joka pyysi apua jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin. Blavatsky lupasi auttaa, ja Coulombit saapuivat Bombayhin maaliskuussa 1880. Samana vuonna teosofien majapaikka päätettiin siirtää Breach Candyssa vuorenhuipulla sijaitsevaan bungalowiin. [37]

Olcott ja Blavatsky tekivät jälleen matkoja, pitivät luentoja ja perustivat looseja. Rasittavan matkaohjelman johdosta Blavatsky kuitenkin sairastui munuaistulehdukseen. Tämän johdosta hän matkusti kahdeksi päiväksi Sikkimiin lepäämään gurunsa luokse. Joulukuun 17. samana vuonna Teosofinen Seura muutti jälleen, tällä kertaa Madrasiin Adyar-joen varrella sijaitsevaan pylvästaloon. Tämän jälkeen Blavatsky oleskeli kolme kuukautta brittiläisen Rhodes E. Morganin ja hänen vaimonsa luona Nilgirivuorilla, ja kirjoitti siellä kirjoitussarjan ”Sinisten vuorten kansa”. Heikentyvä terveys pakotti hänet lopulta vaihtamaan pysyvästi leudompaan ilmanalaan, ja 20. helmikuuta 1884 Olcott, Blavatsky ja osa seuran henkilökuntaa lähtivät kohti Nizzaa.[38]

Kuitenkin jo kahdentoista päivän kuluttua saapumisesta he siirtyivät Pariisiin, jossa W. Q. Judge oli heitä odottamassa. Sieltä käsin Blavatsky teki viikon matkan Sinnettien luo Englantiin sekä kreivitär Gaston d'Adhémarin luo Enghienin linnaan, jossa hän aloitteli seuraavaa suurta teostaan, Salaista oppia. Kesäkuussa he saivat Lontoosta uutisia, jonka mukaan teosofia oli siellä saavuttamassa suurta suosiota seurapiireissä. Uusiin tukijoihin kuuluivat muun muassa Robert Browning, Matthew Arnold, Sir William Crookes ja Sir William Fletcher Barrett. Elokuussa Blavatsky ja joukko muita teosofeja lähtivät Saksaan Mary Gebhardin vieraaksi, jossa he viipyivät kolme kuukautta.[39]

21. syyskuuta ilmestyi The Timesissa artikkeli, jonka mukaan Blavatsky oli huijari. Todisteena olivat Emma Coulombin Christian College Magazinelle luovuttamat kirjeet, joita hän väitti Blavatskyn kirjoittamiksi.[40] Olcott lähti välittömästi Madrasiin, ja lokakuussa Blavatsky siirtyi Lontooseen ja sanoutui irti seuran kirjeenvaihtaja-sihteerin virasta. Arundalen luota hän lähetti The Timesiin kirjeen, jossa kielsi kirjoittaneensa Coulombien väittämiä kirjeitä. Kirje julkaistiin 9. lokakuuta 1884. Madrasin teosofit puolestaan syyttivät Coulombeja liukulevyjen ja salaovien rakentamisesta Blavatskyn yksityisiin tiloihin.[41]

Blavatsky palasi Intiaan marraskuussa 1884. Hänen mukanaan oli pastori C. W. Leadbeater. Vaikka hänen maineensa oli Euroopassa kokenut kolauksen, Madrasissa opiskelijat ottivat hänet hurraten vastaan. Joogafilosofia ja usko mahatmoihin kuului heidän ikivanhoihin perinteisiinsä, ja tapauksen johdosta opiskelijat olivat joutuneet vastakkain lähetyssaarnaajien ja professorien kanssa.[42]

H. P. Blavatsky vuonna 1887.

Tammikuussa 1885 Blavatskyn terveys jälleen heikkeni ja huhtikuussa, hieman toivuttuaan, hän lähti viimeisen kerran Intiasta. Oleskeltuaan joitakin kuukausia Italiassa hän asettui viimein Saksaan Würzburgiin. Siellä hän jatkoi Salaisen opin kirjoittamista seuranaan kreivitär Constance Wachtmeister. Joulukuussa 1885 ilmestyi Psyykkisen tutkimuksen seuran raportti, jossa Blavatskya pidettiin ”historian monitaitoisimpana, kekseliäimpänä ja mielenkiintoisimpana huijarina.” Richard Hodgsonin kirjoittama raportti perustui hänen syksyllä 1884 Madrasissa tekemiinsä tutkimuksiin ja haastatteluihin. Komitea ei sen sijaan hyväksynyt Hodgsonin arvelua, jonka mukaan silmänkääntötemppujen syynä olisi ollut peitellä hänen todellista ammattiaan venäläisenä vakoojana.[43]

Keväällä 1886 Blavatsky päätti muuttaa Oostendeen, jossa hän teki 14:n tunnin työpäiviä kirjan parissa. Syyskuussa 1886 hän lähetti Salaisen opin ensimmäisen osan käsikirjoituksen Adyariin Intiaan, T. Subba Row'n ja H. S. Olcottin tarkastettavaksi. Vuoden 1887 maaliskuussa Blavatsky kärsi jälleen munuaistulehduksesta, joka aiheutti tuntikausien tajuttomuuden kerrallaan. Hänen uskottiin jo kuolevan, mutta hän kuitenkin parantui ja jatkoi jälleen Salaisen opin kirjoittamista. Syyskuussa 1887 Blavatsky muutti Lontooseen Upper Norwoodiin, jossa Bertram Keightley ja tohtori Archibald Keightley ryhtyivät oikolukemaan, korjaamaan ja järjestelemään tekstiä.[44]

Kuvassa myötäpäivään: H. P. Blavatsky, Vera Vladimirovna de Zhelihovsky, Charles Johnston, H. S. Olcott ja Vera Petrovna de Zhelihovsky. Lontoo lokakuu 1888

Lontoossa perustettiin uusi teosofinen aikauslehti, Lucifer. Syyskuun alussa myös Wachtmeister saapui Lontooseen. Tilanahtaus pakotti Teosofisen seuran muuttamaan uuteen paikkaan Lansdowne Roadille, joka oli lähempänä Lontoon keskustaa. Kirjoitustyö jatkui, ja talossa vieraili useita kuuluisuuksia, tutkijoita ja toimittajia keskustelemassa Blavatskyn kanssa. Myös Olcott saapui Lontooseen ja avusti Blavatskya perustamaan Teosofisen seuran esoteerisen osaston, johon kuului kaksitoista henkilöä: kreivitär Wachtmeister, Isabel Cooper-Oakley, Emily Kislingbury, Laura Cooper, Annie Besant, Alice Cleather, Archibald Keightley, Herbert Coryn, Claude Wright, G. R. S. Mead, E. T. Sturdy ja Walter Old.[45]

Lokakuussa 1888 ilmestyivät Salaisen opin ensimmäiset kappaleet painosta. Kirja lähetettiin arvosteltavaksi lontoolaiselle toimittajalle W. T. Steadille, joka päätyi lähettämään sen aktivisti Annie Besantille. Kirja teki Besantiin suuren vaikutuksen, ja kiittävä arvostelu julkaistiin Steadin Review of Review'ssä.[46] Tämän jälkeen Besant kävi tapaamassa Blavatskya ja liittyi Teosofiseen seuraan.[47]

Seuraavaksi Blavatsky keskittyi kirjoittamaan teoksia Teosofian avain ja Hiljaisuuden ääni. Lisäksi hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Amerikan ja Intian osastoille. Teosofinen seura muutti jälleen, tällä kertaa Annie Besantin tilavaan asuntoon Avenue Road 19:een. Blavatskya vaivasi reuma, ja hän joutui käyttämään ajoittain pyörätuolia. 1. kesäkuuta 1890 ilmestyi newyorkilaisessa The Sunissa artikkeli ”Erään humpuukin historia”, jota seurasi 20. kesäkuuta koko sivun aukeama, jossa tohtori Elliot Coues väitti Blavatskya petkuttajaksi, jonka tarkoituksena oli kerätä rahaa ja peitellä vakoilutoimintaa.[48] Lisäksi Coues oli kaivanut esiin kaikki vanhat huhut hänen väitetyistä rakastajistaan sekä aviottomasta lapsesta ja sanoi voivansa todistaa kaikki väitteensä. Tohtori Coues oli ollut jo pikään kiinnostunut teosofiasta ja oli myös käynyt tapaamassa Blavatskya. Blavatsky kertoi jo vuoden 1888 lopulla tohtori J. S. Buckille lähettämässään kirjeessä Couesin havittelevan jonkinlaista johtoasemaa Teosofisessa seurassa, johon hän ei kuitenkaan suostunut.[49][50]

Blavatsky nosti asiasta oikeuskanteen. Ennen kuin asiaa oli päästy käsittelemään, The Sunin lakimiehet myönsivät, etteivät pysty todistamaan moraalittomuussyytettä, johon kanne perustui. Keväällä 1891 Lontooseen levisi influenssaedipemia. Blavatsky sai myös tartunnan, ja hän kärsi useita päiviä kovasta kuumeesta. Keskipäivällä, 8. toukokuuta Helena Blavatsky kuoli Avenue Road 19.ssä kolmen läheisen oppilaansa läsnä ollessa. Hänen kuolemansa päätti myös kesken olleen oikeuskanteen. The Sun julkaisi Blavatskyn kuoleman johdosta W. Q. Judgen artikkelin hänen elämästään ja ilmoitti, että heitä oli johdettu harhaan tohtori Couesin taholta.[51]

Blavatskyn ruumis tuhkattiin Wokingissa Etelä-Englannissa 11. toukokuuta 1891, ja hänen tuhkansa jaettiin teosofien kolmen pääkeskuksen, New Yorkin, Madrasin ja Lontoon kesken.[52]

Blavatskyn mukaan kaikkien uskontojen taustalla on esoteerinen oppi, joka oli muinoin levinnyt ympäri maailman. Nykyisin se on hänen mukaansa löydettävissä täydellisenä vain muutamissa maanalaisissa kirjastoissa, jotka ovat henkisen veljeskunnan hallinnassa. Tästä opista osa on esitetty muinaisessa Dzyanin kirjassa, jonka runoista hän selitti osan teoksissaan Hunnuton Isis ja Salainen oppi.[59][60]

Tämän opin mukaan ilmenneen kaikkeuden alkulähde on absoluutista eli Parabrahmanista ulosvirrannut jumaluusvoima, Logos. Se ilmenee kolminaisuutena siten että ensimmäinen, Isä-Äiti, on kaiken alkujuuri, toinen eli Poika aloittaa elämän ja muodon kaksinaisuuden, ja kolmas on maailmanjärki, jonka osia ovat ihmismonadit. Jokaisella galaksilla ja aurinkokunnalla on omat pienemmät Logoksensa. Kaikkeudenjärki ilmenee ulkokohtaisesti Fohatina, voimana, joka liittää kokoon muodot ja laittaa liikkeelle kosmisen kehityksenlain.[59]

Elämä ilmenee aineellisella tasolla eri luonnonvaltakuntien kautta, joita ovat mineraali-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunta. Jälleensyntyvät monadit kehittyvät näiden muotojen kautta karman lain ohjaamina jatkuvasti korkeammille asteille. Maapallo käy läpi seitsemän eri ilmentymää eli manvantaraa niin, että se ensimmäisen kolmen kauden aikana tiivistyy eteerisestä kiinteäksi, kunnes neljännen (eli nykyisen) kauden aikana kehitys muuttuu taas päinvastaiseksi.[59] Maailmassa vaikuttaa mestareiden eli esoteeriseen viisauteen vihittyjen veljeskunta eli niin kutsuttu Valkoinen Veljeskunta, jonka johtajana on aurinkokuntamme Logos, ja tämän alapuolella olentohierarkia, johon kuuluvat dhyan chohanit, kumaarat, buddhat, mahachohanit, chohanit ja mestarit. Blavatsky mainitsi useita mestareita, joita ovat olleet esimerkiksi Buddha, Zarathustra, Jeesus, Pythagoras ja Christian Rosenkreutz.

Ihmiskunnan kehitys jakautuu seitsemään juurirotuun, jotka puolestaan jakautuvat useisiin alarotuihin.[60] Nykyinen ihmiskunta edustaa viidettä, arjalaista, juurirotua ja on jo siirtynyt kehityksen ylöspäin vievälle, henkistävälle kaarelle. Juurirotujen vaihtuminen tapahtuu luonnonmullistusten kautta, jotka käsittävät mantereiden vajoamisia ja kohoamisia, ja voivat kestää satojatuhansia vuosia. Jokainen juurirotu käy läpi neljä ajanjaksoa eli yugaa, jotka ovat Satya Yuga, Treta Yuga, Dvapara Yuga ja Kali Yuga. Nykyinen ihmiskunta elää parhaillaan Kali Yugaa, joka alkoi vuonna 3102 eaa.[60]

Ihminen on mikrokosmos, ja eri planeettakausien kehityksellä on ihmisessä omat vastaavuutensa esimerkiksi aisteina sekä tajunnan eri tasoina ja ominaisuuksina. Ihmisessä voidaan siten erottaa seitsemän prinsiippiä, jotka ovat ātma eli kaikkiallinen henki, buddhi eli henkinen sielu, manas eli inhimillinen sielu, kāma rūpa eli himo- tai tunnekeho, linga sharīra eli fyysisen kehon kaksoispuoli eli astraalikeho, prāna eli elonhenkäys elävässä olennossa ja sthūla sharīra eli fyysinen keho. Neljännen juurirodun aikana ihmiskunnassa oli vielä toimivana ”kolmas silmä” eli henkinen näkökyky, jonka fyysinen elin on nyt surkastunut ja tunnetaan käpyrauhasena.[60]

Monadien henkinen kehitys tapahtuu karman lain kautta, mutta ihmisyksilö voi nopeuttaa omaa kehitystään elämällä moraalisesti oikein. Rukoilu sen tavallisessa merkityksessä on epäjumalanpalvelusta, koska eksoteeristen uskontojen jumalat (kuten Jehova) ovat rajallisia, luotuja olentoja. Ihmisen sen sijaan tulisi pyrkiä toimimaan sopusoinnussa oman jumalallisen itsensä eli ātma-buddhi-manaksen kanssa.[61] Ihmisen kuollessa kolme alinta prinsiippiä tuhoutuvat ja neljä ylintä jatkavat kāma lokaan, joka vastaa katolilaisuuden kiirastulta tai antiikin mytologian Haadesta. Tämän jälkeen ātma-buddhi-manas irtaantuu kāma rūpasta ja jatkaa devakhāniin eli taivaaseen, jossa se pysyy 1 000–1 500 vuotta. Tämän jälkeen se jälleensyntyy maailmaan.[62]

Blavatsky ei pitänyt esittämiään oppeja täydellisinä tai ehdottomina, vaan piti teosofian yhtenä päämääränä luonnon selvittämättömien lakien tutkimista.[63]

Teosofian synnyn ja leviämisen syistä on esitetty useita käsityksiä. Blavatskyn vaikuttimiksi on mainittu itämaisen filosofian tuominen länteen, kristinuskon vastustaminen, hindulaisten käännyttäminen buddhalaisuuteen synkretistisen opin avulla, Intian ja muiden Aasian kansojen vapauttaminen siirtomaavallasta, uusien spiritistisiä ilmiöitä koskevien selitysmallien luominen sekä viimeiseksi Blavatskyn henkilökohtaiset syyt, jotka ehkä liittyivät hänen joissakin kirjeissä mainitsemiinsa ”nuoruuden synteihin”, joita hänellä oli tarve hyvittää.[64] Antikolonialistisia epäilyjä herätti etenkin hindulainen uudistusliike Arya Samaj, jonka kanssa Teosofinen seura oli liitossa vuosina 1878–82.[65] Ystävälleen ja parapsykologian tutkijalle A. N. Aksakoville kirjoittamassaan kirjeessä Blavatsky todisteli vaikutusvaltaansa Intiassa kirjoittamalla miten ”tyhmiä aaseja” teosofit ovat ja miten hän voi johtaa heitä haluamaansa suuntaan.[66]

On myös pohdittu, oliko teosofian taustalla jokin poliittinen aate. Tiedetään, että nuoruudessaan Blavatsky oli liikkunut radikaaleissa liberaalis-nationalistisissa piireissä, mutta hänellä ei ilmeisesti ollut koskaan mitään selkeää yhteiskunnallis-poliittista linjaa.[67] Sosialismiin ja anarkismiin hän suhtautui pitkään hyvin kielteisesti, mutta muutti mieltään 1880-luvulla ja kutsui Besantin vasemmistolaista toimintaa ”käytännön teosofiaksi”.[67]

Mikael Niinimäen mukaan toisaalta oli tietty ydinteosofia, johon Blavatsky uskoi vakavasti, ja toisaalta julkisuudessa esitetty ”propagandistinen” opetus, joka vaihteli eri aikoina tarpeiden ja roolien mukaan. Vaikka teosofisen opin syntyyn vaikuttaneista tekijöistä onkin erilaisia käsityksiä, yleensä pidetään selvänä, että sen suosio liittyi 1800-luvun lopun luonnontieteellisen maailmankäsityksen ja konservatiivisen kristinuskon väliseen kilpailuun. Monille ajattelijoille ei riittänyt kristillisyys, joka tuntui olevan ristiriidassa tieteen kanssa. Toisaalta materialistinen maailmankatsomus herätti monissa ihmisissä turvattomuuden tunnetta.[68]

Blavatskyn tiedetään kokeneen ajoittain persoonallisuuden jakautumisia, joista hän muun muassa kirjoitti sisarelleen: ”Ja juuri tähän aikaan aloin tuntea kummallista kaksinaisuutta. Useita kertoja päivässä tunnen, että paitsi minua, on joku toinen, täysin erillinen minusta, läsnä ruumiissani.” Jotkut tutkijat ovat pitäneet tätä alter egoa samana kuin useissa spiritistisissä yhteyksissä Blavatskyn kautta ilmestynyt John King, joka myöhemmin Blavatskyn mielessä muuttui teosofian mestari Moryaksi.[76] Myös useat teosofit kuten W. B. Yeats olivat vakuuttuneita Blavatskyn normaalista tietoisuudesta riippumattoman transsipersoonan olemassaolosta selityksenä mestarisanomille. Eversti Olcottin mukaan Blavatskyn kirjoittaessa hänet saattoi 'vallata' kolmekin eri henkilöä.[77]

Coulombien tapauksena tunnettu, Helena Blavatskyn ja Emma ja Alexis Coulombin välinen kiista sai alkunsa toukokuussa 1884. Ilmeisesti jo pitkään jatkunut epäsopu Coulombien ja Madrasin teosofien välillä johti viimein Coulombien karkottamiseen ja erottamiseen Teosofisesta seurasta, sekä useisiin syytöksiin, muun muassa salakuuntelusta, herjauksesta ja kiristämisyrityksistä.[82] Samalla paljastui joukko Blavatskyn yksityisiin tiloihin tehtyjä rakennelmia, jotka Coulombien mukaan oli tehty Blavatskyn pyynnöstä erilaisten huijausten suorittamista varten.[83]

Teosofisen seuran jäsenet eivät kuitenkaan uskoneet väitteitä, vaan syyttivät liukulevyjen ja salaovien rakentamisesta Coulombeja.[41] Heidän mukaansa Emma Coulombilla oli tähän mahdollisuus, koska hän toimi taloudenhoitajana Blavatskyn poissa ollessa, joten hänellä oli avaimet kaikkiin seuran tiloihin. Epäilyksiä tuki myös se, että Coulombeilla oli koko seuran päämajan yläkerta omassa käytössään Blavatskyn oleskellessa Euroopassa. Lisäksi teosofit pitivät tutkimustensa perusteella rakennelmia varsin uusina, eikä salaovia ollut mahdollista avata tai sulkea helposti ja äänettömästi.[80][83]

Muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. syyskuuta 1884 ilmestyi The Timesissa artikkeli, jonka mukaan Blavatsky oli huijari. Todisteena olivat Emma Coulombin Christian College Magazinelle luovuttamat kirjeet, joita hän väitti Blavatskyn kirjoittamiksi. Osa kirjeistä sisälsi muun muassa ohjeita Coulombeille erilaisten huijausten suorittamiseksi. Tuolloin Saksassa oleskellut Blavatsky kirjoitti Timesiin kirjeen, jossa kielsi kirjoittaneensa Coulombien väittämiä kirjeitä ja lähti matkalle takaisin Intiaan. Kairossa hän pysähtyi keräämään Emma Coulombia vastaan todistusaineistoa, jolla oli tarkoitus tuhota hänen uskottavuutensa mahdollisessa oikeudenkäynnissä.[84]

Joulukuussa 1884 Adyariin saapui Psyykkisen tutkimuksen seuran Richard Hodgson, jonka tarkoituksena oli perehtyä seuran parissa tapahtuneisiin paranormaaleiksi väitettyihin ilmiöihin. Hodgson vietti Adyarissa kolme kuukautta, jona aikana hän haastatteli silminnäkijöitä ja muita todistajia, sekä tutki päämajaan tehtyjä rakennelmia. Hodgson sai myös haltuunsa osan Coulombien kirjeistä sekä muita asiakirjoja, jotka hän lähetti Englantiin tutkittavaksi. Tutkimuksen teki käsiala-asiantuntija F. G. Netherclift, jonka loppupäätelmä oli, että kaikki tutkitut viisi kirjettä olivat saman henkilön (Hodgsonin mukaan Blavatskyn) kirjoittamia.[85] Hodgson kirjoitti tutkimuksistaan 200-sivuisen raportin, jossa hän syytti Blavatskya erittäin monipuoliseksi ja taitavaksi huijariksi.[86]

Hodgsonin raporttia pidettiin pitkään psyykkisen tutkimuksen malliesimerkkinä.[87] Kuitenkin myöhemmin on julkaistu raportin kohta kohdalta kumoavia tutkimuksia.[88] Näistä maininnanarvoisia ovat esimerkiksi A. E. Watermanin (oik. Walter A. Carrithers, Jr.) Orbituary: The Hodgson report on Madame Blavatsky 1885–1960 (1963)[88] sekä tutkimuksessa usein lainattu[89] Vernon Harrisonin J'Accuse (1986).[87] Waterman muun muassa osoitti Coulombien kirjeiden tutkimuksen dokumentoinnissa vakavia puutteita.[85]

Elliot Coues todistettavasti osti myöhemmin kirjeet itselleen, mutta ei jostain syystä koskaan käyttänyt niitä hyökkäyksessään Blavatskya vastaan. Harrisonin mielestä tähän oli syynä ilmeisesti se, että Coues tiesi kirjeet väärennöksiksi tai ainakin vahvasti epäili sitä.[87] Myöhemmin kirjeet tuhosi joko Coues tai hänen perillisensä.[90]

Venäläinen kirjailija Vsevolod Solovjov tutustui Blavatskyyn Pariisissa vuonna 1884, ja hänestä tuli nopeasti teosofian suosija. Hän oli aikeissa ryhtyä edistämään teosofiaa Venäjällä ja kertoi SPR:lle Blavatskyn mestarin, Moryan ilmestyneen hänelle. Hän kirjoitti tapauksesta venäläisessä tieteellisessä julkaisussa 1. heinäkuuta 1884: ”Olosuhteet joissa ilmiö tapahtui pienimmissä yksityiskohdissaan, itseni huolellisesti tarkastamana, eivät jätä minulle pienintäkään epäilystä sen aitoudesta.”[80] Solovjov pyörsi kuitenkin äkisti kantansa vuonna 1886. Joidenkin mukaan syynä oli joulukuussa 1885 ilmestynyt Hodgsonin raportti, jossa Blavatskya pidettiin huijarina. Solovjov perui myös aiemmat puheensa mestarin ilmestymisestä ja piti tapausta hallusinaationa.[91]

Kirjeenvaihto Blavatskyn kanssa ei kuitenkaan loppunut kokonaan. Kaksi vuotta Blavatskyn kuoleman jälkeen, vuonna 1893 Solovjov julkaisi Blavatskya arvostelevan kirjan A Modern Priestess of Isis. Kirjassaan hän esitteli paitsi omia näkemyksiään Blavatskysta, myös hänen kirjeitään, joista ehkä kuuluisin on otsikoitu nimellä ”Tunnustukseni”. Dramaattiseen sävyyn kirjoitetussa kirjeessä Blavatsky sanoi ”vihanneensa miestään, rakastaneensa yhtä miestä syvästi mutta silti enemmän okkulttista tiedettä”.[92] Muut 'tunnustukset' eivät ole näin selviä, mutta kirjeestä voi päätellä että hän koristi teosofisen propagandansa 'psyykkisillä kokeilla' ja yleisöä hämmästyttävällä mystiikalla, mutta myös sen että hän uskoi vilpittömästi olevansa itämaisten Mahatmojen lähettiläs.[93]

Monet teosofiset kirjoittajat ovat kuitenkin epäilleet kirjeen aitoutta. Heti teoksen ilmestymisen jälkeen Blavatskyn sisar Vera Zhelihovsky kirjoitti kirjalle oman vastineensa H. P. Blavatsky and a Modern Priest of Truth. Blavatskyn elämäkerran kirjoittajan John Symondin mukaan kyseisen kirjeen olemassaolosta ei ole muuta todistetta kuin Solovjovin sana.[94] Mikael Niinimäki puolestaan pitää kirjettä aitona, perustuen Solovjovin esittämiin todistajanlausuntoihin.[95]

Amerikkalainen spiritualisti William Emmette Coleman hyökkäsi kiivaasti Blavatskya vastaan hänen kuolemansa jälkeen. Kirjoituksessaan The Sources of Madame Blavatsky's Writings (1895) Coleman sanoi löytäneensä Hunnuton Isis -teoksesta yli 2 000 muista teoksista kopioitua kohtaa ilman asianmukaisia viitteitä. Hän luetteli kirjoituksessaan osan käytetyistä teoksista sekä niistä otettujen lainausten lukumäärät. Lisäksi hän väitti Blavatskyn tehneen useita virheitä tiibetin- ja sanskritinkielisten sanojen kirjoitusasussa, sekä lainanneen kaikki teosofian opetukset muista kirjoista, oppisuunnista tai auktoriteeteilta. Colemanin mukaan myös suuri osa Teosofisesta sanakirjasta oli kopioitu muista lähteistä.[96]

Kirjoituksessaan Critical Historical Review of The Theosophical Society (1893) Coleman luetteli useita Blavatskyn oletettuja huijauksia, niihin osallistuneet henkilöt sekä lyhyen kuvauksen toteutuksesta. Hän väitti, että loppuvaiheessa kaikki Teosofisen seuran sisäpiirin henkilöt olivat mukana huijauksissa tai vähintäänkin olivat niistä tietoisia ja että Blavatsky oli itse kirjoittanut kaikki mahatmakirjeet. Blavatskyn kuoleman jälkeen ilmestyneistä kirjeistä hän piti vastuullisena W.Q. Judgea.[97] Coleman ei kuitenkaan esittänyt kirjoituksessaan mitään todisteita väitteilleen vaan sanoi esittävänsä ne tulevassa kirjassaan, jota ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt.[94] Joidenkin mukaan syynä oli San Franciscon maanjäristys vuonna 1906, joka tuhosi Colemanin kirjaston ja muistiinpanot.[98] Coleman kuoli kolme vuotta myöhemmin. Mikael Niinimäki (1979) vahvistaa Teosofista sanakirjaa koskevien plagiaattiväitteiden pitävän paikkansa ainakin neljän pääteoksen osalta.[77] Kuitenkin hän pitää todisteita Blavatskyn taipumuksesta transsiin ja automaattikirjoitukseen vakuuttavina ja katsoo, että teosofian vastustajat eivät ole ottaneet tätä huomioon.[77]

Useat teosofiset kirjailijat ovat kyseenalaistaneet Colemanin väitteet. Blavatskyn elämäkerran kirjoittajan Sylvia Cranstonin mukaan hänen tutkimusapulaisensa löysi vain kuusi 70:stä väitetystä plagiaatista, jotka Colemanin mukaan oli otettu Alexander Winchellin teoksesta World life.[99] Colemanin väitteitä on tutkinut myös teosofi ja historioitsija Michael Gomes, jonka mukaan väitteet eivät pidä paikkaansa vaan lähes jokainen lainaus Hunnuttomassa Isiksessä on merkitty tavalla tai toisella (teoksessa on noin 2 400 viitettä).[94]

• Teosofian avain: Selvä esitys kysymysten ja vastausten muodossa siitä siveysopista, tieteestä ja filosofiasta, jonka tutkimista varten teosofinen seura on perustettu. 4. suomenkielinen painos (1. painos 1906). Helsinki: Ruusu-ristin kirjallisuusseura: Blavatsky-Looshi, 1991. ISBN 951-95932-9-2.
• Hiljaisuuden ääni ja muita valittuja katkelmia kultaisten sääntöjen kirjasta, 1908.
• Salainen oppi: Tieteen, uskonnon ja filosofian yhdistelmä. Ensimmäinen osa, Maailman synty. (The secret doctrine: The synthesis of science, religion, and philosophy. Vol 1, Cosmogenesis, 1888.) Kuudennesta englantilaisesta painoksesta suomentaneet V. H. V. [Väinö Valvanne] ja P. E. [Pekka Ervast]. Joensuu: Teosofinen kirjakauppa, 1910–13.
• Kertomuksia: 1: Salaperäiset heimot; Sinisillä vuorilla, 1915.
• Salainen oppi: Tieteen, uskonnon ja filosofian yhdistelmä. Toinen osa, Ihmisen synty. (The secret doctrine: The synthesis of science, religion, and philosophy. Vol 1, Anthropogenesis, 1888.) Kuudennesta englantilaisesta painoksesta suomentaneet V. H. V. [Väinö Valvanne] ja P. E. [Pekka Ervast]. Joensuu: Teosofinen kirjakauppa, 1917.
• Kirkon ja vapaamuurariuden juhlamenojen juuret, 1924.
• Salainen oppi: 2. osa, 1937.
• Salainen oppi: Toinen osa, toinen kirja, neljäs nide: Maailman uskontojen esihistoriallinen symbolismi, 1940.
• Salainen oppi Toinen osa, 1946.
• Eräitä elämän okkultista filosofiaa käsitteleviä kirjelmiä Salaisen opin III osasta, 1958.
• Evankeliumien esoteerinen luonne, 1963.
• Muutamia käytännöllisiä ohjeita jokapäiväistä elämää varten, 1964.
• Mitä on okkultismi? 1975. ISBN 951-99051-6-2.
• Valon airut (H. P. Blavatskyn artikkeleita), 1975. ISBN 951-99315-0-3.
• Hunnuton Isis: 1. osa: Tiede. (Isis unveiled, 1877.) Kääntäjä: Sirkka Virolainen. Helsinki: Ruusu-ristin kirjallisuusseura, 1984. ISBN 951-9376-40-2.
• Hunnuton Isis: 2. osa: Tiede. (Isis unveiled, 1877.) Kääntäjät: Sirkka Virolainen, Timo Nurminen ja Heli Makkonen. Helsinki: Ruusu-ristin kirjallisuusseura, 1984. ISBN 951-9376-42-9.
• Hunnuton Isis: 3. osa: Teologia. (Isis unveiled, 1877.) Kääntäjät: Sirkka Virolainen, Timo Nurminen ja Heli Makkonen. Helsinki: Ruusu-ristin kirjallisuusseura, 1985. ISBN 951-9376-42-9.
• Hunnuton Isis: 4. osa: Teologia. (Isis unveiled, 1877.) Suomentanut Timo Nurminen. Helsinki: Ruusu-ristin kirjallisuusseura, 1985. ISBN 951-9376-43-7.
• Salainen oppi. 3. osa, Luvut 28–38, 1986. ISBN 951-95662-4-4.
• Salainen oppi. 3. osa, Luvut 1–16, 1987. ISBN 951-95662-7-9. ISBN 951-95662-4-4.
• Salainen oppi. 3. osa, Luvut 39–51, 1987. ISBN 951-95662-5-2.
• Salainen oppi. 3. osa, Selityksiä joihinkin suullisiin opetuksiin, 1987. ISBN 951-95662-6-0.
• Salainen oppi. 3. osa, Luvut 17–27, 1988. ISBN 951-95662-8-7.
• Salainen oppi: Tieteen, uskonnon ja filosofian yhdistelmä. Ensimmäinen osa, Maailman synty. (The secret doctrine: The synthesis of science, religion, and philosophy. Vol 1, Cosmogenesis, 1888.) Kuudennesta englantilaisesta painoksesta suomentaneet V. H. V. [Väinö Valvanne] ja P. E. [Pekka Ervast]. 3. painos. Alkuteos Helsingissä: Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, 1917. Helsingissä: Ruusu-Ristin kirjallisuusseura, 1988. ISBN 951-9376-46-1.
• Salainen oppi: Hakemisto, 1992. ISBN 951-95663-3-3.
• H. P. Blavatskyn kirjeitä ruhtinas A. M. Dondukov-Korsakoville, 1993. ISBN 952-9834-00-4.
• Salatiede ja salatieteilijät: kirjoitussarja, 1993. ISBN 951-8901-57-0.
• Teosofinen sanakirja, 1994. ISBN 951-9413-66-9.
• Esoteeriset ohjeet I, II ja III, 1998. ISBN 951-97699-0-0.
• H. P. Blavatskyn opetukset sisäiselle ryhmälle eli hänen henkilökohtaisille oppilailleen (1890–1891) 2. tarkistettu ja laajennettu painos, 1999. ISBN 952-9834-16-0.
• Jumalten viisaus: H. P. Blavatskyn kirjoituksia, 1999. ISBN 952-9834-16-0.
• Käytännöllinen okkultismi. Korjattu painos Blavatsky-looshi ry:n vuonna 1973 julkaisemasta painoksesta. Biokustannus: Blavatsky-looshi, 2001. ISBN 952-5132-32-3.
• Salainen oppi: Tieteen, uskonnon ja filosofian yhdistelmä. Toinen osa, Ihmisen synty. (The secret doctrine: The synthesis of science, religion, and philosophy. Vol 1, Anthropogenesis, 1888.) Kuudennesta englantilaisesta painoksesta suomentaneet V. H. V. [Väinö Valvanne] ja P. E. [Pekka Ervast]. Näköispainos. Alkuteos Helsingissä: Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, 1917. Jorvas: Ruusu-Ristin kirjallisuusseura, 2003. ISBN 952-9603-40-1.
• Noiduttu elämä, 2003. ISBN 952-5132-52-8.
• Seitsenluku, 2003. ISBN 952-5132-53-6.
• Sisäisen ihmisen rakenne, 2003. ISBN 952-5132-42-0.
• Sinisten vuorten kansa, 2004. ISBN 952-5132-59-5.
• Egyptin mytologian sanasto, 2006. ISBN 952-5132-83-8.
• Kabbalan sanakirja, 2006. ISBN 952-5132-79-X.
• Intian filosofian sanakirja, 2007. ISBN 978-952-5132-86-1.
• Atlantis: kadonnut manner, 2008. ISBN 978-952-5728-02-6.
• Okkultisia tarinoita, 2008. ISBN 978-952-9834-55-6.

• Dreams, 1888
• Gems from the East: A Birthday Book of Precepts and Axioms, 1890
• From the Caves and Jungles of Hindostan, 1892
• A Modern Panarion: A Collection of Fugitive Fragments from the Pen of H. P. Blavatsky, 1895

• Alice Leighton Cleather: Muistelmia H. P. Blavatskysta, 1923.
• A. P. Sinnet: Incidents In The Life Of Madame Blavatsky, 1886. (englanniksi)
• Charles J. Ryan: H. P. Blavatsky and the Theosophical Movement, 1937. (englanniksi)
• Elämäkertoja ja elämäkerrallisia tutkimuksia Blavatskyarchives.com. (englanniksi)