György Ligeti

Ligeti syntyi Dicsőszentmártonissa (nykyään Târnăveni) ja sai varhaisen musiikkikasvatuksensa Kolozsvárin (nykyään Cluj-Napoca) konservatoriossa nykyisen Romanian Transilvaniassa. Hänen koulutuksensa keskeytyi vuonna 1943, kun Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue pakotti hänet juutalaisuutensa vuoksi tekemään työtä. Samoihin aikoihin hänen vanhempansa, veljensä ja muut sukulaisensa vietiin Auschwitzin keskitysleirille; hänen äitinsä oli ainoa, joka selviytyi.

Sodan jälkeen Ligeti jatkoi opintojaan Budapestissa ja valmistui vuonna 1949. Hänen opettajiaan olivat Pál Kadosa, Ferenc Farkas, Zoltán Kodály ja Sándor Veress. Hän siirtyi tekemään etnomusikologista tutkimusta romanialaisesta kansanmusiikista, mutta vuoden kuluttua palasi vanhaan opinahjoonsa Budapestiin opettamaan harmoniaa, kontrapunktia ja musiikkianalyysia. Silloinen kommunistihallinto oli kuitenkin katkaissut yhteydet Unkarin ja lännen väliltä, ja Ligetin täytyi kuunnella salaa radiolähetyksiä pysyäkseen musiikin tyylivirtausten mukana. Joulukuussa 1956, kaksi kuukautta sen jälkeen, kun neuvostoarmeija oli pysäyttänyt Unkarin kansannousun, hän pakeni Wieniin ja otti Itävallan kansalaisuuden vuonna 1959[1].

Itävallassa Ligeti pystyi tapaamaan useita avantgarden avainhahmoja, jotka olivat olleet Unkarissa hänen saavuttamattomissaan. Näihin kuuluivat säveltäjät Karlheinz Stockhausen ja Gottfried Michael Koenig, joista molemmat työskentelivät uraauurtavan elektronisen musiikin parissa. Ligeti työskenteli samassa kölniläisessä studiossa kuin hekin, ja vaikka häntä inspiroivatkin äänet, joita hän siellä pystyi luomaan, hän päätyi tekemään vain vähän elektronista musiikkia ja keskittyi sen sijaan soitinsävellyksiinsä, jotka usein kuitenkin sisältävät elektronista musiikkia muistuttavia tekstuureja. Vuodesta 1961 hän toimi professorina Tukholman konservatoriossa ja kasvatti siellä toimiessaan kokonaisen ruotsalaisen säveltäjäkoulukunnan[1].

Tästä ajasta lähtien Ligetin tuotantoa alettiin tuntea paremmin, ja hänen tunnetuimman tuotantonsa voitaisiin sanoa sijoittuvan Apparitionsin (1958–1959) ja Lontanon (1967) väliselle ajalle, vaikka hänen myöhempi oopperansa Le Grand Macabre (1978) on myös varsin tunnettu. Nyttemmin myös hänen kolme etydikirjaansa pianolle ovat tulleet tunnetuiksi muun muassa Pierre-Laurent Aimardin ja Fredrik Ullénin tekemien levytysten ansiosta. Ligeti opetti Hampurissa vuodet 1973–1989. 1980-luvulta lähtien hän kärsi terveysongelmista, jotka hidastivat hänen sävellystuotantoaan, vaikka hän jatkoikin kirjoittamista.

Ligeti on sanonut pitävänsä Benoît Mandelbrotin fraktaaligeometriasta ja Lewis Carrollin ja Douglas Hofstadterin kirjoituksista. Hän suunnitteli yli kymmenen vuoden ajan oopperaa Alice, joka olisi perustunut romaaneihin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Ligetin varhaistuotanto on jatkoa hänen maanmiehensä Béla Bartókin musiikilliselle kielelle. Esimerkiksi pianosarjaa Musica ricercata (1951–1953) verrataan usein Bartókin pianoteossarjaan Mikrokosmos. Musica ricercata koostuu kaiken kaikkiaan yhdestätoista kappaleesta. Ensimmäisessä käytetään ainoastaan a-säveltä eri oktaaveissa. Vasta kappaleen lopussa ilmestyy toinen sävel, joka on d. Seuraavassa kappaleessa lisätään joukkoon kolmas, sitä seuraavassa neljäs ja niin edelleen, niin että yhdennessätoista kappaleessa esiintyvät kaikki kromaattisen sävelasteikon kaksitoista säveltä.

Jo tässä uransa varhaisessa vaiheessa Ligetiin vaikutti Unkarin silloinen kommunistihallinto. Valtiovalta kielsi Musica ricercatan kymmenennen osan väittäen sitä "dekadentiksi". Vaikuttaa siltä, että tämä nimitys johtui sen vapaamielisestä pienien sekunti-intervallien käytöstä. Ottaen huomioon paljon radikaalimman suunnan, johon Ligeti oli musiikkiaan pian vievä, on tuskin yllättävää, että hän koki tarpeelliseksi jättää Unkarin.

Kölniin saavuttuaan hän alkoi kirjoittaa elektronista musiikkia Karlheinz Stockhausenin kanssa. Tällä saralla hän kuitenkin sävelsi vain kolme kappaletta, muun muassa Glissandi (1957) ja Artikulation (1958), ennen kuin palasi soitinmusiikin pariin. Luultavasti hänen myöhempi musiikkinsa sai vaikutteita elektronisista kokeiluista, ja monet hänen luomistaan äänestä muistuttivat elektronisia tekstuureja. Apparitions (1958–1959) oli ensimmäinen sävellys joka toi hänelle kuuluisuutta, mutta hänen seuraava sävellyksensä Atmosphères on näistä kahdesta nykyään tunnetumpi. Stanley Kubrick käytti sitä (samoin kuin osia Lux Aeternasta ja Aventuresista) 2001: Avaruusseikkailun musiikkina, ja ilman Ligetin lupaa. Elokuvan tuottanut MGM maksoi tästä myöhemmin säveltäjälle pienen korvauksen.[2]

Avainkappaleena Ligetin tuotannossa pidetään sinfoniaorkesterille sävellettyä teosta Atmosphères (1961). Se tuo esiin useita niistä käsitteistä, joita hän tulisi tutkimaan läpi 1960-luvun. Se hylkää näennäisesti kokonaan melodian, harmonian ja rytmin keskittyen sen sijaan täysin tuotetun äänen tekstuuriin ja sen äänenväriin; tätä tekniikkaa kutsutaan kenttätekniikaksi. Kappale alkaa yhdellä suurimmista koskaan kirjoitetuista klustereista – jokainen kromaattisen sävelasteikon sävel viiden oktaavin alalta soitetaan yhtä aikaa. Kappale tuntuu kasvavan ulos tästä alun massiivisesta, mutta hyvin hiljaisesta soinnusta tekstuurien jatkuvasti muuttuessa.

Ligeti loi termin "mikropolyfonia" Atmosphèresissa, Apparitionsissa ja muissa tämän kauden teoksissaan käyttämälleen sävellystekniikalle. Hän selitti mikropolyfoniaa seuraavasti: "Eri soitinosuuksien monimutkainen polyfonia ilmentyy harmonis-musiikillisena virtauksena, jossa harmoniat eivät muutu äkillisesti, vaan sulautuvat toisiinsa; yksi selkeästi erotettavissa oleva intervalliyhdistelmä sumenee asteittain, ja tästä sumusta voidaan erottaa muodostumassa oleva uusi intervalliyhdistelmä."

1970-luvulta alkaen Ligeti palasi jossain määrin melodisempaan tyyliin, ja alkoi myös keskittyä rytmiin. Kappaleet Continuum (1970), Clocks and Clouds (1972–1973) ynnä muut hän kirjoitti, ennen kuin kuuli Steve Reichin ja Terry Rileyn musiikkia vuonna 1972, mutta toinen hänen Kolmesta kappaleestaan kahdelle pianolle, "Selbstportrait mit Reich und Riley (und Chopin ist auch dabei)", tuo ilmi tämän vaikutteen. Hän myös kiinnostui afrikkalaisen musiikin – varsinkin pygmien musiikin – rytmiikasta. 1970-luvun puolessavälissä hän kirjoitti ensimmäisen oopperansa Le Grand Macabre, absurdistisen teatteriteoksen. Hänen 1980- ja 1990-luvun musiikkinsa on hyödyntänyt monimutkaisia mekaanisia rytmejä mutta hänen kromaattinen sävelkielensä on muuttunut ilmavammaksi (hän suosii päällekkäisiä molli- ja duurisointuja ja polymodaalisia rakenteita). Erityisen merkittäviä ovat Études pour le piano (Kirja I, 1985; Kirja II, 1993; Kirja III kesken), joissa on vaikutteita gamelan-musiikista, afrikkalaisista polyrytmeistä, Bartókilta, Conlon Nancarrow'lta ja Bill Evansilta. Muita huomattavia tämäntyyppisiä sävellyksiä ovat käyrätorvitrio (1982), pianokonsertto (1985–1988), viulukonsertto (1992) ja a cappella -teos Nonsense Madrigals (1993).

Ligetin viimeiseksi teokseksi jäi Hampurin-konsertto (Hamburgisches Konzert) käyrätorvelle ja kamariorkesterille (1998–1999, 2003).

• Concert românesc orkesterille (1951)
• Ensimmäinen jousikvartetto, "Métamorphoses nocturnes" (1953–1954)
• Glissandi, elektronista musiikkia (1957)
• Artikulation, elektronista musiikkia (1958)
• Apparitions orkesterille (1958–1959)
• Atmosphères orkesterille (1961)
• Volumina uruille (1961–1962, 1966)
• Poème Symphonique pour 100 métronomes (1962)
• Requiem sopraano- ja mezzosopraanosolisteille, sekakuorolle ja orkesterille (1963–1965)
• Sellokonsertto (1966)
• Lux Aeterna kuudelletoista soololaulajalle (1966)
• Lontano orkesterille (1967)
• Kaksi urkuetydiä (1967, 1969)
• Continuum cembalolle (1968)
• Ramifications kahdelletoista soolojousisoittajalle (1968–1969)
• Toinen jousikvartetto (1968)
• Kymmenen kappaletta puhallinkvintetille (1968)
• Kamarikonsertto kolmelletoista soittajalle (1969–1970)
• Melodien for Orchestra (1971)
• Kaksoiskonsertto huilulle, oboelle ja orkesterille (1972)
• Clocks and Clouds kahdelletoista naisäänelle (1973)
• San Francisco Polyphony orkesterille (1973–1974)
• Le Grand Macabre, ooppera (1974–1976)
• Pianokonsertto (1985–1988)
• Viulukonsertto (1992)
• Hampurin-konsertto käyrätorvisolistille ja kamariorkesterille neljän luonnontorven säestyksellä (1998–1999, 2003)
• Síppal, dobbal, nádihegedűvel: Weöres Sándor verseire (2000)

• Grawemeyer Award for Musical Composition ("Etudes for Piano", 1986)
• Balzan Prize (1991)
• Schock Prize for Musical Arts (1995)
• Wihuri-säätiön Sibelius-palkinto (2000)[3]
• Kyoto Award (2001)
• Polar Music Prize (2004)

• Salmenhaara, Erkki: Das musikalische Material und seine Behandlung in den Werken "Apparitions", "Atmosphères", "Aventures" und "Requiem" von György Ligeti. Aus dem Finnischen ins Deutsche übertragen von Helke Sander in Zusammenarbeit mit Verfasser. Acta musicologica Fennica, 2. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 1969.

• Ligetin muistokirjoitus. Helsingin Sanomat 12.6.2006 (käyttäjätunnuksella).
• Ligeti (Arkistoitu – Internet Archive). Sibelius-Akatemian 1900-luvun musiikin historiaa käsittelevät sivut.