Gulag: Vankileirien saaristo

Solženitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solženitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Gulag: Vankileirien saaristoa varten.

Muistelmateoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Hän puhuu ”hiljaisesta turvapaikasta” ja ”korvesta”, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Arnold Susi ja Solženitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965–1966 ja 1966–1967 ja kirjoitti Gulag: Vankileirien saariston.[3]

Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.[3]

Solženitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB:n urkkijat saivat vihiä Gulag: Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solženitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: ”...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan Saaristoa, on mahdotonta keskeyttää.” Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili ”päästävänsä maanvyöryn liikkeelle” vuosien 1972−75 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: ”Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa.” Tästä tietoisena Solženitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin.[4]

Solženitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Gulag: Vankileirien saaristosta. Salaisessa välitystyössä oli mukana ruotsalainen Moskovan ulkomaankirjeenvaihtaja Stig Fredrikson.

Solženitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa, ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli pian sen jälkeen hirttäytynyt.[2]

Gulag: Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, ja hän menetti kansalaisuutensa.

Kirjan julkaisemisella oli välitön vaikutus. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagin laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[5]

Suomessa Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun suomennoksen Vankileirien saaristo julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[6] Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin.[4] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974[1]. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, jolloin lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.[7]

Tammi joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta.[4] Pääministeri Kalevi Sorsa oli ruotsalaisen kustantajan Wahlström & Widstrandin (W&W) kustantajan Per Gedinin muistelmien Förläggarliv mukaan sanonut Tammen Jarl Hellemanille: "Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vai ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty."[8]

Sorsan taustalla oli vielä presidentti Urho Kekkonen, joka "pani sanat Sorsan suuhun", kuten Erkki Vettenniemi kirjoittaa artikkelissaan. Helleman oli päättänyt siirtää suomennoksen oikeudet ulkomaiselle kustantajalla, ja ensisijalla oli W&W, jonka edustaja Gedin kuuli asiasta ottaessaan yhteyttä Hellemaniin. W&W:llä oli jo ruotsinnoksen oikeudet. Myös Jörn Donner oli suunnitellut suomennoksen julkaisemista, mutta sai kuulla olevansa asiassa myöhässä: W&W oli jo saanut oikeudet. Paitsi ruotsinnos, myös suomennos oli W&W:lle tuottoisa. Donner oli suunnitellut perustavansa julkaisua varten mittatilauskustantamon. Myös Kauko Kare oli ottanut yhteyttä Solženitsynin edustajaan Fritz Heebiin, jotta hänen Alea-kirjansa saisi julkaista sen. Helleman ei kuitenkaan halunnut sen tapaisen "poliittisen yrittäjän" saavan julkaisuoikeuksia, eikä Heeb edes vastannut Kareelle. Sopimuskin oli jo tehty W&W:n kanssa.[9][10]

Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju kirjoittaa vuonna 2015, ettei teos ollut Solženitsynin aiempiin teoksiin verrattuna vaarallisempi tai kiusallisempi, vaan syynä julkaisematta jättämiseen oli kirjailijan Nobelin-palkinnon ansiosta saama maailmanlaajuinen julkisuus toisinajattelijana.[8]

Paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista kirjallisuutta kääntäneen Esa Adrianin[11] suomennokseen sisältyi myös runsaasti teoksen ruotsintajan Hans Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto.[1] Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa – ensimmäinen osa 30 000 kappaletta[8] – ruotsalainen kustantamo ei jatkanut kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi pieninä painoksina 1976 ja 1978 pienkustantamo Kustannuspiste[1]. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvosto- ja kommunisminvastaisista teoksista: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kun Kustannuspiste oli julkaissut Vankileirien saariston jälkimmäiset osat, SKDL:n taistolaissiipeen lukeutunut kansanedustaja Heimo Rekonen teki eduskunnassa kyselyn, mihin toimiin hallitus oli ryhtynyt tai aikonut ryhtyä "mainitunlaisen Neuvostoliiton vastaisen kiihotustyön lopettamiseksi maassamme". Ulkoministeri Olavi J. Mattila vastasi, ettei Solženitsynin kirja "palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista", mutta lisäsi uskovansa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden olevan niin vakaalla pohjalla, ettei "moinen yksittäinen teos" voinut järkyttää niitä.[12]

Gulag: Vankileirien saaristo ja Ivan Denisovitšin päivä ovat pakollisia oppikirjoja keskikouluissa Venäjän federaatiossa[14]

Lähde:[15]

• 1945: Solženitsyn vangittiin Stalinin arvostelusta, ja hän sai kahdeksan vuoden vankeuden
• 1953: Solženitsynin vankeus päättyi
• 1956: Solženitsyn rehabilisoitiin
• 1964: Nikita Hrutshevin syrjäyttämisen jälkeen Solženitsynin teoksia julkaistiin samizdateina Neuvostoliitossa
• 1969: Solženitsyn erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta
• 1970: Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuudenpalkinto, jota hän ei uskaltanut ottaa vastaan Tukholmassa, koska pelkäsi, että Neuvostoliitto ei päästäisi häntä enää takaisin.[16] Solženitsyn otti palkinnon vastaan 1974 Tukholmassa, hänen karkotuksensa jälkeen
• 1974: Solženitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta. Vankileirien saaristoa ei julkaistu Suomessa. 1. osa ilmestyi suomeksi samana vuonna Ruotsissa. Monet kirjastot Suomessa eivät suostuneet ottamaan sitä kokoelmaansa. Etenkin Lahden ja Turun kaupunginkirjastot eivät suostuneet hankkimaan kirjaa.^lähde?
• 1987: Syöpäosastoa ja Vankileirien saaristoa ei julkaistu Neuvostoliitossa sillä perusteella, että tekijänoikeudet kuuluivat Solženitsynille.
• 1989: Moskovan kirjamessuilla tiedottettiin uudesta suhtautumisesta Solženitsyniin. Solženitsynin tuotantoa julkaistiin seitsemässä neuvostoliittolaisessa lehdessä. Vankileirien saaristo julkaistaan Neuvostoliitossa syksyllä 1989
• 1990: Vankileirien saaristo sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon
• 1991: Solženitsynin maanpetossyytteen kumosi Neuvostoliiton pääsyyttäjä Nikolai Trubin. Trubinin sähke Solzenitsyille kumosi Breznevin aikaisen valtionsyyttäjälaitoksen toimet laittomina
• 1994: Solženitsyn palasi syyskuussa Venäjälle
• 2012: Gulag: Vankileirien saariston julkaisi Sofi Oksasen Silberfeldt kustannusyhtiö.

• Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag Gulag, 1973.) Selkänimike: Vankileirien saaristo 1–2. Kannessa: Vankeusteollisuus, Ikuinen liike. Suomentanut Esa Adrian. Tukholma: Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
• Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag Gulag, 1973.). Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
• Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag Gulag, 1973.). Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0.
• Gulag: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag). Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Silberfeldt, 2012. ISBN 978-952-67534-2-3. (uusi laitos)

• Le Monden Vuosisadan 100 kirjaa

• Gulag.fi. Silberfeldt.
• Sofi Oksanen julkaisi Vankileirien saariston uudelleen. Kansan Uutiset 12.4.2012.
• Riitta Kylänpää: Vankileirien saaristo – Gulag on osa historiaamme. Suomen Kuvalehti 13.4.2012.