Gunnar Aspelin (filosofi)

Gunnar Aspelin (23. syyskuuta 1898 Södra Mellby, Kristianstadin lääni, Ruotsi – 29. elokuuta 1977) oli ruotsalainen filosofi.[1][2][3][4]

Gunnar Aspelin.

Aspelin oli taiteilija Karl Aspelinin (1857–1932) ja Ellen Berghin poika. Vuonna 1923 hän meni naimisiin lääkäri Frithiof Schersténin ja Ida Schröderin tyttären, Dagmar Schersténin, kanssa. Gunnar Aspelin oli viiden lapsen isä. Hänen lapsiaan olivat Herbert Aspelin, vertailevan kirjallisuuden tutkija Kurt Aspelin, hovioikeuden asianajaja Erland Aspelin, opettaja Marianne Aspelin ja taiteilija Gert Aspelin.[1][3]

Gunnar Aspelin väitteli Lundin yliopistossa vuonna 1925 väitöskirjallaan Hegels praktiska filosofi under åren 1800–1803 (Hegelin käytännöllinen filosofia vuosina 1800–1803), ja samana vuonna hänestä tuli käytännöllisen filosofian dosentti.[1][3][2] Väitöskirjassaan ja myöhemmissä teoksissaan hän tukeutuu marxilaiseen historiankäsitykseen, tosin jossain määrin erilaisella metodologisella vaikutuksella[1][3][2]. Aspelin oli samaa mieltä marxilaisuuden kanssa siitä, että historiallisten tapahtumien ymmärtämisessä on otettava huomioon yhteiskunnalliset olosuhteet, missä ne tapahtuivat[1]. Toisaalta yleiset lainalaisuudet eivät selitä kaikkia historian tapahtumia, vaan myös toimijoiden yksilöllisyys vaikuttaa tapahtumien kulkuun[1].

Vuonna 1936 Aspelin nimitettiin professoriksi Göteborgin korkeakouluun, jossa hän työskenteli vuosina 1936–1949. Vuonna 1949 hänestä tuli teoreettisen filosofian professori Lundin yliopistoon, jossa hän työskenteli vuosina 1949–1964. Vuonna 1953 hän perusti Hans Larsson seuran (Hans Larsson Samfundet), ja hänestä tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän oli Hans Larssonin hyvä ystävä ja kollega. Seuran kirjasarjassa Insikt och handling (Oivallus ja toiminta) hän julkaisi kannanottoja muun muassa Hans Larssonin kiistakirjoituksista Axel Hägerströmiä vastaan. Vuonna 1968 hän julkaisi muistelmansa Lek och allvar[5] (Leikkiä ja vakavuutta).[1][3]

Toistuvana teemana Aspelinin tutkimuksissa on yksilön ja kollektiivin välinen suhde. Filosofit, joihin hän pääasiassa keskittyi, olivat Hans Larsson, John Locke, Karl Marx, Hegel, Bertrand Russell, Ralph Cudworth ja Hugo Münsterberg. Elämänsä viimeisinä vuosina Aspelin kiinnostui yhä enemmän keskiajan aatteista ja harjoitti aatehistorian ja sosiologian tutkimusta. Vuonna 1958 hän julkaisi teoksen Tankens vägar (Ajatuksen tiet[2]), joka on kuvaus Euroopan filosofian historiasta.[1][3]