Gustaf Mankell

Gustaf Adolf Mankell (20. toukokuuta 1812 Christiansfeld, Tanska – 23. maaliskuuta 1880 Tukholma, Ruotsi) oli ruotsalainen urkuri, säveltäjä ja musiikkipedagogi. Hän oli Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen vuodesta 1841. Hänellä on merkittävä historiallinen rooli nykyaikaisen ruotsalaisen urkutaiteen edelläkävijänä.[1]

Gustaf Mankell

Mankell syntyi herrnhutilaiseen perheeseen Christiansfeldissä, jossa hänen isänsä Johann Hermann työskenteli urkurina ja musiikinopettajana. Hänen äitinsä Johanna Maria Keyser oli ruotsalaissyntyinen. Pariskunta ja Gustaf-poika sekä tämän veljet Carl Abraham ja Wilhelm August asettuivat vähitellen Ruotsiin. Gustaf itse asui Tukholmassa vuodesta 1833 ja elätti itsensä alun perin opettamalla pianonsoittoa. Vuonna 1835 hän valmistui urkurina ja aloitti työskentelyn Pyhän Jaakobin kirkossa. Tammikuussa 1836 hän sai siellä pysyvän urkurinviran Olof Åhlströmin seuraajana. Vuonna 1836 hänestä tuli seurakunnan koululaisten laulunopettaja ja kanttori. Vuonna 1837 Mankell pääsi urkuriksi Tukholman herrnhutilaiskirkkoon. Vuonna 1839 hän meni naimisiin hengellisen johtaja Andreas Warnken tyttären Charlotte Louisen kanssa.[1]

Vuonna 1853 Mankellista tuli urkujensoiton opettaja Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian opetusinstituutiossa. Professorin asemassa hän oli vuodesta 1859. Monista aikalaisistaan poiketen Mankell ei tuntenut vetoa kansanmusiikkiin tai kansallishenkeen vaan pyrki rakentamaan akateemista musiikkikulttuuria mannereurooppalaisten mallien mukaan. Hänen uruille sovittamansa vanhan kuoromusiikin pohjalta järjestettiin lukuisia historiallisia konsertteja 1830–1840-luvuilla. Oscar Byströmin ja Franz Berwaldin avustuksella Mankell ruotsinsi ja sovitti urkuri Jacques-Nicolas Lemmensin pedagogisen École d'Orgue -teoksen (1862). Tämä versio otettiin Ruotsissa käyttöön konservatorion oppikirjana vuonna 1867. Lemmensin vaikutuksesta Ruotsissa alettiin yhdistää Johann Sebastian Bachista juureutunutta saksalaista perinnettä ja ranskalaisten romantikkojen vaikutteita. Tässä tyylissä keskeisiä olivat hyvin organisoitu legato ja taitava pedaalitekniikka. Vuonna 1869 Mankell liitti Lemmensin oppimateriaaliin suuren ohjelmistokokoelman Studier vid Orgeln. Myöhemmin hän julkaisi useita pienempiä pedagogisia ohjeistuksia ja ohjelmistokokoelmia. Mankellin johdolla opiskelivat muiden muassa Gustaf Wilhelm Heintze, Claes Rendahl, Elfrida Andrée ja Emil Sjögren.[1]

Mankellia pidettiin aikansa johtavana urkurina Ruotsissa. Hän piti Pyhän Jaakobin kirkossa myös jumalanpalvelusten jälkeisiä improvisaatiokonsertteja ja soitti säännöllisesti urkuduettoja, usein kollegansa Carl Torsellin kanssa. Mankell esitti vanhemman ohjelmiston ohella myös uusia teoksia sellaisilta säveltäjiltä kuin Lemmensiltä ja Adolf Friedrich Hesseltä. Hänen omat sävellyksensä liittyvät läheisesti hänen improvisatoriseen taiteeseensa. Huomattavimpia Mankellin teoksista ovat hänen 1870-luvulla säveltämänsä fantasiat kahdelle urkurille ja kaksitoista laajempaa sonaattia. Päällisin puolin sonaatit vastasivat muodoltaan noussussa ollutta ranskalaista urkusinfonian genreä. Urkuteosten ohella Mankell sävelsi jousikvartettoja, pienimuotoista vokaalimusiikkia ja pianokappaleita. Mankell syventyi myös eurooppalaisen urkujenrakennuksen perinteisiin ja esimerkiksi ajan ranskalais-belgialaisen koulukunnan trendeihin urkujenrakentaja Per Åkermanin kanssa vuonna 1862 tekemällään opintomatkalla.[1]

August Strindbergin novelli Den romantiske klockaren på Rånö (kokoelmasta Skärkarlsliv, 1888) sisältää Mankelliin pohjautuvan hahmon, jonka työlle luonteenomaisin esteettinen piirre on mieltymys kontrapunktiin ja fuugiin.[1]