Härkätaistelu

Viitta eli capote on yleensä purppuranpunainen ja keltainen.

Picador hevosen selässä.

Jokaisessa tapahtuman yksittäisessä taistelussa on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa härkä päästetään portista areenalle ja matadori ryhtyy avustajineen testaamaan sen reaktioita ja kuntoa. Jokaisella härkätaistelijalla eli torerolla on viitta eli capote, joka on väriltään yleensä purppuranpunainen ja keltainen. Matadori heiluttaa viittaansa härän edessä ja ohjaa sen hyökkäilyt ohitseen käyttäen eri tekniikoita. Kun matadori on saanut härän hallintaansa, areenalle ratsastaa kaksi picadoria, jotka iskevät härkää sen paksuun niskaan peitsillään. Picadorin hevosella on kylkisuojat ja silmälappu, joka estää sitä hätääntymästä, kun härkä hyökkää. Peitsenpistoilla selvitetään, kuinka urhea härkä on, ja niiden avulla härkä saadaan pitämään päätään alempana. Samalla nähdään, onko härässä jokin vika, jonka vuoksi se täytyisi vaihtaa toiseen.[5]

Banderillero iskemässä terää härän niskaan.

Taistelun toisessa osassa areenalle tulee banderilleroja, joiden tehtävä on iskeä härän niskaan banderilloja, puukeppejä, joiden päässä on nelisenttinen terä. Joskus banderillot iskee matadori itse. Banderillojen iskemisessä on kyse rohkeuden osoituksesta ja härän usuttamisesta tekemään pitkiä ryntäyksiä. Samalla matadori oppii lisää härän käyttäytymisestä.[5]

Taistelun kolmannessa ja viimeisessä osassa, faenassa, matadori taistelee härkää vastaan yksin. Hänellä on kädessään punaisesta kankaasta tehty viitta eli muleta, jossa on puinen reuna. Hän kantaa aluksi puusta tai alumiinista tehtyä valemiekkaa, jonka hän vaihtaa lopussa aitoon teräsmiekkaan. Matadori heiluttaa muletaansa härän edessä ja ohjailee härkää näyttävin ja rohkein elein, kun se hyökkäilee viittaa kohti. Jokaisella matadorilla on omanlaisensa liikkeet.[5]

Matadorilla on kymmenen minuuttia aikaa, johon mennessä hänen on surmattava härkä. Jos hän ei tee sitä, trumpettia soitetaan sen merkiksi, että hän saa kolme minuuttia lisäaikaa. Sen jälkeen hän saa tarvittaessa vielä kaksi minuuttia lisäaikaa, mutta jos härkä on sittenkin vielä surmaamatta, taistelu keskeytetään ja härkä viedään teuraalle.[5]

Matadori valmistautumassa tappoiskuun miekallaan.

Kun matadori on valmis kuoliniskuun, hän ottaa teräsmiekan ja iskee sen härän lapaluiden väliin, yleensä suoraan edestä. Isku katkaisee härän aortan, ja se kaatuu yleensä pian iskun jälkeen. Tapon nopeus ja tehokkuus on tärkeä osa matadorin suorituksen arvoa.[5] Matadoria arvioidaan myös hänen kokonaissuorituksensa taiteellisuuden ja estetiikan sekä sen erityislaatuisuuden kannalta.[6] Joskus harvoin härän henki säästetään, jos se osoitti poikkeuksellista urheutta.[5]

Jos yleisö arvostaa matadorin suoritusta nousemalla seisomaan ja heiluttamalla valkoisia nenäliinoja, päätuomari voi myöntää matadorille palkinnoksi härän yhden korvan, kaksi korvaa, tai parhaassa tapauksessa korvat ja hännän. Yksi korva myönnetään, jos yli puolet yleisöstä vaatii sitä. Myös urhealle härälle voidaan järjestää kunniakierros.[5]

Espanjalaisessa ja latinalaisamerikkalaisessa kulttuurissa härkiä arvostetaan niiden sulokkuuden, ketteryyden ja hallitun voiman vuoksi. Härkätaistelujen härät ovat oma rotunsa, jota on kasvatettu vuosisatojen ajan vain härkätaisteluja varten.[4] Nykyisin suosituin rotu on Vistahermosa, jonka ominaisuuksia pidetään soveltuvimpina nykyaikaiseen härkätaisteluun. Matadoreilla ja lajin seuraajilla voi olla omat suosikkirotunsa.[7] Tyypillinen taisteluhärkä painaa 450–650 kilogrammaa. Taisteluhärällä on erityisen vahva niska. Sen väritys sekä sarvien, jalkojen ja hännän pituus vaihtelevat roduittain.[7]

Nuori härkä vieroitetaan, rokotetaan ja polttomerkitään. Vuosikkaat tarkastetaan avoimilla niityillä, ja riittävän raivokkaista ja rohkeista kasvatetaan taisteluhärkiä. Hylätyt lähetetään teurastamoon. Kaksi- tai kolmevuotiaat hiehotkin testataan pienellä areenalla: parhaat käytetään siitokseen ja muut lähetetään teurastamoon.[4] Taisteluhärkiä ei kuohita.[8]

Taisteluhärkiä kasvatetaan yksityisillä karjatiloilla, joita Espanjassa on eri puolilla maata.[7] Tunnetuimmat härkätilat sijaitsevat Sevillassa.[4] Taisteluhärkä saa elää koko elämänsä ajan laitumella vapaana laumassa muiden härkien kanssa. Sitä ruokitaan hyvin, ja sen terveydestä pidetään mahdollisimman hyvää huolta, sillä vain hyväkuntoiset härät kelpaavat härkätaisteluun.[7] Härkää ei päästetä ihmisten kanssa tekemisiin, vaan sen hyökkäävyyttä selvitetään hevosten avulla.[8]

Härkä viedään elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen taisteluunsa 4–6-vuotiaana. Taistelun jälkeen härän lihat myydään ruoaksi.[7] Kutakin härkää käytetään taistelussa vain yhden kerran, sillä härillä on hyvä muisti, ja kokenut härkä on liian vaarallinen vastustaja.[4]

Härkä hyökkää sarvet tanassa luonnostaan kaikkea uhkaavaa kohti, ja taistelun aikana härkätaistelijat usuttavat sitä hyökkäämään viittansa kimppuun. Yksittäisen härän käyttäytymistä ei voi ennustaa taistelussa. Jotkin härät vetäytyvät areenan reunalle, mutta urheat härät ryntäilevät toistuvasti torerojen viittoja päin. Härkätaistelussa arvostetaan erityisesti sellaisia härkiä, jotka laskevat päänsä aivan alas hyökätessään. Hyökkäysten pitää myös olla raivokkaita ja yhdenmukaisia.[7]

Kuoleva härkä.

Jotkut pitävät härkätaistelua raakana, ja laji onkin herättänyt vastustusta ympäri maailmaa, myös Espanjassa. Vuonna 2015 useat espanjalaiskaupungit lopettivat tukensa härkätaistelulle. Härkätaistelujen määrä on myös selvästi laskenut 2000-luvulla.[12] Kun vuonna 2007 järjestettiin 953 härkätaistelua, vuonna 2014 vain 398.[13] Espanjan puolueista härkätaistelua vastustavat etenkin vasemmistolaiset.[12] Vuonna 2020 tehdyssä kyselyssä 52 prosenttia espanjalaisista kannatti härkätaistelujen kieltämistä.[14]

Kanariansaarilla härkätaistelu kiellettiin vuonna 1991.[15] Katalonia kielsi härkätaistelun vuodesta 2012 alkaen.[16] Syksyllä 2016 Espanjan perustuslakituomioistuin päätti, että kielto on kumottava. Tuomioistuimen mukaan Katalonian alueparlamentti ylitti kiellolla valtuutensa.[17] Kataloniassa ei ole kuitenkaan enää järjestetty härkätaisteluita vuoden 2011 jälkeen.[18][13]

Härkätaistelun kannattajien mukaan härkätaistelu on härälle vähemmän julma ja onneton kohtalo kuin se, joka härkää odottaisi teurastamossa. Kannattajien mukaan härkätaistelu on myös vähemmän väkivaltaista kuin ammattinyrkkeily ja aiheuttaa vähemmän loukkaantumisia kuin amerikkalainen jalkapallo. Härkätaistelua on puolustettu myös taidemuotona sekä sen viihdearvon ja työllistävän vaikutuksen vuoksi.[4]

• Juan Belmonte (1892–1962)
• Joselito (José Gómez Ortega, 1895–1920)
• Domingo Ortega (1906–1988)
• Manolete (Manuel Rodríguez, 1917–1947)
• El Cordobés (Manuel Benítez Pérez, s. 1936)
• El Juli (Julián López Escobar, s. 1982)

[19]

• Rodolfo Gaona (1888–1975)
• Armillita (Fermín Espinosa, 1911–1978)
• Carlos Arruza (1920–1966)

[19]