Gunnar Stenbäck

Stenbäckin vanhemmat olivat saarnaaja Emil Väinö Stenbäck ja Ingrid Sofia Nyberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Tekla Sofia Niskasen kanssa, perheen pojasta Karl Gunnar Ilmari Stenbäckistä (s. 1921) tuli lääkäri[3]. Stenbäck kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1909 ja liittyi Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1910–1911 Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla ja historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1911–1915 sekä opiskeli samaan aikaan voimistelulaitoksella, jossa suoritti voimistelunopettajatutkinnon 29. toukokuuta 1913.[1][2]

Jääkäripataljoona 27:n 1. komppania

Stenbäck liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915 ja sijoitettiin 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin Jääkäripataljoona 27 tultua perustetuksi sen 1. komppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen hänet komennettiin Berliiniin Saksan yleisesikunnan järjestämille räjäytyskursseille ja siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 4. joulukuuta 1916 alkaen. Saksasta hänet komennettiin toukokuussa vuonna 1917 erikoistehtäviin Suomeen.[1][2]

Suomeen saavuttuaan Stenbäck järjesti ja harjoitti Itä-Uudenmaan suojeluskuntia ja toimi 25. tammikuuta 1918 alkaen Porvoon suojeluskunnan päällikkönä.[4] Myöhemmin hänet siirrettiin esikuntapäälliköksi Itä-Uudenmaan yhtyneisiin suojeluskuntiin. Hän kuului Pellingin joukon johtohenkilöihin ja siirtyi sen mukana Suomenlahden yli Viroon. Stenbäck palasi takaisin Suomeen I Suomalaisen etappipataljoonan (Thesleffin Jääkäripataljoonan) mukana. Suomessa hänet määrättiin 25. huhtikuuta 1918 alkaen järjestämään Itä-Uudenmaan suojeluskuntaoloja ja johtamaan puhdistustyötä. Hänet valittiin toukokuussa 1918 Länsi-Uudenmaan ja myöhemmin Itä-Uudenmaan aluepäälliköksi. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Keravalla, Nikkilässä, Pellingillä, Raaseporissa, Karjaalla, Virkkalassa ja Nummelassa.[1][2]

Stenbäck toimi sisällissodan jälkeen Porvoon rykmentin 12. pataljoonan komentajana, josta hänet siirrettiin 1. heinäkuuta 1918 alkaen Suomen valkoiseen kaartiin, jossa hänet sijoitettiin päälliköksi 2. komppanian. Myöhemmin hän toimi komppanianpäällikkönä 13. heinäkuuta 1918 alkaen 8. komppaniassa ja siirtyi 25. tammikuuta 1919 Lapuan pataljoonan komentajaksi, josta palasi takaisin komppanianpäällikön tehtäviin 1. huhtikuuta 1919 alkaen 1. komppaniaan. Hän oli komennettuna 14. syyskuuta – 5. lokakuuta 1918 välisen ajan opettajaksi Viipurin upseerikokelaskursseille. Stenbäck erosi armeijan palveluksesta 17. maaliskuuta 1920 ja oli sen jälkeen 1. huhtikuuta 1920 – 5. kesäkuuta 1921 välisen ajan Suojeluskuntajärjestön palveluksessa paikallispäällikkönä Mäntän suojeluskunnassa. Takaisin armeijan palvelukseen hän astui 29. maaliskuuta 1922 alkaen ja hänet sijoitettiin vaatetustoimiston päälliköksi Sotaministeriön intendenttiosastolle. Hän kuoli keuhkotautiin 20. maaliskuuta 1926.[1][2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 5. helmikuuta 1916 Gruppenführer 4. huhtikuuta 1916 Yliluutnantti (Kapteeni) 11. helmikuuta 1918 Majuri 6. joulukuuta 1924		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ritarimerkki Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki

• Hersalo N. V.: Suojeluskuntain historia I, Hata OY, Vaasa 1966.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.