Gustav Meyrink

Gustav Meyer syntyi Wienissä tammikuussa 1868. Hänen äitinsä oli suosittu 27-vuotias näyttelijätär Marie Meyer (oik. Maria Wilhelmine Adelheide Meyer), joka työskenteli Stuttgartissa. Gustav oli avioton lapsi, ja skandaalin välttääkseen Marie kävi synnyttämässä Wienissä. Isä oli varakas poliitikko, tuohon aikaan jo 59-vuotias paroni Friedrich Karl Gottlieb Varnbüler von und zu Hemmingen, joka oli naimisissa. Hän ei koskaan tunnustanut poikaansa virallisesti mutta antoi tämän elatusta varten huomattavan summan rahaa. Myös Marie Meyerin suvulla saattoi olla kaukaista aatelistaustaa.[1]

Ensimmäiset elinvuotensa Gustav oli isoäitinsä hoidossa. Vuoteen 1874 mennessä hän oli kuitenkin siirtynyt äitinsä luokse Müncheniin. Vuodesta 1880 alkaen Marie muutti töiden perässä usein ja asui ainakin Hampurissa, Prahassa, Pietarissa ja Berliinissä. Hän eläköityi 1902 ja kuoli neljä vuotta myöhemmin. Muuttojen myötä Gustavin koulu vaihtui usein. Hänen koulumenestyksensä oli silti hyvä, ja hän valmistui Prahassa asuessaan hyvin arvosanoin. Kun Marie muutti Pietariin, Gustav jäi Prahaan ja alkoi opiskella pankkialaa.[1]

Monissa elämäkerroissa Meyrinkin lapsuutta on kuvattu ankeaksi. Epäilemättä hänen elämänsä olikin jatkuvan muuttamisen sekä isän ja sisarusten puutteen vuoksi ajoittain yksinäistä. Myöhemmällä iällä Meyrink toisaalta muisteli Baijerin-vuosiaan nostalgisesti. Meyrinkin ja hänen äitinsä välejä on arveltu kireiksi, koska monissa Meyrinkin teoksissa esiintyy hirviömäisiä äitihahmoja. Suoria todisteita tästä ei kuitenkaan ole, ja kirjeenvaihtonsa perusteella Marie näyttäisi olleen rakastava äiti.[1]

Meyrink asui Prahassa vuodesta 1883 alkaen, ensin äitinsä kanssa ja sitten yksin. Kaupungissa oli perinteisesti ollut suuret saksalais- ja juutalaisväestöt, mutta vuosisadan vaihteessa väestö tšekkiläistyi nopeasti. Samalla aiempi yhteisöllisyys katosi nationalismin tieltä. Mielikuva muinaisesta, rapistuvasta kaupungista tuli saksalaistaiteilijoiden parissa suosituksi, ja se vaikutti voimakkaasti myös Meyrinkiin. Hän ei kuitenkaan heti ryhtynyt kirjailijaksi vaan perusti valmistuttuaan oman pankin. Alkupääoman muodosti hänen isänsä antama avustus, josta oli yhä jäljellä huomattava summa. Meyrink vältti asepalveluksen, koska hänet katsottiin henkisesti epävakaaksi.[2]

Meyrink tuli Prahassa tunnetuksi dandynä ja omalaatuisena hahmona. Hän alkoi käyttää isältään saamiaan rahoja ylelliseen elämään ja oli omien sanojensa mukaan ensimmäisiä automobiilin omistaneita prahalaisia, mikä saattoi jopa olla totta. Meyrink osallistui aktiivisesti erilaisten herrasmieskerhojen toimintaan, harrasti uhkapeliä ja teki kokeiluja hašiksella. Hän sai mainetta urheilijana ja voitti useita palkintoja kilpasoudusta.[2] Meyrink innostui myös kaksintaisteluista, jotka pysyivät Itävalta-Unkarissa yleisinä valtakunnan hajoamiseen saakka. Hän oli taitavan miekkamiehen maineessa, mutta ei ilmeisesti koskaan käynyt vakavaa kaksintaistelua.[3]

Meyrink vuoden 1886 tienoilla.

Vuonna 1891 Meyrink koki hermoromahduksen ja yritti itsemurhaa.[4] Romahduksensa jälkeen hän kiinnostui suuresti okkultismista, alkemiasta, kabbalasta, suufilaisuudesta ja itämaisesta mystiikasta.[5] Meyrink ei ollut kiinnostuksenkohteidensa kanssa yksin, vaan salatieteet olivat fin de sièclen porvariston ja varsinkin dandyjen suosiossa laajemminkin. Erityisen suurta suosiota nautti teosofia, joka vaikutti laajasti 1900-luvun alun kulttuuriin ja ilmapiiriin. Meyrink harjoitti vuosisadan vaihteessa aktiivisesti spiritismiä, alkemiaa ja muita okkulttisia käytäntöjä ja liittyi lukuisiin salaseuroihin – omien sanojensa mukaan joka ainoaan. Hän pettyi kuitenkin okkultistipiireissä liikkuneisiin huijareihin ja ”hörhöihin” ja kyllästyi nopeasti salaseurojen toimintaan. Yliluonnollisten tapahtumien sijaan Meyrink alkoi painottaa esoterian merkitystä henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.[6]

Meyrinkin omalaatuiset tavat, holtiton luonteenlaatu ja maine mustan magian harjoittajana eivät tehneet hyvää hänen pankkinsa liiketoimille.[2] Vuosisadan vaihteen tienoilla hän alkoi kärsiä vaikeasta selkäkivusta, joka jatkui vuosikausia. Mahdollisesti hän sairasti myös diabetesta. Julkisuudessa alkoi kiertää huhu, että kyseessä oli syfilis. Meyrink parani selkäkivuistaan lopulta joogan avulla, ja harjoitukset paransivat myös hänen henkistä hyvinvointiaan.[3] Vuonna 1893 Meyrink avioitui, mutta liitto oli onneton ja päättyi myöhemmin eroon.[2]

Vuonna 1901 Meyrink ajautui riitoihin Prahan upseeripiirien kanssa. Syynä oli ilmeisesti se, että paikallinen lääkäri oli solvannut häntä selän takana. Toisen version mukaan eräs upseeri oli kieltäytynyt tervehtimästä Meyrinkin vaimoa. Meyrink haastoi kaksintaisteluun erään upseerin tai ehkä jopa kaikki Prahan upseerit. He kuitenkin kieltäytyivät, koska Meyrink oli äpärä, mistä Meyrink suuttui entisestään. Hän hankki poliisilta lausunnon, jossa vakuutettiin hänen maineensa olevan tahraton, ja syytti vihamiehiään valehtelijoiksi. Syytöksen seurauksena Meyrink haastettiin oikeuteen ja tuomittiin sakkorangaistukseen kunnianloukkauksesta. Meyrink riitautti päätöksen, ja pian häntä vastaan tehtiin väärä petossyytös. Alkuvuodesta 1902 hän istui muutaman kuukauden tutkintavankeudessa. Lehdet kirjoittelivat hänen oletetuista rikkeistään ilkeään sävyyn, ja vaikka Meyrink todettiin lopulta syyttömäksi, hänen maineensa oli mennyttä.[3]

Kaksintaistelujupakka synnytti Meyrinkissä elinikäisen inhon auktoriteetteja ja erityisesti armeijaa kohtaan. Vankeus heikensi hänen jo entuudestaan huonoa terveyttään ja tuhosi hänen pankkinsa maineen. Vapautumisensa jälkeen Meyrink ei enää aloittanut liiketoimintaa uudestaan, ja vuonna 1904 hän muutti Wieniin. Siihen mennessä hän oli menettänyt käytännössä koko omaisuutensa.[3]

Meyrink kirjoitti lyhyitä tarinoita jo 1800-luvun viimeisinä vuosina. Hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ilmestyi lokakuussa 1901. Kaikki kaunokirjalliset tekstit hän julkaisi kirjailijanimellä Gustav Meyrink. Meyrink oli Meyerien sukunimen vanha muoto; hän perusteli kirjailijanimen käyttöä sillä, että Meyereitä oli niin paljon.[7]

Kaksintaisteluepisodin jälkeen Meyrink ryhtyi kirjoittamaan työkseen, ja vuosina 1901–1908 häneltä julkaistiin 53 novellia, joista 37 saksalaisessa Simplicissimus-satiirilehdessä. Meyrink oli suosittu erityisesti nuorien lukijoiden parissa, ja hänellä oli suuri vaikutus syntymässä olleeseen ekspressionistiseen suuntaukseen. Monet Meyrinkin satiireista pilkkasivat militarismia ja saivat konservatiivien vihat päälleen. Hän käsitteli myös yliluonnollisia, groteskeja ja makaabereja aiheita. Teksteissä oli usein omaelämäkerrallisia aiheita, jotka monasti liittyivät tavalla tai toisella kaksintaistelutapaukseen. Realismia Meyrink ei arvostanut.[7]

Meyrinkin terveys parani Wienissä, mistä hän toivoi löytävänsä töitä. Hän tunsi hyvin kaupungin taidepiirit mutta pysytteli erossa taiteilijoiden usein riidoiksi äityneistä erimielisyyksistä.[7] Vuonna 1905 hän avioitui toisen kerran.[2] Loppuvuodesta 1905 Meyrinkit muuttivat Montreux’hön ja vuodenvaihteessa 1907 Müncheniin. Pikainen poismuutto johtui ilmeisesti maksamattomista veloista. Virallisesti Meyrink oli koko elämänsä ajan Saksan kansalainen. Meyrinkit saivat kaksi lasta, vuosina 1906 ja 1908. Vuosina 1908–1910 perhe matkusteli paljon ympäri keski- ja etelä-Eurooppaa. Suosiosta huolimatta Meyrinkin talousvaikeudet jatkuivat.[8] Vuonna 1911 perhe asettui Starnbergiin, missä he viettivät keskiluokkaista elämää.[9]

Meyrink käänsi jonkin verran englanninkielistä kirjallisuutta, kuten Henry Morton Stanleyn elämäkerran. Vuosina 1909–1914 häneltä ilmestyi 16 kirjan verran Charles Dickens -käännöksiä. Käännökset eivät tosin olleet erityisen uskollisia, ja Meyrink jätti kääntämistään teoksista pitkiä pätkiä tekstiä pois. Hän oli lisäksi hidas kirjoittaja, ja usein hänen tekstinsä myöhästyivät kustantajan kanssa sovitusta aikataulusta. Kirjoittamisen ja kääntämisen apuna Meyrink käytti Parlograph-nimistä varhaista sanelukonetta, joka oli laatuaan ensimmäinen Münchenissä. Laite oli varsin epäluotettava, mitä Meyrink käytti tekosyynä tekstiensä myöhästelylle.[8]

Meyrink alkoi jo 1900-luvun alussa suunnitella romaania, josta hän toivoi novelleja parempaa tulonlähdettä.[8] Vuonna 1907 hän alkoi kirjoittaa Prahaa ja okkultismia käsittelevää romaanimittaista tekstiä. Se ilmestyi useiden viivytysten jälkeen 1913–1914 jatkokertomuksena Die Weißen Blätter -lehdessä ja vuonna 1915 Kurt Wolffin kustantamana kirjana. Golemista tuli valtava menestys, ja sitä myytiin muutamassa vuodessa satoja tuhansia kappaleita. Rahapulassaan Meyrink oli kuitenkin luopunut oikeudesta tekijänoikeuskorvauksiin suurehkoa kertakorvausta vastaan, mutta kun kirja alkoi menestyä, Meyrink julisti tulleensa huijatuksi ja onnistuikin ilmeisesti kiristämään Wolffilta osuuden kirjan myyntivoitoista. Vastaava asetelma toistui myös monen muun Meyrinkin teoksen kohdalla.[10]

Golemin suosio ei tehnyt Meyrinkistä rikasta, mutta se teki hänestä hyvin tunnetun. Ensimmäisen maailmansodan alettua oikeisto ryhtyi vastustamaan Meyrinkiä hänen kirjojensa sodanvastaisen ja saksalaista yhteiskuntaa pilkkaavan sisällön vuoksi, ja esimerkiksi Wienin kaupunginhallitus kielsi 1916 erään hänen novellinsa. Simplicissimuksen sävy muuttui, ja lehti alkoi julkaista sotapropagandaa. Golemiin puolestaan suhtauduttiin epäluuloisesti sen juutalaisten henkilöhahmojen ja teemojen vuoksi. Levisi myös huhu, että Meyrink olisi itse juutalainen. Meyrink itse suhtautui nationalismiin pilkallisesti, mutta ilmoitti olevansa valmis ”tekemään osansa” sotaponnistusten eteen ja tarjoutui tuottamaan aineistoa Saksan valtion propagandaosastolle.[11]

Sodan aikana ja sen jälkeen Meyrink jatkoi aktiivista kirjoittamista. Kirjat saivat hyviä arvioita ja menestyivät kohtalaisen hyvin vaikka eivät enää yltäneetkään Golemin suosioon.[9] Vuonna 1919 Meyrink oli maineensa huipulla, ja erään tiedon mukaan Varnbülerit tarjoutuivat ottamaan hänet virallisesti suvun jäseneksi. Meyrink kieltäytyi.[12]

Meyrinkin vanhetessa hänen omalaatuinen elämänsä muuttui normaalimmaksi, eikä hän enää yrittänyt tietoisesti erottautua Starnbergin keskiluokasta.[9] Hän pysyi kuitenkin innokkaana esoterian harrastajana ja kääntyi 1927 virallisesti buddhalaisuuteen.[13] Samana vuonna ilmestyi hänen viimeinen romaaninsa Der Engel vom westlichen Fenster (”Enkeli lännenpuoleisessa ikkunassa”). Sen jälkeen Meyrink aloitti ”Alkemistin talo” -nimisen käsikirjoituksen, jota hän ei kuitenkaan ehtinyt saada valmiiksi.[9] Meyrinkin tarinat muuttuivat ajan myötä yhä erikoisemmiksi, minkä seurauksena hänen suosionsa laski.[14]

Meyrinkin terveys heikkeni 1920-luvun mittaan, ja hän alkoi jälleen kärsiä selkävaivoista ja diabeteksesta. Kesällä 1932 Meyrinkin poika teki itsemurhan, mikä saattoi jouduttaa hänen terveytensä heikkenemistä. Joka tapauksessa Meyrink itse tiedosti kuolemansa lähestyvän ja päätti suhtautua asiaan samalla uteliaisuudella, jolla oli aiemminkin lähestynyt mystisiä kokemuksia. Hän kieltäytyi lääkkeistä ja päätti kokea kuoleman valveilla.[15]

Meyrinkin leski Philomena kirjasi miehensä viimeiset vaiheet muistiin noin vuosi tämän kuoleman jälkeen. Philomenan mukaan Meyrink ilmoitti illalla 2. joulukuuta 1932 tekevänsä kuolemaa ja pysytteli sen jälkeen jooga-asennossa. Hänen kaukaisuuteen suunnatut silmänsä muuttuivat jatkuvasti kirkkaammiksi, kunnes hän lakkasi hengittämästä joulukuun 4. päivän aamuna. Meyrink ei valittanut eikä ylipäätään juuri puhunut ja oli kuollessaan yhä istuma-asennossa. Philomena kertoi kokemuksen olleen rohkaiseva ja vakuuttaneen hänet siitä, ettei kuolemaa kannata pelätä. Meyrinkin hautakiveen kaiverrettiin latinankielinen sana VIVO – ”Minä elän”.[15]

Meyrink avioitui maaliskuussa 1893 Hedwig Aloysia Certlin kanssa. Liitosta ei tiedetä paljonkaan, mutta se oli ilmeisesti alusta lähtien onneton. Todennäköisesti Hedwig vierasti Meyrinkin eksentristä elämäntapaa. Vuonna 1897 Meyrink kihlautui Philomena ”Mena” Berntin kanssa. Hedwig kieltäytyi avioerosta vuosien ajan mutta taipui lopulta pariskunnan yhteisen ystävän kehotuksesta. Skandaalin välttämiseksi Meyrink ja Philomena matkustivat Doveriin Englantiin, missä heidät vihittiin toukokuussa 1905. Liitto oli onnellinen ja kesti Meyrinkin kuolemaan saakka.[2]

Gustav ja Philomena Meyrink saivat kaksi lasta: Sibyllen (s. huhtikuussa 1906) ja Harron (s. tammikuussa 1908).[7] Harro teki itsemurhan heinäkuussa 1932 saatuaan hiihtäessään parantumattoman vamman selkärankaansa. Joidenkin arvioiden mukaan tragedia olisi jouduttanut Meyrinkin kuolemaa. Meyrink itse oli tapahtuneesta alkuun masentunut, mutta tunsi myöhemmin löytäneensä hengellisen yhteyden poikaansa.[15]

Syntymän jälkeen Meyrink kastettiin Wienissä protestanttisen kirkon jäseneksi. Ei tiedetä, oliko Meyrinkin kotikasvatus uskonnollinen, mutta koulussa kristinusko oli pakollinen osa opetusohjelmaa. Teoksissaan Meyrink ei käsittele kristinuskoa juurikaan, eivätkä synnin, lunastuksen tai Jumalan kaltaiset aiheet vaikuta kiinnostaneen häntä. Meyrinkin kirjojen harvat korostetusti kristityt hahmot kuvataan pääasiassa kielteisessä valossa, joko petollisina ihmeidentekijöinä tai vanhanaikaisina, ahdasmielisinä typeryksinä. Joidenkin lähteiden mukaan Meyrink olisi vanhoilla päivillään kääntynyt kristinuskoon, mutta tämä ei ilmeisesti pidä paikkaansa eikä hänen leskensä koskaan maininnut asiasta mitään.[13]

Tarinan mukaan Meyrinkin kiinnostus yliluonnolliseen heräsi vuonna 1891, jolloin hän sydänsurujen vuoksi oli aikeissa ampua itsensä. Kesken yrityksen joku työnsi hänen ovensa alta lehtisen, jossa mainostettiin okkulttisia kirjoja otsikolla ”Kuolemanjälkeisestä elämästä”.[16] Meyrink piti tätä ”varoituksena ja kutsuna” ja alkoi tutkia alkemiaa, kabbalaa ja suufilaisuutta.[4][17] 1890-luvun puolivälissä hän kiinnostui joogasta, jonka harjoittajana hän pysyi kuolemaansa saakka. Vuonna 1927 Meyrink erosi kirkosta virallisesti ja julisti kannattavansa ”pohjoisen koulukunnan buddhalaisuutta”, joka oli 600-luvulla merkittävä mutta sittemmin taantunut zen-buddhalaisuuden suuntaus. Koulukunnan mukaan valaistuminen tapahtuu vähittäin, mikä lienee Meyrinkiin vedonnut ajatus.[13]

Meyrink katsoi ihmisellä olevan sekä aineellisen ruumiin että luonteeltaan hengellisen elinvoiman (Essenz). Molemmat ovat osa yksilöä ja tätä maailmaa, vaikka tavalliset aistit eivät kykenekään havaitsemaan hengellisiä olioita. Okkultismi oli Meyrinkille väline havainnoida tätä kaikkialla läsnäolevaa konkreettista todellisuutta. Hän vertasi hengellisiä olioita röntgensäteisiin, jotka ovat olemassa ihmisaistien rajallisuudesta huolimatta. Kaikkein tärkeintä Meyrinkille oli kuitenkin ihmisen sisäinen elämä, ja hän kiisti objektiivisen todellisuuden olemassaolon. Esoterian perimmäinen päämäärä oli ruumiin ja sielun yhdistyminen ja tästä seuraava hyvinvointi. Kuolema ei Meyrinkin mukaan merkinnyt yksilön tuhoutumista vaan päin vastoin vapautumista ja kuolemattomuutta.[13]

Laajalle levinneen väärinkäsityksen mukaan Meyrink olisi ollut juutalaisen näyttelijättären äpärä. Taustalla oli ilmeisesti sekaannus: Meyrinkin äiti Marie sekoitettiin juutalaiseen näyttelijättäreen Clara Meyeriin. Meyrink itse vastusti voimakkaasti tätä väärinkäsitystä, mikä on toisinaan tulkittu merkiksi antisemitismistä. Todennäköisemmin kyse oli itsesuojelusta: Adolf Hitler nousi valtaan vain kolme kuukautta Meyrinkin kuoleman jälkeen. Lisäksi huhu heikensi hänen kirjojensa myyntiä. Prahan-vuosinaan Meyrink vietti kuitenkin paljon aikaa kaupungin juutalaisen älymystön seurassa, ja suuri osa hänen tuolloisista ystävistään oli juutalaisia. Hän oli kiinnostunut kabbalasta – joskin sekoitti sitä vapaamielisesti itämaiseen mystiikkaan – ja hänen kirjoissaan esiintyy usein juutalaisia henkilöhahmoja. Osan hahmoista on katsottu heijastelevan juutalaisvastaisia stereotyyppejä, mikä on johtanut syytöksiin Meyrinkin antisemitismistä.[18]

Oman aikansa äärioikeiston parissa Meyrink oli sodanvastaisuutensa ja juutalaisvaikutteisen tyylinsä vuoksi vihattu hahmo. Vuonna 1917 saksalainen pappi ja kirjallisuuskriitikko Adolf Bartels vaati Meyrinkiä julkaisemaan kuvansa lehdessä, jotta lukijat voisivat itse arvioida, vaikuttaako hän arjalaiselta. Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen Meyrinkin kirjat kiellettiin Saksassa ja niitä poltettiin julkisesti.[19] Syynä oli niiden ”vahingollinen maailmankatsomus”.[14]