Hồ Chí Minhin huoltotie

Hồ Chí Minhin huoltotie (eli Truong-Son vuorten strateginen huoltotie) oli Vietnamin sodan aikana reitti, jota kautta kuljetettiin joukkoja, aseita ja tarvikkeita Pohjois-Vietnamista Etelä-Vietnamin Vietkong-sisseille. Tie kulki vuorten ja viidakoiden halki. Sen kokonaispituus oli 400 kilometriä. Käytännössä se oli polkujen, tunnelien ja muiden väylien verkosto, jossa kulkuväyliä oli 15 000 kilometriä. Huoltotie alkoi Laosin Mu Gian solan seuduilta ja päättyi Saigonin seuduille. Ho Chi Minhin huoltotien tarkoitus oli saada tarpeellinen määrä kalustoa rintamalle ja huhujen mukaan myös amerikkalaisten linjojen taakse. Alueella toimiminen oli vaikeaa niin Pohjois-Vietnamin armeijalle kuin amerikkalaisille ja etelävietnamilaisille. Pohjois-Vietnamin armeija pystyi estämään Yhdysvaltain vastatoimet huoltotietä vastaan. Erikoisjoukkojen kuljetukset lentoteitse, pommitukset ja maahyökkäys Laosiin epäonnistuivat, kun huoltotie tukittiin. Niinpä Pohjois-Vietnamin kansanarmeija pystyi parantamaan tietä jatkuvasti.

Pohjoisvietnamilaiset kuljettivat tarvikkeita huoltotiellä varsinkin alussa myös kantamalla.
Hồ Chí Minhin huoltotie vuonna 1967.

Huoltotien alkuvuodet

Ho Chi Minhin huoltotie oli alun perin vain polku viidakossa. Se ei ollut kokonaan näkyvissä. Pohjoisvietnamilaiset alkoivat tiedustella sopivaa joukkojen siirtoreittiä vuonna 1959. He käyttivät apuna apuna annamiittien vähemmistökansoja. Ensimmäinen sotilasosasto kulki Etelä-Vietnamiin kesäkuussa 1959[1]. Pohjoisvietnamilaiset pyrkivät kulkemaan varoen jättämättä jälkiä. Tien kulkijat ylittivät 9-tien vain yöllä. Pian Etelä-Vietmanin armeija huomasi jälkiä kulkemisesta Kha Sanhin lähellä[1]. Vuonna 1960 etelävietnamilaiset vangitsivat ensimmäiset vesitse kulkeneet soluttautujat. Vuonna 1960 Yhdysvallat suunnitteli Etelä-Vietnamin rajojen sulkemista soluttautumiselta[1] maalla ja merellä. Vuonna 1961 Hanoin sotilasjohto siirsi reitin Laosiin,[2] josta eräs kenraali oli siirtänyt parhaat sotilasosastonsa pois, koska halusi käyttää niitä vallan saamiseen. Pohjois-Vietnam alkoi järjestää reitille väliasemia. Vuonna 1961 etelävietnamilaiset löysivät yhden väliaseman. Vuosina 1962–1963 reitin kautta kulki yli 30 000 sotilasta etelään.[3]

Tien laajentaminen

Vuoteen 1964 asti Pohjois-Vietnam empi, rakentaisiko se reitille kuorma-autojen kuljettavia teitä.[4] Vuonna 1964 Pohjois-Vietnam lähetti pioneereja rakentamaan teitä reitille[5]. Tiestä tuli jo vuoteen 1965 mennessä mutkikas tieverkosto, jossa oli väliasemia. Näitä pohjoisvietnamilaiset kutsuivat nimellä Binh tram [6]. Reittiä valvonut Osasto 665 reititti tieverkoston kautta tulleet kolonnat aina turvallisimmalta näyttävää tietä pitkin. Väliasemia oli kymmeniä. Reitin avainkohtia puolustivat ilmatorjuntapatteristot. Osasto 665 oli se joka kuljetti tavaraa ja joukkoja reitillä. Vuonna 1965 se kuljetti tavaraa yhtä paljon kuin aiempina vuosina yhteensä. Kuorma-autot saattoivat ajaa tietä vain kuivan kauden aikana. [6]. Mutta yhtä hyvin maasto ja olot olivat vaikeita amerikkalaisille ja pohjoisvietnamilaisille. Kulkutaudit, nälkä, vaikea maasto, villieläimet, amerikkalaisten erikoisjoukot ja pommitukset vaivasivat pohjoisvietnamilaisia[7]

Yhdysvaltain erikoisjoukot

Yhdysvaltain U2-tiedustelukoneet huomasivat Laosissa tapahtuvat pohjoisvietnamilaisten tienrakennuksen maaliskuussa 1964.[5]. Kesäkuussa etelävietnamilaiset kommandot pudotettiin operaatio "Leaping Lenan" puitteissa Seponesta pohjoiseen ja 9. tiestä etelään[5]. Suurin osa kommandoista katosi, vain muutama palasi hengissä[5].

Vuonna 1965 Yhdysvallat kiihdytti osallistumistaan Vietnamin sotaan. Niinpä Yhdysvaltojen "tiedustelupartiot" alkoivat toimia, ja tuloksia kuvattiin hyviksi. Mutta liikkuminen pensaikossa oli vaikeaa, myrkkykäärmeet ja malariahyttyset aiheuttivat vaikeuksia. Yhdysvaltain ja paikallisista joukoista koostuvat "SOG" joukot ja pohjoisvietnamilaiset sotivat tien hallinnasta. Helikopterit kuljettivat SOG-joukkoja kohteisiinsa. Joskus erikoisjoukkoja pudotettiin laskuvarjoillakin. SOG perusti eteentyönnettyjä tukikohtia. [8]. Huoltotietä vastaan taistelevien Spike-erikoisryhmien helikopterikuljetus oli vaikeaa. Erikoisjoukkojen tukikohtia oli vain muutamia. Viidakoiden lehväpeitto laajalti esti helikopterien laskeutumisen, harvoja aukkoja lukuun ottamatta. Aukot olivat yleensä pohjoisvietnamilaisten tai Laosin sissien valvomia. Mahdollisten hyökkäyskohteiden, aukkojen, lähteiden, polkujen jne lähellä oli vartijoita, jotka varoittivat esimerkiksi kiväärinlaukauksin lähestyvästä vaarasta. SOG-erikoisjoukkojen kuljetukseen ja suojaamiseen käyttämä noin viiden lentokoneen lentue piti kovaa ääntä, jolloin vartijat valpastuivat ja tekivät hälytyksen[9] .

Pohjois-Vietnamin joukot pyrkivät hävittämään Yhdysvaltain armeijan ja sen liittolaisten tukikohtia, jotka uhkasivat huoltotietä. Esimerkiksi A Shaussa pohjoisvietnamilaiset iskivät erikoisjoukkojen leiriin helmikuussa 1966[9]. Vuonna 1968 pohjoisvietnamilaiset valtasivat Kham Ducin leirin, joka oli pohjoisten Spike-erikoisjoukkojen tukikohta[10].

Hyökkäys Laosiin

Yhdysvallat myös pommitti tietä, mutta pohjoisvietnamilaiset korjasivat vauriot. He myös kykenivät vastatoimista huolimatta laajentamaan tietä.

Yhdysvaltain vastatoimet jäivät loppujen lopuksi aina puolinaisiksi. Vuonna 1966 suuri määrä pohjoisvietnamilaisten joukkoja, panssareita, pioneereja kulki tietä etelään.[10] Vuonna 1967 tie alkoi olla kommunistijoukoille välttämätön. Erinäisissä pommituksissa kuoli yli 10 000 ylläpitoon osallistunutta ihmistä.

Yhdysvaltain armeijan hyökkäys vuonna 1970 Kamputseassa ja Laosissa oli yritys pysäyttää huoltotien toiminta kokonaan. Etelä-Vietnamin armeija hyökkäsi 8. helmikuuta Laosiin. Mutta Pohjois-Vietnamin armeija ajoi hyökkääjät pois Laosista maaliskuun loppuun mennessä. Pohjois-Vietnamin kuorma-autot kulkivat tietä pitkin uudestaan muutaman päivän kuluttua hyökkäyksen päättymisestä[11]. Tien merkitys oli suurin Vietnamin sodan lopussa, jolloin amerikkalaisia joukkoja ei enää ollut merkittävästi Vietnamissa. Silloin tie kulki Vietnamin alueella. Ho Tsi Minhin huoltotien kautta Sihanoukvilleen vienyt merireitti sulkeutui 1969.[12].

Lähteet

Viitteet
  1. West 2009, s. 82
  2. West 2009, s. 83
  3. West 2009, s. 85
  4. West 2009, s. 86
  5. West 2009, s. 87
  6. West 2009, s. 89
  7. West 2009, s. 90–91
  8. West 2009, s. 93
  9. West 2009, s. 94
  10. West 2009, s. 95
  11. West 2009, s. 99
  12. West 2009, s. 100

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.