Gustaf Retzius

Retzius syntyi tunnettuun tieteilijäsukuun. Hänen isoisänsä Anders Jahan Retzius oli Lundin yliopiston luonnonhistorian professori, hänen isänsä Anders Adolf Retzius Karoliinisen instituutin anatomian professori ja hänen setänsä Magnus Kristian Retzius Karoliinisen instituutin obstetriikan professori.[3][4] Retziuksen äiti oli Emilia Sofia Wahlberg ja eno luonnonhistorian professori Peter Fredrik Wahlberg.[3] Retzius varttui Karoliinisen instituutin alueella.[1]

Retzius kävi koulunsa Tukholmassa, kirjoitti ylioppilaaksi 1860, valmistui lääketieteen kandidaatiksi Uppsalan yliopistosta 1866 ja lääketieteen lisensiaatiksi Karoliinisesta instituutista 1869 sekä väitteli lääketieteen tohtoriksi Lundin yliopistosta 1871. Hän oli Karoliinisessa instituutissa dosenttina vuodesta 1871, histologian henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina vuosina 1877–1889 sekä anatomian vt. professorina 1888–1889 ja vakinaisena professorina 1889–1890. Hän erosi professuurista nimitykseen liittyneiden riitojen vuoksi ja voidakseen omistautua kokonaan tutkimustyölleen.[3][1][4] Hän kehitti Karoliinisen instituutin anatomista museota.[4]

Retzius julkaisi omalla kustannuksellaan yli 300 tekemäänsä tieteellistä tutkielmaa, joiden aihepiireinä olivat muun muassa kuvaileva makroskooppinen ja mikroskooppinen anatomia, vertaileva anatomia, patologinen anatomia, embryologia, antropologia, etnografia, eläintiede ja kasvitiede. Julkaisut olivat pääosin saksankielisiä ja Retziuksen itsensä taitavasti kuvittamia. Hän laati myös tieteenhistorialliset tutkielmat Emanuel Swedenborgista ja Carl von Linnéstä.[3] Patologi Axel Key oli Retziuksen tärkeä yhteistyökumppani tämän uran alkuvaiheessa. He tekivät kansainvälisen läpimurtonsa yhdessä laatimallaan hermojärjestelmän anatomiaa käsitelleellä tutkimuksella Studien in der Anatomic des Nervensystems und des Bindegewebes (1875–1876), joka palkittiin Ranskan tiedeakatemian Prox Montyon -palkinnolla.[3][4][1] He julkaisivat myös vuosina 1872–1889 suurelle yleisölle suunnatun 37-osaisen vihkosarjan Ur vår tids forskning, jossa esiteltiin uusia tieteellisiä tutkimustuloksia.[3][4] Retziuksen ja Keyn yhteistyö päättyi 1870-luvun jälkeen ja he olivat myöhemmin vihamielisissä väleissä.[1] Pääosa Retziuksen tutkimuksista koottiin vuosina 1890–1921 ilmestyneeseen 19-osaiseen julkaisusarjaan Biologische Untersuchungen.[3][1]

Retzius valittiin jäseneksi Lundin kuninkaalliseen fysiografiseen seuraan vuonna 1878, Ruotsin kuninkaalliseen tiedeakatemiaan vuonna 1879, Uppsalan ja Göteborgin kuninkaallisiin tiedeseuroihin vuonna 1882 ja Ruotsin akatemiaan vuonna 1901 A. E. Nordenskiöldin seuraajana.[4] Lisäksi hän oli useiden ulkomaisten tieteellisten akatemioiden jäsen. Retzius vihittiin Uppsalan, Bolognan, Harvardin, Würzburgin ja Budapestin yliopistojen kunniatohtoriksi.[3] Hän oli vuonna 1878 yksi Ruotsin maantieteellisen seuran (nykyinen Ruotsin antropologian ja maantieteen seura) perustajista.[1] Hänelle ehdotettiin Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkintoa 23 kertaa yhtenätoista eri vuonna.[5]

Retziuksen ja hänen puolisonsa Anna Hierta-Retziuksen hauta Solnan kirkkomaalla.

Retziuksen puolisona oli vuodesta 1876 Anna Hierta-Retzius, joka oli Aftonbladet-lehden perustajan Lars Johan Hiertan tytär ja perijä. Hiertan perintö takasi Retziukselle taloudellisen riippumattomuuden.[3] Hän oli aikanaan yksi Ruotsin rikkaimmista ihmisistä.[6] Retzius ja Hierta-Retzius omistivat Aftonbladetin vuosina 1884–1907 ja Retzius oli lehden päätoimittajana joulukuusta 1884 joulukuuhun 1887. Hän säilytti Aftonbladetin linjan poliittisesti liberaalina, mutta muutti sitä kulttuurikysymyksissä konservatiivisempaan suuntaan.[7][4][1] Retzius ja hänen vaimonsa saivat kyseenalaista mainetta kampanjoimalla useita siveettöminä pitämiään kirjailijoita kuten Gustaf Frödingiä, Oscar Levertiniä, Ellen Keytä ja Selma Lagerlöfiä vastaan.[1] He olivat myös merkittäviä lahjoittajia.[7] Retzius kuului Tukholman kaupunginvaltuustoon vuosina 1890–1891.[1]

Retzius julkaisi matkakertomukset retkistään Egyptissä, Sisiliassa ja Pohjois-Amerikassa vuosina 1891–1894 sekä runokokoelmat Söderifrån, Sonetter (1871) ja Dikter (1911). Hän ruotsinsi vuonna 1872 siskonsa Elisabetin kanssa kokoelman Robert Burnsin runoja.[4][3] Retziuksen kaksiosaiset muistelmat Biografiska anteckningar och minnen ilmestyivät postuumisti vuosina 1933 ja 1948.[7]

Retzius tutki muun muassa hermojärjestelmää, solunjakautumista, luustoa, rusto-, tuki- ja lihaskudosta, maksaa ja pernaa sekä munasoluja ja siittiöitä. Eniten hän julkaisi tutkimuksia neuroanatomian ja neurofysiologian aloilta. Hänen mikroskooppiset tutkimuksensa hermoista vaikuttivat neurofysiologian kehitykseen ja edustivat tarkinta tietoa, jota silloisilla valomikroskoopeilla oli mahdollista saada.[3] Hän puolusti kiisteltyä neuronioppia, joka myöhemmin osoitettiin oikeaksi.[1][3] Retziuksen kaksiosaista tutkimusta Das Menschenhirn (1896) on sanottu 1800-luvun tärkeimmäksi aivojen makroskooppista anatomiaa käsitteleväksi tutkimukseksi.[2] Retzius kuvaili ensimmäisenä eräitä aivojen mantelitumakkeen osia ja nimesi löytämänsä hajuaivojen aivopoimut isänsä mukaan Retziuksen poimuiksi. Retziuksen on sanottu ensimmäisenä tajunneen aivojen lukinkalvosta kovakalvoon työntyvien Pacchionin granuloiden merkityksen.[3] Retziuksen kansainvälistä mainetta lisännyt kaksiosainen teos Das Gehörorgan der Wirbelthiere (1881–1884) puolestaan sisältää anatomisia kuvauksia tärykalvon lihaksista, kuuloluista, korvatorvesta ja Cortin elimestä.[2][1] Teoksen kuvia käytettiin pitkään oppikirjojen kuvituksena.[1]

Useat Retziuksen ystävät testamenttasivat aivonsa hänen tutkittavikseen. Löytääkseen yhteyden aivojen rakenteen ja ihmisen lahjakkuuden välillä Retzius tutki viiden poikkeuksellisen lahjakkaana pidetyn henkilön säilöttyjä aivoja. Henkilöt olivat suomalainen tähtitieteilijä Hugo Gyldén, venäläinen matemaatikko Sofja Kovalevskaja, ruotsalainen fyysikko Per Siljeström, ruotsalainen fysiologi Otto Lovén ja tuntematon valtiomies. Retzius tutki myös sadan muun ihmisen aivot selvittääkseen, oliko miesten ja naisten aivoissa eroja. Hänen havaintojensa mukaan eri aivopoimu- ja uurretyyppien jakaumat olivat samat molemmilla sukupuolilla, mutta hän löysi naisten aivoista pienemmän määrän rakenteellisen päätyypin muunnelmia. Hän teki myös vertailevia tutkimuksia ihmisten ja ihmisapinoiden aivoista. Retzius määräsi säilömään omatkin aivonsa kuolemansa jälkeen.[3] Niitä säilytetään nykyään Karoliinisen instituutin lääketieteen kirjastossa Solnassa.[6]

Retziuksen toinen suuri erikoisala oli fyysinen antropologia.[1] Antropologina ja etnografina hän jatkoi isänsä Anders Adolf Retziuksen työtä ja julkaisi tämän kootut etnografiset työt saksaksi vuonna 1864.[4] Retzius teki 1890-luvulla Ruotsin maantieteellisen seuran toimeksiannosta yhdessä Carl Magnus Fürstin ja Vilhelm Hultkrantzin kanssa Ruotsin miesväestöä koskeneen suurtutkimuksen, jossa 45 000 asevelvollista mitattiin antropometrisillä mittauksilla. Tulokset julkaistiin teoksessa Anthropologia Suecica (1902).[1] Retzius julkaisi myös kuvauksen Suomen saamelaisista.[3] Hän osoitti kiinnostusta arkeologiaan.[1]

Retzius valmistautumassa mittaamaan härjedalenilaisen saamelaismiehen päätä.

Retzius käytti kallonmittausta rotubiologiseen tutkimukseen, joka on tahrannut hänen jälkimainettaan. Hän uskoi pääkallojen todistavan toisten ihmisrotujen olevan toisia ylivertaisempia.[1] Hän hyödynsi tutkimuksissaan isänsä kehittämää kalloindeksiä, joka jaotteli ihmiset pitkä- ja lyhytkalloisiin rotuihin kallon mittasuhteiden mukaan.[6] Toisaalta monista aikalaisistaan poiketen Retzius ei uskonut kallojen tai aivojen anatomian voivan osoittaa sukupuolten tai yhteiskuntaluokkien välisiä kyvykkyyseroja.[1]

Retzius teki kesällä 1873 tutkimusretken Suomeen voidakseen todistaa isänsä teorian, jonka mukaan suomalaiset kuuluivat vähemmän kehittyneeseen lyhytkalloiseen mongolidiseen rotuun eivätkä samaan pitkäkalloiseen germaaniseen rotuun kuin ruotsalaiset ja muut pohjoismaalaiset. Retkeen osallistuivat myös lääkärit Erik Nordenson ja Christian Lovén. Tutkijat mittasivat eläviä suomalaisia ja keräsivät noin 70 pääkalloa, niistä noin 40 Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon lattian alla olleista haudoista ja muut Enosta, Pielavedeltä ja Rautalammilta.[6] Retzius julkaisi retken ja kalloista tekemiensä mittausten pohjalta tutkimuksen Finska kranier jämte några natur- och litteratur-studier inåm några andra områden af finsk antropologi (1878), joka oli hänen ensimmäinen suuri antropologinen tutkimuksensa.[6][1][4] Hän ei kyennyt muodostamaan johtopäätöstä suomalaisten rodusta, sillä osa tutkituista kalloista oli lyhyitä, osa pitkiä. Hän kuvaili myös Suomen heimojen tyypillisiä luonteenpiirteitä. Suomessa teos sai myönteisen vastaanoton, koska Retziuksen katsottiin kumonneen oletuksen suomalaisista ”mongoleina”.[6]

Retzius kuvaili tutkimuksissaan myös muinaisia ruotsalaisia ja intialaisia pääkalloja.[3] Ruotsin antropologian ja maantieteen seura jakoi vuosina 1913–2015 hänen mukaansa nimettyä palkintoa, mutta sen jakaminen lopetettiin, kun sanomalehti Dagens Nyheterin reportaasi Retziuksen ja hänen isänsä keräämistä kallokokoelmista nosti heidän nimensä kielteiseen julkisuuteen. Suomessa ja Ruotsissa on 2010-luvulla syntynyt liike, joka vaatii Karoliinista instituuttia palauttamaan Retziuksen Suomesta keräämät kallot. Suomen presidentti Sauli Niinistö ilmaisi vuonna 2019 tukensa vaatimukselle ja kutsui kallojen keräämistä ”haudan häpäisyksi”.[6]