Gros ventresit

Gros ventrein juuret löytyvät nykyisen Minnesotan osavaltion pohjoisosista, jossa he asuivat arapahojen kanssa yhtenä kansakuntana. He hankkivat elantonsa viljellen maata Red riverin laaksoissa. 1600-luvulla tapahtunut eurooppalaisten siirtokuntien levittäytyminen itärannikolla sai aikaan suuria mullistuksia itäisimpien intiaanikansojen keskuudessa. Kiihtyneen kaupankäynnin myötä lisääntyneet intiaanikansojen keskinäiset sodat työnsivät pakolaisia ja elintilojaan kasvattavia heimoja Suurten järvien länsipuolella. Tuntemattomista syistä gros ventret ja arapahot jättivät maansa, ja suorittivat pitkän taivalluksen koiravaljakoin, kanootein ja jalkaisin kohti tasankoja. 1600-luvun aikana he asettuivat Pohjois-Dakotaan. Viimeistään seuraavan vuosisadan alussa gros ventrein on uskottu irtaantuneen arapahoista omaksi kansakseen.[6]

Gros ventrein asuinalueet.

Muiden tasangoille muuttaneiden heimojen tavoin gros ventret hankkivat runsaasti hevosia ja liikkuivat läntisille tasangoille. Kulttuuriin tuli voimakkaita vaikutteita ympäristöstä, ja heistä kehittyi melko tyypillisiä preerioitten metsästäjiä.

Montrealista saapuneet ranskalaiset kauppiaat perustivat kauppa-aseman Saskatchewaniin 1740-luvulla lähelle gros ventrein maita. Englantilainen Hudson Bay Company (HBC) joka oli perustettu jo 1600-luvun lopulla York Factoryyn Hudsonlahden rannalle, yllytti läntisiä heimoja käymään kauppaa heidän kanssaan, mutta ilman menestystä. Idempää tulevat creet ja assiniboinet välittivät gros ventreille ja mustajaloille, joka oli yhteisnimitys siksikoille, pieganille ja bloodeille, jonkin verran HBC:n kauppatuotteita.[7]

Saskatchewan-joen ja Missourin välillä samoillessaan gros ventret tapasivat HBC:n asiamiehen Anthony Hendryn, joka 1750-luvulla talvehti heidän kylässään. Kauppias näki hevosia ratsuinaan käyttäviä intiaaneja, mutta kertoessaan myöhemmin havainnoistaan pidettiin niitä epäuskottavina.[8] Myöhemmin, vuonna 1772 brittiläinen Matthew Cocking koetti avata kauppasuhteet pieneen intiaaniryhmään, joka asui Eagle Hillsistä länteen ja jotka hän nimesi Saskatchewan-joen monien putousten mukaan "vesiputousten kansaksi". He olivat gros ventrejä.[9]

Kanadan ja Montanan rajamailla, jossa nykyisin leviää Glacial Nation Park tapasi Matthew Cocking miehineen gros ventrein ja mustajalkain kylissä ranskalaisia turkiskauppiaita, jotka olivat omaksuneet heimokulttuurin ja ottaneet vaimoikseen intiaaninaisen. Nämä ranskalaiset olivat Glacial Nation Parkin ensimmäiset pysyvät eurooppalaiset asukkaat.[8] Seka-avioliitot olivat gros ventrein ja valkoisten keskuudessa kuitenkin paljon harvinaisempia kuin creiden ja assiniboinien.[10]

Kasvava kilpailu Hudson Bay Companyn ja itsenäisten turkismetsästäjien välillä johti siihen, että HBC rakensi vuonna 1774 Saskatchewan-joen suistomaille Pine Islandiin ensimmäisen sisämaahan perustetun siirtokunnan. "Metsien miehiä" ja suurtilallisia pestattiin asuttamaan intiaanimaiden keskelle pystytettyä Cumberland Housea, joka oli nimetty Cumberlandin Herttuan mukaan.[8] Puolisensataa miestä kuului vakinaiseen henkilökuntaan ja kaupanteko intiaanien kanssa kävi kumpiakin osapuolia tyydyttävällä tavalla. Yhteydet olivat hyvät niin Hudsonin lahdelle kuin Kalliovuorillekin.[8] Vaikka kauppapaikoilla oli suhteellisen rauhallista käytiin ympäristössä monia heimosotia. Valkoiset kauppiaat joutuivat joskus toimimaan intiaanien rauhanviestien välittäjinä toisen heimon kauppiaille.[11]

Englantilaisilta gros ventret hankkivat kivääreitä ja ammuksia. Nämä antoivat heille selvän yliotteen moneen tasangoilla liikkuvaan heimoon nähden, kuten shoshonit, jotka eivät olleet onnistuneet hankkimaan Uuden-Espanjan kauppiailta tuliaseita.[12] Mustajalat olivat ottaneet gros ventret mukaan liittoonsa pitääkseen etäällä Kalliovuorilta ja itäisimmiltä tasangoilta metsästämään tulleet eri heimojen ryhmät.[13]

Biisonien perässä liikkuvien heimojen eteneminen tapahtui pääasiassa itä-länsisuunnassa. Albertan tasangoilla ja Montanan pohjoisosissa assiniboinet ja creet kävivät lähes jatkuvaa sotaa gros ventrejä vastaan. Vuoristosta laskeutuivat biisonien pyyntiin suurin joukoin flatheadit, nez percet ja pend d'oreillet, jotka olivat yhdistäneet voimansa taatakseen metsästysmatkansa turvallisuuden.[14] Gros ventrein ja mustajalkain liitto kesti yli 60 vuotta.[3]

Montanan alueen biisonit vetivät puoleensa monia eri suunnasta tulevia intiaaniheimoja.

Kesällä 1793 Etelä-Saskatchewanin laaksoon tilapäisesti majoittuneet creet hävittivät erään gros ventrein kylän jättäen henkiin voin joitakin lapsia.[9] Gros ventrein vastaisku seuraavan talven aikana onnistui huonosti. He purkivat raivoaan polttamalla kaksi Kanadan puolella sijainnutta Hudson Bay companyn postiasemaa. Samaiset asemat olivat myyneet creille ja assiniboineille suurimman osan näiden aseista ja ammuksista.[15] Gros ventret vetäytyivät 1700-luvun lopussa suurimmalta osalta Yhdysvaltain puolelle, sillä creet herättivät heissä pelkoa.[16] Seuraavan vuosisadan alussa creet ja assiniboinet tekivät menestyksellisiä hyökkäyksiä gros ventrein kyliin ja ottivat vangeiksi paljon naisia ja lapsia.[9]

Kun Anglo-amerikkalaisten turkismetsästäjien ryhmät 1800-luvun alkupuolella aloittivat työnsä Montanassa ja Wyomingissä heräsi alueen alkuperäisasukkaissa huoli omasta tulevaisuudesta. Kaikki eivät hyväksyneet vieraita omilla metsästysseuduillaan. Gros ventret surmasivat useita amerikkalaisia trappereita.[17] Vuonna 1818 gros ventret siirtyivät asumaan Wyomingiin, jossa asustivat jonkin aikaa arapahojen kanssa. Vuonna 1826 he tapasivat saksalainen tutkimusmatkailija Maximilian zu Wied-Neuwiedin ja taidemaalari Karl Bodmerin. gros ventrejä Montanassa lähellä Missouri-jokea. Intiaanit eivät käyttäytyneet vihamielisesti, vaan sallivat Bodmerin maalata muotokuvia heistä.[15] 1830-luvulla gros ventret kävivät tuottoisaa kauppaa American Fur Companyn kauppa-asemilla ylä-Missourilla.[18]

Vuonna 1837 American Fur Companyn kauppatavaraa kuljettaneen höyrylaivan kansimiehistö sairastui isorokkoon Kansasin jokialueilla. Rokotukset tautia vastaan aloitettiin välittömästi, mutta tappava virus pääsi leviämään niin itään kuin länteen.[19] Jotkut intiaanit jäivät kyliinsä, mutta monet uskoivat pääsevänsä taudista eroon pakenemalla sitä. Tuhansia naisia, lapsia ja miehiä eri heimoista ylitti Kanadan rajan tuoden mukanaan kuoleman viruksen. Se levisi yhä pohjoisemmille alueille. Arvelujen mukaan 75 prosenttia tasankojen intiaaneista kuoli vuosien 1837-1838 aikana isorokkoon.[19]

Gros ventrein selvisivät kuolettavista epidemioista suhteellisen vähin menetyksin. Heidän menetyksensä oli ainoastaan noin 200 heimon jäsentä.[18]. Vuonna 1855 teki Washingtonin territorion kuvernööri Isaac Stevens rauhansopimuksen mustajalkain, flatheadien ja nez percein kanssa. Gros ventret allekirjoittivat sopimuksen osana mustajalkojen kansakuntaa.[15] Tämän jälkeen amerikan kansalaiset levittäytyivät suurin joukoin gros ventrein territorion lounaispuolelle Fort Bentonin ympärille. Gros ventrein ja Yhdysvaltain armeijan välillä ei koskaan ollut vakavia erimielisyyksiä.[18]

Vuonna 1862 gros ventrein ja mustajalkojen liitto murtui. Kohtalokas riita sai alkunsa erehdyksestä. Shoshonit surmasivat kaksi gros ventreä ja varastivat valkoisen ponin, joka kulkeutui piegan-mustajaloille. Gros ventret tunnistivat ponin myöhemmin, ja uskoivat pieganien tehneen surmatyöt.[20] Gros ventret katkaisivat suhteensa pieganeihin ja ottivat uusiksi liittolaisikseen crowt. Pieganit kostivat tämän myöhemmin vuonna 1867 käydyssä taistelussa, jossa he surmasivat arviolta 400 gros ventreä[20] Verilöylystä henkiin jääneet solmivat liiton entisten vihollistensa assiniboinien kanssa ja aloittivat yhteiselämän Milk riverin maaseudulla. Vuonna 1888 he siirtyivät yhdessä Fort Belknapin reservaatioon Pohjois-Montanaan.[17]

Glacial National Parkin upeat maisemat olivat 1700-luvulla gros ventrein kotiseutua.

Gros ventret asuvat edelleen Fort Belknapissa,mistä he jakavat 2 600 neliömetrin maa-alueet keskenään assiniboinien kanssa. Kummankin heimon omaa kulttuuria ollaan elvyttämässä. Gros ventrein kielen puhujat ovat lisääntyneet kouluopetuksen myötä, ja heidän määränsä on noussut noin 3 000:n.[5]

Gros ventrein kuten useimpien muidenkin tasankointiaanien militaristinen käytöksen ja luonteenlaadun on uskottu juontaneen alkunsa lapsuudessa opetetuista sotaleikeistä. Monet heidän keskinäisistä sodistaan oli verrattavissa hurjaan leikkiin. Soturien osoittama urhoollisuus palkittiin kunniamerkein, eikä vihollisen surmaamista pidetty suurena urotekona.[21]

Rauhan aikana kaupankäynti oli tärkeässä asemassa. Euro-amerikkalaisille kauppiaille gros ventret olivat toisarvoisessa asemassa suurilukuisimpiin naapurikansoihin nähden, eikä kukaan halunnut opetella heidän kieltään.[22] Kauppakumppaneista merkittävimpiä olivat creet, arapahot ja cheyennet.

Gros ventrein sosiaaliset seurat jakaantuivat ikäluokkien mukaan. Pojan saavuttaessa tietyn ikään hänelle ostettiin alimman seuran jäsenyys, joka takasi oikeuden ottaa osaa seremonioihin. Jäsenyytensä myyneet ostivat itselleen uuden paikan seuraavan ikäluokan seuraan.[23]

Gros ventrein sukulaisuus tuli yleensä isän puolelta, niin että aviovaimo lapsineen kuului miehensä klaanin. Jos vaimon suku oli tarpeeksi rikas tämä käytäntö meni toisinpäin.[24] Avioliitot itsessään olivat monien tabujen rajoittamia, ja kiellettyjä kaukaistenkin verisukulaisten kesken. Miehen ja vaimon sukulaisuussuhteita varjostivat monimutkaiset puhekiellot. Anoppi ja vävy sekä appi ja miniä saivat puhua keskenään vain hyvin harvoista asioista.[6]. Avioeron saaminen oli vaimolle vaikeaa. Se onnistui vain niissä tapauksissa jos miehen katsottiin laiminlyöneen häntä törkeästi.[25] Gros ventrein kulttuurissa perhe saattoi naittaa tytön jo 12-vuotiaana.[26]

• Binnema, Theodore: Common and contested ground: a human and environmental history of the ..., Univ of Oklahoma, 2001. ISBN 978-0806133614
• Fowler, Loretta: Shared symbols, contested meanings: Gros Ventre culture and history, 1778-1984 Cornwell University Press, 1987. ISBN 978-0801494505
• Henriksson, Markku "Alkuperäiset amerikkalaiset" Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
• Niethammer, Carolyn: Daughters of the Earth, Prentice Hall 1995. ISBN 978-0684829555
• Pritzker, Barry, A Native American Encyclopedia: history, culture and people, Oxford University press, 2000,ISBN 0-19-513897-X
• Ray, Arthur: Indians in the Fur Trade: Their Roles as Trappers, Hunters, and Middlemen in the Lands Southwest of Hudson Bay, 1660-1870, Toronto press, 1998. ISBN 978-0802079800
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 978-1-4401-0795-5
• Sturtevant, William & DeMallie Raymond: Handbook of North American Indians: Plains, Osa 1, Smithsonian books, 2001. ISBN 978-0160504006
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7